2nd Term: Theatre Season, Travel Week ja muita kuulumisia

Hei pitkästä aikaa!
En oo nyt 2nd termin aikana hirveesti kirjotellu, koska noh, tää lukukausi on ollut niin hektinen etten oo oikeastaan ees ehtinyt aloittaa uutta postausta. Mulla on ollut matikan loppututkielma ja self-taught suomi työn alla, ja tälläkin viikolla mulla on vikat suulliset kokeet suomesta. Sen lisäksi työmäärä koulussa on ylipäätään lisääntynyt, ja MUWCIssa on aika työorientoitunut tunnelma, kun kakkoset valmistuu loppukokeisiin ja ykkösillä on IB:n puoliväli käsillä.

Koulutöiden lisäksi tällä lukukaudella on kuitenkin ollut esimerkiksi Theatre Season ja Travel Week. Theatre Season on kaksiviikkoinen jakso, jolloin oppilaat ja teatterin opiskelijat valmistelevat erilaisia teatteriproggiksia. Olin pääroolissa ykkösvuoden teatteriopiskelijoiden näytelmässä, joka oli hauskaa, mutta todella rankkaa, koska harjoituksia oli vähintään muutama tunti päivässä kuukauden ajan.

Travel Week taas on vähän niin kuin MUWCIn versio hiihtolomasta, jolloin me kerätään kasaan porukka ja matkustetaan itsenäisesti jonnekin päin Intiaa. Meidän porukka lähti Etelä-Intiaan Keralan osavaltioon, tarkemmin sanottuna 2.3 miljoonan asukkaan rantakaupunkiin, Kochiin. Kochia nimitetäänkin Intian Miamiksi, ja Kerala on kuuluisa viidakkoisista takavesistään. Postauksen kuvat onkin siltä suunnalta!
Travel Week meni aika lailla ongelmitta, vaikka oli jopa vähän outoa mennä turistiystävällisemmille seuduille - törmäsin jopa muutamaan suomalaiseen, ja oli hassua, miten intialaisella pikkukadulla tunnistin jo kaukaa, että kyseessä tosiaan oli suomalainen porukka.
Alla on tosiaan jonkun verran kuvia tuolta matkalta, joita tosin en oo käsitellyt millään tapaa, koska en yksinkertaisesti löytänyt aikaa ja ajattelin mieluummin vihdoin postata jotain :D

Yleisesti ottaen kakkoslukukausi on kuitenkin mennyt todella hyvin ja mielettömän nopeasti. Vaikka tässä lukukauden puolivälissä alkaakin taas vähän kaivata takaisin normaaliin elämään, niin toisaalta Intia on niin kasvanut muhun, että tulee olemaan outoa olla kesä poissa.  Vielä vikaksi täytyy mainita, että Intian kesä on alkanut, mikä tarkoittaa sitä että lämpötilat ei viimeisen kolmen viikon aikana oo kamalasti käyneet alle 35 asteessa. Seuraavaksi viikoksi on luvattu 40 asteen lämpötiloja, ja toukokuussa päästään vielä tästäkin ylöspäin. Että jos Suomen kesäkuu näyttää yhtä kylmältä kuin yleensä, ei ainakaan haittaa yhtä paljon tulla takaisin.

- Ella

Poverty & privilege: Elämä kehitysmaassa

Tämän vuoden UWC-haku on käynnissä vielä 28.1. asti! Jos olet lukion ykkönen jota yhtään kiinnostaa lähteä maailmalle viemään lukiota loppuun, käy katsomassa hakuohjeet osoitteesta uwc.fi!

Ajattelin tällä kertaa kirjoittaa vähän vakavammasta aiheesta; aiheesta, jota tiedän kaikkien miettivän, kun puhutaan Intiasta. Tää aihe on myös se, joka oikeastaan oli jokaisen huulilla kun kerroin lähteväni Intiaan. Tää oli aihe, jota ihan luonnollisestikin eniten mietin ennen lähtöä, ja jota yhä mietin paljon. Siihen samaan aikaan tottuu, mutta siltä ei sokeudu; köyhyys ja yleisesti kehitysmaassa asuminen.

Sillä vaikka itse yritänkin rikkoa ennakkoluuloja Intiasta ja kertoa siitä toisesta puolesta joka tästä valtavasta maasta löytyy, niin totuus on että elän kehitysmaassa, jossa lähes 300 miljoonaa ihmistä elää alle 1.25 dollarilla päivässä.
Vaikka siltä voikin halutessaan tiettyyn pisteeseen asti sulkea silmänsä, niin siltä ei välty.
Joka kerta, kun lähden tai tulen kampukselle, kuljen köyhien kylien läpi. Näen kadulla makaavia ihmisiä ja sairauksia; näen ihmisiä, joilla ei koskaan ole ollut kosketusta ulkomaailmaan. Usein esimerkiksi liikenteessä seisoessa näkee perheitä, jotka tulevat kerjäämään koputtelemalla auton ikkunoihin.
Intiassa on lisäksi niin kutsutut "mafialapset", jotka ovat usein orpoja, mafialle määrättyjä lapsityöntekijöitä. Heidän tehtävänsä on kerjätä kadulla rahaa, joka sitten menee suoraan mafian käsiin. Mafialapsia näkee katukuvassa paljon, ja heidän vaatteensa revitään ja naamat sotketaan, jotta he näyttäisivät mahdollisimman surkeilta - ja usein esimerkiksi kadulla seisoessa he tulevat nipistelemään ja repimään hihoista.
Mafialapset ovat Intiassa täysin yhteiskunnan ulkopuolelle jätetty ryhmä, joita kohdellaan kuin eläimiä. Jouduin itse esimerkiksi kerran tilanteeseen, jossa alle kouluikäinen poika yritti varastaa tavaroitamme - käskimme poikaa menemään pois, mutta tämä tuli aina uudestaan. Lopulta vieressämme seisova mies ajoi pojan pois jahtaamalla ja taputtelemalla käsiään kuin koiraa jahdatessa, ja poika katosi juna-aseman koloihin.
Mafialla on suuri vaikutus Intian köyhälistöön, ja tämän takia kadulla oltaessa on pidettävä huoli, ettei tarjoa kellekään rahaa.
Lisäksi olen kokenut asian toisen puolen - olen ollut ravintolassa, jossa pöytään tuotiin ilmaisia juomia vain siksi, että olin valkoihoinen. Olen joutunut kaverieni kanssa piiritetyksi Gateway of Indialla, ja minulta pyydetään aina enemmän rahaa kuin muilta, sillä tulen Euroopasta. Olen myös joskus saanut vaatekaupan hälyttimet soimaan, mutta vartijat katsoivat sitä läpi sormien; intialainen kaverini kertoi, että niin ei olisi käynyt, jos mukana ei olisi ollut valkoihoista ihmistä.

Tajusin Intian ja Suomen valtavan kehityseron oikeastaan vasta silloin, kun palasin joululoman jälkeen Eurooppaan. Mietin sekunnin murto-osan, oliko Euroopassa tapahtunut joku yhtäkkinen rikastuminen - vaikka tiesin totta kai totuuden.
Kävelin Frankfurtin lentokentällä ja lattia oli niin puhdas, että pelkäsin kenkieni likaavan sen.
Ja kun saavuin Suomeen, jokapäiväinen elämä tuntui lähes pilvien päällä liitelyltä.
Ja samaan aikaan kukaan Suomessa ei tajunnut sitä. Kukaan, kuka ei ollut asunut muualla, ei tajunnut sitä; ja se oli todella turhauttavaa. Huomasin lapsellisesti toivovani, että voisin vaan pakottaa kaikki asumaan edes hetken kehitysmaassa, jotta kaikki ne Helsingin kaduilla kävelevät masentuneet kasvot huomaisivat suomalaisen yhteiskunnan etuoikeudet.
Tuntui siltä, että olisi yrittänyt selittää ihmisille heidän otsassaan olevasta tarrasta, mutta heillä ei ollut peiliä joten he eivät pystyneet sitä näkemään.

 On todella terveellistä huomata, miten se, minkä on itse aina kokenut "normaaliksi elämäksi", muuttuu; vaikka olenkin aina ollut aika ympäröivästä maailmasta tietoinen, niin länsimaissa aina asuneena on ajatellut, että ainoa oikea tapa elää on se, mihin me ollaan totuttu. Nyt kun oon viisi kuukautta täällä asunut, niin oon tajunnut ettei me itse asiassa olla mikään enemmistö, vaan suurinosa ihmisistä ei elä länsimaista elämää.
Tän ääneen sanominen kuulostaa vähän tyhmältä, koska tottakai itsekin jo ennen tänne tuloa tiesin, että hyvin pieni osa maailman ihmisistä on niinkin etuoikeutettuja kuin me; sen asian konkretisoituminen oli kuitenkin ihan eri asia. Jos "normaali elämä" on se, miten suurinosa maailman ihmisistä elää, niin se ei todellakaan ole länsimainen elämäntyyli - me eletään Pohjois-Amerikassa, Euroopassa ja varsinkin Suomessa objektiivisesti katsoen todella epänormaalia elämää.

Ja kun jossain vaiheessa tajusin, miten paljon oma maailmani avartui Intiaan muuton jälkeen, oli pakko myös miettiä omaa roolia täällä. Mietin paljon sitä, miten voin kuvitella saavani yhtään mitään aikaan niin valtavassa maassa. Muistan ensimmäisten viikkojen aikana tulleeni lähes epätoivoiseksi siitä, voisiko yhtään mikään koskaan muuttua.
Tämä on kuitenkin aihe, jota MUWCIssakin käsitellään paljon. Sitä varten me oikeastaan ollaankin täällä; että me opittaisiin näkemään, mitä juuri meillä on annettavana.

Muistan, kun ensimmäisen kerran vierailin kampusta ympäröivissä kylissä, ja tajusin oman pienuuteni. Tajusin, että yksikään köyhä ihminen tässä maailmassa ei tarvitse pelastajaa. Kukaan ei tarvitse etuoikeutettuja valkoisia ihmisiä, jotka tulevat heidän luokseen ja sankarimaisesti vetävät heidät ulos köyhyydestä - saatika menevät toisten ihmisten yhteisöihin surkuttelemaan heidän hirveää tilannettaan.
Sen sijaan meidän on panostettava siihen, että maailmasta tulisi yleisesti parempi paikka elää. Siihen, että me omalta osaltamme laitamme kaiken likoon; yritämme olla nöyriä ja tajuta oman asemamme. Köyhyys on erittäin kompleksi asia, jota ei muuteta sillä, että viedään julkkiksia itkemään köyhän afrikkalaisen perheen kotiin.

Oon itse ollut tämän asian kannalta sinänsä onnekas, että löysin palvelutoiminnan, jossa pääsen tekemään  jotain minkä koen oikeasti auttavan. Teen töitä Manavya-nimisessä organisaatiossa, joka pyrkii tuomaan HIV-positiiviset orvot osaksi yhteiskuntaa. Manavyassa pääsee luomaan todella läheisiä suhteita lapsiin, ja on mahtavaa huomata, miten jotkut lapset viime syksynkin aikana reipastuivat ja alkoivat tulla mukaan leikkeihin. Manavyassa huomaa, miten suuri merkitys on pienillä asioilla; jo yksikin keskustelu, jossa esimerkiksi kerron intialaiselle lapselle Suomesta, voi olla asia jonka lapsi muistaa koko loppuelämänsä.

Jos siis antaisin ihmisille yhden elämänohjeen, olisi se vierailla maissa, jotka ovat täysin päinvastaisia suomalaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan. Kehitysmaahan lähteminen rantaloman sijasta antaa perspektiivin, jota ei voi oikein selittää, ennen kuin sen kokee. Kuten olen joskus aiemminkin maininnut, niin olen näiden kuukausien aikana oppinut ymmärtämään maailmaa paremmin kuin muiden vajaan 17 vuoden aikana yhteensä.
Tuntuu siltä, että eläisi aivan toisella puolella elämää - enkä enää voisi kuvitella, että olisin jäänyt vain sen toiselle puolelle. Ja tää on yksi arvokkaimmista asioista, mitä UWC on mulle antanut - se on antanut ympäristön, jossa voin turvallisesti nähdä maailman toisen puolen ja tehdä siitä elämäntavan.

Back on camp: Joululoma, Suomi ja paluu arkeen

Kun syksyllä matkustin Intiaan, en oikein osannut verrata asioita Suomeen; olin yhtäkkiä niin kaikinpuolin erilaisessa ympäristössä. että tuntui hassulta edes etsiä yhdistäviä tai erottavia tekijöitä.

Kun joulun alla laskeuduin takaisin Munichin lentokentälle, erot pomppasivat kuitenkin silmille päivänkirkkaina. Tavalliset ihmiset näyttivät yhtäkkiä rikkailta, ja tuntui siltä että olisi tullut miljonäärin kotiin; kotiin, jossa kaikki on niin siistiä, ettei uskalla koskea mihinkään.
Mietin puolalaisen kaverini kanssa, onko Euroopassa aina ollut näin paljon naisia. Jossain välissä silmäni oli tottunut siihen, etteivät naiset Intiassa ole yhtä paljon yhteiskunnassa esillä - ja olin jokseenkin järkyttynyt siitä, miten paljon Munichin lentokentällä oli naisia töissä.
Olin järkyttynyt myös omasta reaktiostani.
Olin järkyttynyt siitä, miten rikas tämä puoli Euroopasta on.
Ja kun laskeuduin Helsinki-Vantaalle, olin järkyttynyt siitä, miten rikkauden ja kehityksen kasvaessa onnellisuustaso laski; suomalaiset nimittäin näyttivät lähes zombeilta intialaisiin verrattuna.

Suomessa olo onkin antanut aikaa jonkinlaiselle peilaukselle. Ensimmäiset päivät menivät lähinnä sen asian käsittämisessä, että olin juuri viettänyt neljä kuukautta Intiassa; oli kuin olisin yhtäkkiä herännyt unesta. "Mitä äsken tapahtui"-tunne vaihtui kuitenkin jouluna sen asian tajuamiseen, etten tänä vuonna ehtinyt saada tippaakaan joulufiilistä; saatika sitten tajunnut vuoden olevan lopussa.
Lähdin uudeksivuodeksi vanhempieni luota Helsinkiin, ja vaikka tajusin vasta Senaatintorilla vuoden 2015 tulleen ja menneen, koin viettäneeni todella onnistuneen uudenvuoden.
Sen jälkeen olenkin oikeastaan oleskellut Helsingissä, nähnyt kavereita ja rullaillut kaduilla. Juonut paljon (kunnollista!) kahvia, nauttinut pakkasesta ja tietysti katsonut jääkiekkoa. Koulujuttujakin oli tarkoitus jossain välissä tehdä, mutta se on jäänyt lähinnä self-taught finnish-kirjojen lukemiseen.

Vaikka myönnän olevani jo nyt melko stressaantunut tulevasta lukukaudesta, enkä tunne että olisin lomalla saanut asioita selvitettyä niin kuin ensin suunnittelin, niin olen myös huomannut kaipaavani takaisin. Se ei oikein käy itselleni järkeensä, kun tiedän kaikki ne ihanat MUWCIssa odottavat velvollisuudet, mutta kai se kertoo jotain siitä, missä mun koti juuri nyt on.
Oonkin loman aikana tajunnut, mitkä asiat kantaa sua eteenpäin UWC:ssa. Se on tunne siitä, että oot tekemässä jotain merkittävää - oot tekemässä jotain sun elämällä, menossa jonnekin - vaikka et aina tietäisikään minne.

***

Kirjoitin yllä olevan tekstin ollessani vielä Suomessa, mutta se jäi julkaisematta, joten nyt olenkin jo palannut Intiaan.

Lähdin Suomesta eilen viiden aikaisin aamulla. Finnairin kone oli -29 asteen pakkasen takia niin jäässä, että kahvinkeitin oli rikki ja hanoista ei tullut vettä. Niinpä lähtö viivästyi jonkun verran, joka aiheutti mulle melkoisia ongelmia kun mun oli tarkoitus vaihtaa Brysselissä konetta, ja olin 30 portin päässä turvatarkastuksessa, kun Mumbain lennon viimeinen kuulutus tuli. Helsingin koneesta vaihtoi onneksi muitakin ihmisiä tuolle lennolle, joten meidät päästettiin vielä koneeseen ja saavuin perjantai-iltana Mumbaihin.

Yksi mun kakkosvuotisista puhui matkalla siitä, miten outoa on aloittaa viimeinen lukukausi. Totesin sitten, että kyllä sitä välillä toivoisi olevansa jo siinä pisteessä; ettei olisi enää niin älytöntä työmäärää edessä. Siihen hän kuitenkin sanoi, että tekee tässä vaiheessa todella hyvää, jos tuntuu siltä. Kakkoslukukauden onkin sanottu olevan MUWCI:n parasta aikaa, ja edessä siintää suomen ja matikan kirjoituksista huolimatta myös travel week ja theater season.

Suomesta jäi ensinnäkin käteen hieman tyhjä olo siksi, ettei ollut tarpeeksi aikaa nähdä kaikkia kavereita yhtä paljon kuin halusi. Toiseksi vaikka nautin suuresti pakkasista, enkä saanut tarpeekseni suomalaisesta kahvista, niin totesin myös monen asian olevan hieman yliarvostettua ulkosuomalaisten kesken. Itse asiassa aloin tuntea näin jo jonkin aikaa ennen lomaa; loppuvuodesta alkoi vaan tuntua niin turhalta haikailla niin pienten asioiden perään. Kun oli siinä vaiheessa selvinnyt jo neljä kuukautta ilman että mitään erityistä tapahtui siksi ettei saanut ruisleipää, niin ei vaan jaksanut enää pohtia koko asiaa.

Fiilikset nyt? Hieman hämmentyneet. Mietteliäät. Onnelliset. Jopa levolliset, kaikesta huolimatta.
Totta kai kun viime yönä saavuin pilkkopimeälle, tyhjälle kampukselle ja kömmin omaan sänkyyn, niin olisi ollut ihanaa vaan jäädä siihen. Ettei aika olisikaan liikkunut, ja olisi voinut kuunnella äänetöntä kampusta miettimättä sitä, miten pääsen matikasta läpi.
Mutta no, sellaista UWC-elämä on, jatkuvaa ylä- ja alamäkeä. Ne alamäet on kestettävä, ja ylämäet on elämän parhaita hetkiä; ja niiden varjolla tää kevät tulee vierimään kesää kohti.
Chalo, toinen lukukausi Intiassa!

- Ella

1st term: Ensimmäinen syksy Intiassa

Niin tässä sitten kävi, että mun ensimmäinen syksy Intiassa alkaa olla ohi. Varhain torstaiyönä nousen taas Helsingin koneeseen ja suuntaan jouluksi Suomeen - neljän kuukauden jälkeen.

Näissä jokseenkin sekavissa tunnelmissa oon miettinyt paljon sitä, oonko menossa kotiin vai vaan Suomeen. Oon tajunnut, että Intiasta on tullut mulle se maa, jossa asun; se ei enää ole vaan paikka, johon tulin vähäksi aikaa käymään. Kun puhun joululomasta "kotiin menemisenä", se särähtää oudosti mun korvaan, enkä tiedä voinko niin enää sanoa. Mulla on mun oma sänky, arki, piirit ja elämä Intiassa - sen kadut tuntuu kodilta, ja sen ihmiset tutuilta. 

Kai tää kaikki tarkoittaa sitä, että oon johonkin pisteeseen asti tottunut Intiaan. Oon kotiutunut tänne. 

Mun ensimmäinen lukukausi MUWCIssa on ollut mun elämän hektisin, parhain, hirvein ja kaikenkaikkiaan uskomattomin syksy mun elämässä. Oon pysähtynyt monta kertaa miettimään, että teinkö mä tän oikeasti - ja se asia ei tule koskaan vähemmän absurdiksi. Opin puhumaan englantia mun arjen ykköskielenä, matkustamaan yksin ja selviämään mitä eriskummallisimmista tilanteista.
Luulin ennen, että tiedän paljon maailmasta; mutta jos se oli paljon, niin en tiedä, miten kuvailla sitä, miten paljon enemmän tiedän nyt. Ja siitä huolimatta, että Intia modernisoituu kovaa vauhtia, niin on kehitysmaassa asuminen auttanut ymmärtämään maailmaa (ja sen länsimaakeskeisyyttä) aivan uudella tavalla. Tuntuu lähes siltä, että ennen tänne tuloa elin jokseenkin pimennossa todellisuudelta - vaikka vielä muutama kuukausi sitten en olisi ikinä niin sanonut.

Oon myös joutunut seuraamaan maailman toiselta puolelta, mitä Suomessa on tapahtunut. Ja kun maailmalla on ollut konflikteja, oon monta kertaa ollut niiden toisella puolella Suomeen nähden; esimerkiksi Beirutin ja Bagdadin terrori-iskut tapahtui mun ja Suomen välissä.
Oon oppinut paljon suomalaisuudesta ja siitä, mitä tarkoittaa kotimaa; siitä, mitä tarkoittaa lähteä ja jättää kaikki normaali taakse.

Tää syksy ei ole ollut helppo. Vaikka kuinka mä oon kirjoittanut projektiviikoista ja Diwalin viettämisestä, niin tää syksy ei todellakaan ole ollut helppo. UWC ei ole vaan matkustelua, vaan oikeasti rankkaa työtä ja hektistä arkea - sen lisäksi, että jo muutenkin totuttelet lukioikäisenä asumaan ulkomailla ilman ketään, jonka tuntisit entisestä elämästä. Tää onkin se syy, miksi UWC-oppilaat on niin tarkkoja siitä, että tätä ei kutsuta vaihdoksi - UWC:ssa kun pitää luoda kahdeksi vuodeksi täysipainoinen elämä täysin vieraaseen maahan. Sun pitää opetella hyväksymään se, että oot jättänyt taakse sen, mitä muut pitinä normaalina lukiolaisen elämänä; sun pitää opetella hyväksymään asiat, joista luovuit UWC:n takia.
 Ja jos satut aamulla heräämään huonoon päivään, niin teet sen kolmen huonekaverin ja 240 muun oppilaan keskellä; ja sen lisäksi, että raahaat itsesi seitsemäksi tunniksi kouluun, saatat illalla mennä työskentelemään HIV-positiivisten lasten kanssa tai opettamaan kehitysvammaisille aikuisille englantia. Ja vaikka sulla olisi kuinka huono päivä, joudut tsemppaamaan kaiken läpi. UWC-elämä ei aina tarjoa mahdollisuutta vetäytyä sänkyyn murjottamaan, mutta se oikeasti kasvattaa luonnetta.
Ja vaikka oon nähnyt mun huonekaverin itkevän useammin kuin kerran ja luullut että jo tässä vaiheessa hukun koulutöihin, ja vaikka oon ollut tilanteissa jotka on ollut äärimmäisen epämukavia, ja vaikka oon välillä toivonut vaan ihan mielettömästi että olisin Suomessa ilman mitään velvollisuuksia, niin sillä kaikella on toinen puoli.

Sillä kaikella on puoli, joka on niin hienoa, ettei sitä osaa pukea sanoiksi. Se on puoli, joka tapahtuu luokan ja projektien ulkopuolella. Puoli, jonka takia tänne lähdetään, ja jota ei voisi kokea missään muualla maailmassa.
On nimittäin hetkiä, jolloin tajuat olevasi niin äärimmäisen onnekas, että voisit itkeä. Hetkiä, jolloin koko koulun reilu 50 eri kansallisuutta on kokoontunut illaksi kynttilöiden ääreen soittamaan kitaraa ja laulamaan. Hetkiä, jolloin keskustelet maailmaa heilauttelevista konflikteista kyseisistä maista tulevien ihmisten kanssa. Hetkiä, jolloin heräät vuorien takaa nousevaan aurinkoon ja kuulet, kuinka alhaalla laaksossa soitetaan rumpuja; hetkiä, jolloin Intiassa on meneillään valtava festivaali, ja vietät sitä tanssimalla intialaisessa kylässä.
Niitä hetkiä on vaikea selittää ulkopuolisille, ja mulla on kieltämättä ollut vaikeuksia pitää yhteyttä Suomeen. On vaikeaa prosessoida asiaa yksikseenkin - saati sitten yrittää pukea niitä asioita lauseiksi, joita muut ihmiset ymmärtäisivät. Ja nyt kun ensimmäistä kertaa mun lähdön jälkeen tulen käymään Suomessa, huomaan että oon vähän hermostunut - huomaan miettiväni, miten enää sopeudun takaisin kulttuuriin, joka tuntuu koko ajan kaukaisemmalta.

Se viikonloppu, kun elokuussa matkustin yön yli Mumbaista kampukselle ja rymistelin seitsemältä sunnuntaiaamuna mun uuteen huoneeseen, tuntuu ihan mielettömän kaukaiselta. Mun australialainen roommate tuli avaamaan oven ja mietin väsyneenä, voisinko koskaan viihtyä täällä; ja niin siinä (tietenkin) kävi, että MUWCIsta tuli paikka jossa viihdyn paremmin kuin missään muualla.
Niin kliseiseltä kun se kuulostaa, niin mun elämä on muuttunut kaikilla mahdollisilla tavoilla - ikään siinä ei enää ikinä tule olemaan samanlaista kuin ennen tänne lähtöä. Intia on neljässä kuukaudessa opettanut mulle maailmasta enemmän, kuin kaikki muu yhteensä mun seitsemäntoista elinvuoden aikana.
Ja näiden seuraavien kolmen Suomi-viikon jälkeen, kun Intian olematon talvi tulee ja palaan kampukselle, saan olla täällä vielä kesään 2017 asti.

Uusi UWC-haku muuten alkaa heti tammikuun alussa - jos yhtään kutkuttaa lähteä, niin käy vilkaisemassa hakuohjeet osoitteesta uwc.fi!

Alla videokooste näistä kuluneista neljästä kuukaudesta :)

MUWCI: 1st term

Hyvää joulua, nähdään Suomessa ❤ 
- Ella

#vainintiajutut

Kun olet kävelemässä kouluun ja näet reitillä viisi apinaa.

Kun sammakoita on kirjaimellisesti kaikkialla, suihkut ja sängyt mukaan lukien.
 + Kun vahingossa littaat yhden niistä oven väliin.

Kun autojen takaluukuissa lukee aina "HORN OK PLEASE". 

Kun skootterin kyydissä on aina vähintään kolme ihmistä.

Kun on monsuuni mutta ulkona ei sada, joten astut ulos ilman takkia - sillä seurauksella, että olet kahden minuutin päästä likomärkä.
Kun laitat flipflopit jalkaan monsuunin aikana, ja viiden minuutin päästä tuntuu siltä että kävelisit saippualla.
Kun kahlaat ruokalasta koulurakennukseen, koska monsuuni.

Kun kävelyteitä ei ole.

Kun eniten käyttämäsi ilmaus on "Thik hai, chalo" ("Okay, let's go"), pään heilutuksella varustettuna.

Kun olet unohtanut, että autoteillä on kaistat.

Kun leivällä on sata eri nimeä (chapati, phulka, roti, paratha..) etkä vieläkään tiedä, mitä eroa niillä on.

Kun tuntuu, että samoja rakennuksia rakennetaan vuositolkulla ilman että ne koskaan valmistuvat.

Kun ulkona syöminen tarkoittaa joko Domino'sin pizzaa tai butter chickeniä kyseenalaisissa katuravintoloissa.

Kun rekoilla on oma, jäätelöauton tunnaria muistuttava töötti.

Kun mainoksissa näkee vain valkoihoisia ihmisiä, paitsi jos niissä mainostetaan joko Nivean tai Garnierin ihonvaalennusvoiteita.

Kun kahviloissa "musta kahvi" on sama kuin suomalaisten maitokahvi, ja pelkkä "kahvi" on pikkuruinen kuppi Starbucksin kahvia muistuttavaa höttöä.

Kun vaihtoraha maksetaan usein suklaapatukoilla.

Kun ruokakaupoissa ei myydä karkkia.

Kun Intiassa on oma versio Coca Colasta, Thums Up. 

Kun virallisissakin mainoksissa/tiedotteissa voi hyvin olla mitä eriskummallisempia kirjoitusvirheitä. 

Kun joudut lehmän aiheuttamaan liikenneruuhkaan.

Kun kaikkialla on vartijoita, joilla ei ole mitään tekemistä.

Kun julkinen liikenne (=ovettomat, kolmipyöräiset rickshaw-taksit) toimii paremmin kuin HSL.

Kun kaikki juovat chaita, eli intialaisittain tehtyä teetä.

Kun "masala" on nimi kaikelle mausteiselle ruoalle.

Kun joudut hyväksymään sen faktan, että kaduilla haisee. 

Kun kaikkialla on aina ihmisiä - Suomessa Hullujen Päivien ruuhkat on Intiassa maanantaiaamu. 

Kun jokaisessa osavaltiossa puhutaan eri kieltä, joista jokaisella on miljoonia puhujia enemmän kuin suomenkielellä.

Kun heräät aamuyöllä siihen, että kylissä soitetaan rumpuja ja lauletaan.

Kun ostoskeskukset on toinen toistaan modernimpia. 

Kun intialaiset on ehkä maailman avuliaimpia ihmisiä, ja suunnilleen mihinkään ei voi mennä ilman että on joku auttamassa.

Kun ruokakaupoissa pitää jättää laukku narikkaan.

Kun tien ylittämisen voi tiivistää lauseeseen "run and don't stop".

November break: Diwali ja Mumbai

Diwali on yksi monista intialaisista festivaaleista, jonka tarkoituksena on juhlia valoa ja hyvyyden voittoa pahuudesta. Tän kunniaksi kaikki paikat koristellaan erilaisiin valoihin ja lyhtyihin, ja Diwalin aattona ammutaan raketteja - voisi näin perinteiden kannalta siis sanoa, että tunnelma on sekoitus joulua ja uuttavuotta.
Diwalin takia myös koulut suljetaan noin viikoksi, ja mekin päästiin viideksi päiväksi Mumbaihin viettämään november breakkia.

Mumbain reissu oli mulle oikeastaan tähän mennessä paras kokemus täällä, joka kertoo jotain tän festivaalin laajuudesta, mutta myös Mumbaista ihan mielettömänä kaupunkina. Vaikka kampukselta on Mumbaihin vaan muutaman tunnin matka, niin näin itse kaupungin vaan lentokoneesta keskellä yötä, ja halusin siellä päästä käymään.
Väkiluvultaan maailman top 10:ssä roikkuva Mumbai on pilvenpiirtäjien, mutta myös Aasian suurimman slummin kotipaikka, ja valtavien tuloerojen joukosta löytää sekä Brittien kolonisaation jättämää eurooppalaista arkkitehtuuria, suuren kansallispuiston että valtavia black market-ostoskatuja.

 

Kaupungin absurdiudesta ja elämästä kertoo pelkästään se fakta, että väestötiheys on vaatimattomat 20 100as./km2 - ja Suomessahan tuo samainen luku on sen 16 asukasta neliökilometriltä.  Valitettavasti tää fakta ei vaikuta vaan kaupungin elävyyteen, vaan myös siihen, että Mumbai on yksi maailman saastuneimmista kaupungeista; omat herätyskellot soi siinä vaiheessa, kun iPhone ei enää tunnistanut säitä, vaan ilmoitti joka päivä ilmassa olevan "smogia", eli saasteesta johtuvaa savua.

Me yövyttiin Mumbaissa 10 hengen porukalla mun vuosikurssilaisen luona, varakkaassa Oberoin kaupunginosassa. Mumbain hyväosaiset yhteisöt on suljettuja alueita, joiden kauniita sisäpihoja ympäröi pilvenpiirtäjärykelmä; asunto, jossa mekin oltiin, sijaitsi 21. kerroksessa. Oli mielenkiintoista päästä seuraamaan, miten erilainen perhedynamiikka on intialaisessa perheessä - siinä missä Suomessa voi mennä päiviä ilman, että perheet viettää aikaa yhdessä, niin intialaisessa perheessä on tärkeää pitää jokainen perheenjäsen mukana päivänkulussa. Intiassa on myös hyvin yleistä, että perheellä on kodinhoitaja - kodinhoitajien tehtäviin kuuluu siivota, tehdä ruokaa ja hoitaa pieniä lapsia, ja he ovat usein samalla perheellä töissä läpi lasten elämän.

Diwali celebrations (cr. Elisabeth Rudolph)

Kuten olen aiemmin jo moneen otteeseen sanonut, niin kaikkea muuta enemmän yllätyn jatkuvasti siitä, miten vähän me kuitenkin erotaan toisistamme. Vaikka kuinka yritän aina olla tekemättä ennakkoluuloja, niin jotenkin sitä aina odottaa valtavaa kulttuurishokkia, kun esimerkiksi menee niin erilaisessa kulttuurissa elävän perheen luokse; ja jotenkin sitä ei 2010-luvulla enää tule. Me katsottiin Diwalin aikana samoja tv-ohjelmia ja kuunneltiin radiosta samaa musiikkia, kuin mitä katsoisin ja kuuntelisin kotona. Mitä enemmän "real life"-kokemuksia saan täällä, sitä enemmän olen alkanut ymmärtää, että kehitysmaa-statuksesta huolimatta miljoonat ja miljoonat intialaiset elää todella hyvää elämää.
Mumbaissa vallitsee eloisa ja kaunis kulttuuri, ja jos näiden kahden vuoden jälkeen jonnekin palaan, niin se on todennäköisesti Mumbai.

Oberoi, Mumbai

Päästiin Mumbaissa myös leikkimään pitkästä aikaa turistia, ja nähtiin esimerkiksi Sanjay Gandhin kansallispuisto ja sen 2500 vuotta vanhat buddhalaiset luolat, Gateway of India, Taj Mahal Palace, Marine Drive Chowpattyn promenadikatu, Intian rikkaimman miehen asunto (nimimerkillä 14 kerrosta ja neljä asukasta), sekä Mahatma Gandhin asuintalo. Sen lisäksi löysin yhdestä ravintolasta suomalaisia korvapuusteja (joita tosin en maistanut, koska en luottanut niiden laatuun), ja sain nähdä, miksi Mumbain rannoilla ei voi uida (krhm, vedessä oli varmaan enemmän roskia kuin kaloja).

Turistiolo tosin aiheutti myös ongelmia, kuten lievän sekamelskan Gateway of Indian luona, kun paikalle yhtäkkiä ilmestyi seitsemän valkoista tyttöä. Kun saavuttiin nähtävyyden luo, saatiin ensiksi vaan paljon katseita, mutta tilanne eskaloitui nopeasti siihen pisteeseen, että meitä valokuvattiin joka suunnalta. Meille tungettiin lapsia syliin, ja oon varmaan sadassa selfiessä, johon en tahallisesti osallistunut - ja aina kun liikuttiin, meidän ympärille muodostui uusi piiri kameroita. Aluksi lähinnä naurettiin tilanteelle, mutta siinä vaiheessa kun osa porukasta alkoi saamaan ahdistuskohtauksia ja jouduin itsekin peittämään mun kasvot, niin tilanne alkoi olla niin kaoottinen, että jouduttiin poistumaan paikalta. Yhtäkkiä nimittäin jokaikinen silmäpari nähtävyyden ympärillä oli keskittynyt meihin eikä yhteen Intian kuuluisimmista nähtävyyksistä, ja tuli äärimmäisen huonossa mielessä Hollywood-julkkiksen olo. Oon kyllä muuten jo tottunut siihen, että kaduilla saan jonkun verran katseita mun vaaleuden takia, mutta tää oli kyllä hands down yksi erikoisimmista tilanteista missä oon ikinä ollut.
Yleisesti ottaen erityisesti "SoBo" eli South Bombay oli todella kaunista aluetta, ja meidän taksikuski kertoikin että meren äärellä olevien asuntojen vuokrat nousevat 10-12 lakhiin eli noin 15 000 euroon kuukaudessa. En itse asiassa kyllä panisi pahaksi, jos joskus pääsisin Mumbain skylinen äärelle asumaan.

Jos nyt alan tässä suosittelemaan matkakohteita, niin oikeasti suosittelen suuresti Mumbaita. Ei kannata jättää menemättä siksi, että kaupungista löytyy slummeja ja turvallisuustaso on monia muita kohteita alhaisempi - vaikka asian ei pitäisi niin olla, niin totuus on että Intiassa keskituloisella Eurooppalaisella on "varaa" - kyllä, rahallisesti - pitää itsensä melko hyvin turvassa. Eli vaikka itse omien kokemusteni perusteella suosittelen myös niissä slummeissa tai orpokodeissa vierailemista, niin ei täällä tarvitse jatkuvasti pelätä. Kunhan nyt ei, heh, lähde suurinten ihmisjoukkojen keskelle 10 hengen tyttöporukalla. 

Sanjay Gandhi National Park

Mumbailla on paljon hyvää tarjota, ja varsinkin Suomen metsien ja järvien keskellä asuneena huomasin koko ajan hokevani, miten absurdia kaikki oli.

- Ella

Project Week: Osa II

Oon yrittänyt saada tätä toista osaa kirjotettua koko viikon, mut syystä ja toisesta se on taas vähän venynyt. Oon opiskellut ja jouduin viime viikolla koulun medcenteriin kun onnistuin nyrjäyttämään mun nilkan, joten missasin kolme päivää koulua ja oon yrittänyt sitten kiriä global politicsin lukuläksyissä. Halloweenin vietin eilen Punessa yhdessä taidenäyttelyssä, joten tosiaan on jotenkin aina ollut jotain esteitä kun oon yrittäny saada asioita aikaseks.
Anyhow, voisin ainakin nyt kertoa vähän Sharanan eri keskuksista ja siitä millasta niissä oli työskennellä. Suurinosa kuvista on crechestä eli alla mainitusta päiväkodista, koska tekijänoikeuksien takia joissain keskuksissa oltiin tosi tarkkoja kuvien ottamisesta, ja muutenkin tuolla oli parhaat olosuhteet kuvaamiselle.

Vijayamurthy, 4-vuotias futarityttö Angulakuppamin kylästä

Sharana Headquarters oli siis organisaation päätoimisto, jossa vapaaehtoiset hoiti paperihommia ja muuta yhdistyksen toiminnan mahdollistavaa työtä. Organisaatiolla oli paljon eurooppalaisia vapaaehtoisia, mutta me päästiin tapaamaan Sharanan CEO, joka kertoi että vapaaehtoisten valintaprosessia on jouduttu tiukentamaan viime vuosina. Syy tähän löytyy siitä, että monet tulee Intiaan asenteella "minä tulen pelastamaan nämä lapset" - vaikka organisaatio toimii vallan hyvin ilman ylimääräisiä ulkopuolisia. (Voin tästä huolimatta suositella vapaaehtoisuutta Sharanalla, koska tosiaan yhdistys tekee todella hyvää työtä ja voisin itsekin kuvitella palaavani vielä takaisin Pondicherryyn.)

Toimiston lisäksi Sharanan päätoimistolla on iltakoulu ja taidekerho, johon kouluikäiset lapset tuodaan koulun jälkeen tekemään läksyjä ja taideterapiaa. Ideana on tukea lasten koulunkäyntiä ja pitää huolta siitä, että kaikki pysyvät luokkansa perässä, vaikka tulevatkin huonommista taustoista kuin monet muut kouluun päässeet lapset.

Gayatri House oli kaduilla ja slummeissa asuville eri-ikäisille lapsille tarkoitettu turvakoti. Gayatri Housen lapset ja nuoret olivat selvästi rankimmista taustoista, ja erot samankin ikäisten lasten kehityksessä ja ulospäinsuuntautuneisuudessa oli rajuja; osalla kesti pitkään avautua ja nousta huoneen nurkasta. 

Gayatri Housessa ollessa huomasi kuitenkin heti, että lapset rakastivat talossa oloa. Osa tytöistä oli esimerkiksi ihan mielettömiä tanssijoita, ja kaikilla oli paljon unelmia. Lasten nauru oli herkässä, ja vaikka aluksi ei saanutkaan oikein mielestä sitä, että lapset tulivat todella huonoista oloista, niin jossain vaiheessa se unohtui; talon tunnelma oli nimittäin todella lämmin ja iloinen, eikä lapsista olisi alun jälkeen edes arvannut, millaisia asioita jotkut heistä olivat joutuneet kokemaan.

Creche

Creche/Medical Center erosi muista keskuksista siten, että siellä oli vain alle kouluikäisiä lapsia, ja sen toiminta keskittyi koko ympäröivään kylään. Sen tarkoituksena oli saada lasten vanhemmat töihin, auttaa kylää pääsemään köyhyydestä ja tarjota päivähoitoa ja terveyskeskus kyläläisille. Esimerkiksi terveyskeskuksen perustaja, Lakshmi, oli aikoinaan itsekin päässyt kiinni parempaan elämään Sharanan kautta. 

Itselleni tämä oli ehkä mieleenpainuvin kokemus, koska lapset olivat niin pieniä ja heissä näkyi viikon aikana varmaan suurin kehityskaari; kun ensimmäisen kerran menimme vierailemaan crechessä, moni alkoi itkemään säikähdyksestä - ja kun olimme viimeisenä päivänä lähdössä, lapset roikkuivat lahkeissa ja hihoissa ja yrittivät estää meitä menemästä (niisk). 

Vocational Training Center oli yli 16-vuotiaille koulunsa keskeyttäneille pojille tarkoitettu ammattikoulu, jossa he opiskelivat puusepiksi. Tämä keskus oli varmaan haastavin, koska me ei voitu vetää leikkejä tai tehdä käsitöitä, vaan meidän piti oikeasti käyttää vähän luovuutta, jotta saatiin kaikki mukaan. Loppujenlopuksi me opetettiin oppilaille paljon kieliä ja kerrottiin omista maistamme, jonka lisäksi mafia ja muut vähän vanhemmille sopivat leikit onneksi toimi ihan hyvin. 

Pidin itse vähän kyseenalaisena sitä, ettei koulutukseen hyväksytty tyttöjä. Perusteluna oli se, että tytöt yleensä lähes poikkeuksetta vievät koulutuksensa loppuun, jos siihen annetaan mahdollisuus - pojat taas mieluummin jäävät isänsä maatiloille hommiin, sillä heidän ei tarvitse tehdä tulevaisuutensa eteen yhtä paljon hommia. 

Keskuksissa vierailemisen lisäksi meidän ryhmä siivosi läheisen kylän, mutta koska jouduin itse jäämään keskiviikkona hotellille kipeänä, en sinne päässyt mukaan. Missasin myös pari muuta vierailua, mutta pystyin onneksi käymään jossain vaiheessa kaikkialla enkä paljosta jäänyt paitsi. Sitä paitsi ilmastoidussa hotellihuoneessa nukkuminen oli se helppo osa - kuumassa autossa istuminen ja se, ettei pystynyt kunnolla osallistumaan, oli se mikä koko jutussa haittasi. 

Joka tapauksessa, kuten sanottu, projektiviikko oli silti ihan mahtava kokemus ja saatan hyvällä todennäköisyydellä mennä uudestaan käymään organisaation luona. Oli ylipäätään avartavaa matkustaa Intiassa ja viettää niinkin pitkä aika poissa kampukselta, ja Pondicherryä voin suositella, jos joskus lähtee Intiaan matkustelemaan.

Sharana Group 2015 (left to right): Vandana (volunteer coordinator), Hedda, Niharika, Marie, Suvinay, Nirmall, Eliza, Lizzie, Caecilia, Shruti, me, Caitlyn, Elen, Shachi, Maya

Olin ihan järkyttynyt kun keskiyön jälkeen katsoin puhelinta ja näytöllä luki 1. marraskuuta. Kun lähdin Suomesta kesällä ja en ole sen jälkeen alle 30 asteen lämpötiloissa ollut, ja kun Intiassa ei niinkään joulua vietetä, niin on todella outoa ajatella että Suomessa on muka joulu tulossa. Mietin jossain vaiheessa, että voisin kuunnella joululauluja, mutta se tuntuu suunnilleen yhtä absurdilta kuin se että istuisi heinäkuussa Espalla ja kailottaisi Jouluyötä. Tuli kyllä melkeen kyynel silmään kun kuulin, että Stockan jouluvalot on taas päällä - vastahan Aleksanterinkadulle sytytettiin viime vuoden jouluvalot. 

Noh, kampuksella on kyllä alkamassa jouluvalmistelut, että ehkä mä jossain vaiheessa alan uskomaan että joulu on oikeesti tulossa.

- Ella