Project Week: Osa II

Oon yrittänyt saada tätä toista osaa kirjotettua koko viikon, mut syystä ja toisesta se on taas vähän venynyt. Oon opiskellut ja jouduin viime viikolla koulun medcenteriin kun onnistuin nyrjäyttämään mun nilkan, joten missasin kolme päivää koulua ja oon yrittänyt sitten kiriä global politicsin lukuläksyissä. Halloweenin vietin eilen Punessa yhdessä taidenäyttelyssä, joten tosiaan on jotenkin aina ollut jotain esteitä kun oon yrittäny saada asioita aikaseks.
Anyhow, voisin ainakin nyt kertoa vähän Sharanan eri keskuksista ja siitä millasta niissä oli työskennellä. Suurinosa kuvista on crechestä eli alla mainitusta päiväkodista, koska tekijänoikeuksien takia joissain keskuksissa oltiin tosi tarkkoja kuvien ottamisesta, ja muutenkin tuolla oli parhaat olosuhteet kuvaamiselle.

Vijayamurthy, 4-vuotias futarityttö Angulakuppamin kylästä

Sharana Headquarters oli siis organisaation päätoimisto, jossa vapaaehtoiset hoiti paperihommia ja muuta yhdistyksen toiminnan mahdollistavaa työtä. Organisaatiolla oli paljon eurooppalaisia vapaaehtoisia, mutta me päästiin tapaamaan Sharanan CEO, joka kertoi että vapaaehtoisten valintaprosessia on jouduttu tiukentamaan viime vuosina. Syy tähän löytyy siitä, että monet tulee Intiaan asenteella "minä tulen pelastamaan nämä lapset" - vaikka organisaatio toimii vallan hyvin ilman ylimääräisiä ulkopuolisia. (Voin tästä huolimatta suositella vapaaehtoisuutta Sharanalla, koska tosiaan yhdistys tekee todella hyvää työtä ja voisin itsekin kuvitella palaavani vielä takaisin Pondicherryyn.)

Toimiston lisäksi Sharanan päätoimistolla on iltakoulu ja taidekerho, johon kouluikäiset lapset tuodaan koulun jälkeen tekemään läksyjä ja taideterapiaa. Ideana on tukea lasten koulunkäyntiä ja pitää huolta siitä, että kaikki pysyvät luokkansa perässä, vaikka tulevatkin huonommista taustoista kuin monet muut kouluun päässeet lapset.

Gayatri House oli kaduilla ja slummeissa asuville eri-ikäisille lapsille tarkoitettu turvakoti. Gayatri Housen lapset ja nuoret olivat selvästi rankimmista taustoista, ja erot samankin ikäisten lasten kehityksessä ja ulospäinsuuntautuneisuudessa oli rajuja; osalla kesti pitkään avautua ja nousta huoneen nurkasta. 

Gayatri Housessa ollessa huomasi kuitenkin heti, että lapset rakastivat talossa oloa. Osa tytöistä oli esimerkiksi ihan mielettömiä tanssijoita, ja kaikilla oli paljon unelmia. Lasten nauru oli herkässä, ja vaikka aluksi ei saanutkaan oikein mielestä sitä, että lapset tulivat todella huonoista oloista, niin jossain vaiheessa se unohtui; talon tunnelma oli nimittäin todella lämmin ja iloinen, eikä lapsista olisi alun jälkeen edes arvannut, millaisia asioita jotkut heistä olivat joutuneet kokemaan.

Creche

Creche/Medical Center erosi muista keskuksista siten, että siellä oli vain alle kouluikäisiä lapsia, ja sen toiminta keskittyi koko ympäröivään kylään. Sen tarkoituksena oli saada lasten vanhemmat töihin, auttaa kylää pääsemään köyhyydestä ja tarjota päivähoitoa ja terveyskeskus kyläläisille. Esimerkiksi terveyskeskuksen perustaja, Lakshmi, oli aikoinaan itsekin päässyt kiinni parempaan elämään Sharanan kautta. 

Itselleni tämä oli ehkä mieleenpainuvin kokemus, koska lapset olivat niin pieniä ja heissä näkyi viikon aikana varmaan suurin kehityskaari; kun ensimmäisen kerran menimme vierailemaan crechessä, moni alkoi itkemään säikähdyksestä - ja kun olimme viimeisenä päivänä lähdössä, lapset roikkuivat lahkeissa ja hihoissa ja yrittivät estää meitä menemästä (niisk). 

Vocational Training Center oli yli 16-vuotiaille koulunsa keskeyttäneille pojille tarkoitettu ammattikoulu, jossa he opiskelivat puusepiksi. Tämä keskus oli varmaan haastavin, koska me ei voitu vetää leikkejä tai tehdä käsitöitä, vaan meidän piti oikeasti käyttää vähän luovuutta, jotta saatiin kaikki mukaan. Loppujenlopuksi me opetettiin oppilaille paljon kieliä ja kerrottiin omista maistamme, jonka lisäksi mafia ja muut vähän vanhemmille sopivat leikit onneksi toimi ihan hyvin. 

Pidin itse vähän kyseenalaisena sitä, ettei koulutukseen hyväksytty tyttöjä. Perusteluna oli se, että tytöt yleensä lähes poikkeuksetta vievät koulutuksensa loppuun, jos siihen annetaan mahdollisuus - pojat taas mieluummin jäävät isänsä maatiloille hommiin, sillä heidän ei tarvitse tehdä tulevaisuutensa eteen yhtä paljon hommia. 

Keskuksissa vierailemisen lisäksi meidän ryhmä siivosi läheisen kylän, mutta koska jouduin itse jäämään keskiviikkona hotellille kipeänä, en sinne päässyt mukaan. Missasin myös pari muuta vierailua, mutta pystyin onneksi käymään jossain vaiheessa kaikkialla enkä paljosta jäänyt paitsi. Sitä paitsi ilmastoidussa hotellihuoneessa nukkuminen oli se helppo osa - kuumassa autossa istuminen ja se, ettei pystynyt kunnolla osallistumaan, oli se mikä koko jutussa haittasi. 

Joka tapauksessa, kuten sanottu, projektiviikko oli silti ihan mahtava kokemus ja saatan hyvällä todennäköisyydellä mennä uudestaan käymään organisaation luona. Oli ylipäätään avartavaa matkustaa Intiassa ja viettää niinkin pitkä aika poissa kampukselta, ja Pondicherryä voin suositella, jos joskus lähtee Intiaan matkustelemaan.

Sharana Group 2015 (left to right): Vandana (volunteer coordinator), Hedda, Niharika, Marie, Suvinay, Nirmall, Eliza, Lizzie, Caecilia, Shruti, me, Caitlyn, Elen, Shachi, Maya

Olin ihan järkyttynyt kun keskiyön jälkeen katsoin puhelinta ja näytöllä luki 1. marraskuuta. Kun lähdin Suomesta kesällä ja en ole sen jälkeen alle 30 asteen lämpötiloissa ollut, ja kun Intiassa ei niinkään joulua vietetä, niin on todella outoa ajatella että Suomessa on muka joulu tulossa. Mietin jossain vaiheessa, että voisin kuunnella joululauluja, mutta se tuntuu suunnilleen yhtä absurdilta kuin se että istuisi heinäkuussa Espalla ja kailottaisi Jouluyötä. Tuli kyllä melkeen kyynel silmään kun kuulin, että Stockan jouluvalot on taas päällä - vastahan Aleksanterinkadulle sytytettiin viime vuoden jouluvalot. 

Noh, kampuksella on kyllä alkamassa jouluvalmistelut, että ehkä mä jossain vaiheessa alan uskomaan että joulu on oikeesti tulossa.

- Ella

Project Week: Osa I

MUWCIssa syysloma siis tarkoittaa projektiviikkoa, jolloin eri ryhmät lähtevät eri puolille Intiaa jonkunlaisen projektin merkeissä. Meillä oli vaihtoehtoina esimerkiksi 9 päivän vaellus Himalajalla, Jungle Adventures (nimi kertoo kaiken olennaisen), krokotiilipuistossa työskenteleminen tai intialaiseen markettikulttuuriin tutustuminen - eli projekteja oli aika laidasta laitaan.

Kokonaisuudessaan projektiviikko oli ihan mahtava kokemus. Me matkattiin siis 22 tuntia junalla Punesta Pondicherryyn, Kaakkois-Intiaan, jossa me työskenneltiin viikko Sharana-nimisen organisaation kanssa.
Sharana auttaa eri keskuksissaan eri ikäisiä katulapsia, ja organisaation kautta lapset pääsevät kouluun, saavat päivittäisen ruoan ja terveydenhuoltoa. Organisaatiolla on esimerkiksi iltakoulu, ammattikoulu koulutuksensa keskeyttäneille pojille sekä päivähoitokeskus pienille lapsille. Periaatteessa lapset halutaan pitää poissa kaduilta (tai vastaavasti erittäin huonoista kotioloista), ja heille halutaan tarjota mahdollisimman terve kasvuympäristö. Lapset palaavat öiksi koteihinsa, mutta viettävät suurimman osan päivästään eri keskuksissa, ja monet ovatkin Sharanan hoivissa päiväkodista aina lopulta yliopistoon pääsemiseen asti.

Reilu viikko sitten lauantaina meidän 16 hengen porukka siis lähti matkaamaan Intian poikki. Opin sitten silloin että juna-asemat ja junat yleensäkin on täällä todella kansoitettuja, ja varsinkin juna-asemalla näki hauskoja näkyjä. Elokuvissa näkyvät kuvat ei nimittäin ole valetta - ihmiset oikeasti hyppii juniin sen liikkeellelähdön jälkeen, ja myös niin kutsutut "suicide doorit" on totta - junien keskiosissa ei nimittäin ole aina lainkaan ovia.
Enemmän tai vähemmän järkyttäviä vessoja, sillit purkissa-oloa ja jonkun punkassa hyppinyttä hiirtä lukuunottamatta intialaiset junat on aika mukava tapa matkustaa, ja itse asiassa sängyissä oli jopa parempi nukkua kuin Ruotsin laivalla.

Joka tapauksessa, saavuttiin Villupuramiin yhden maissa sunnuntaina, ja sieltä kuljettiin bussilla Pondicherryyn ja hotellille. Pondicherry on aikoinaan ranskalaisten omistuksessa ollut promenadikaupunki, jossa näkyy vieläkin vahvasti ranskalainen kulttuuri ja jopa ranskalainen yhteisö. Jotkut kadut näyttivätkin niin pariisilaisilta, että ei olisi voinut uskoa olevansa Intiassa.
Ylipäätään meillä oli kyllä tosi hyvät oltavat, koska projekti oli kaupungissa ja meillä oli hyvä hotelli mahtavalla ilmastoinnilla (joka ei Intiassa ole mikään itsestäänselvyys - edes kampuksella). Ainiin, ja ehkä yksi parhaista asioista Pondicherryssä oli meri - oli ihan uskomattoman ihana, jopa rauhoittava, tunne kuulla ja haistaa meri kahden kuukauden jälkeen.

Huomasin muuten vasta kuvanoton jälkeen, millanen kontrasti tossa allaolevassa hotellikuvassa näkyy. Yleensä on tosi vaikeaa selittää ihmisille, ettei Intiassa ole vaan köyhyyttä, kun sitä kuitenkin on - mutta itse asiassa sain sen vahingossa aika hyvin kaapattua tohon kuvaan.

Projektiviikko alkoi virallisesti maanantaiaamuna, jolloin me käveltiin Sharanan päätoimistolle tapaamaan organisaation toimitusjohtajaa. Meille pidettiin esitelmä organisaation toiminnasta ja historiasta, ja iltapäivällä mentiin käymään Gayatri Housessa, johon lapset tulevat koulun jälkeen tekemään läksyjä, leikkimään, syömään ja viettämään aikaa toistensa kanssa.
Huomasin jo ensimmäisenä päivänä, että organisaation työntekijät tekevät ihan mieletöntä työtä; kukaan heistä ei saa palkkaa, mutta kaikki on ihan älyttömän omistautuneita organisaatiolle. Vaikka lapset joutuvatkin päivän päätteeksi palaamaan enemmän tai vähemmän huonoihin oloihin, niin vasta lasten iloa ja aikuisten huolta katsellessa tajuaa, miten suuri merkitys on sillä, että lapset edes jossain kohtaa päivästä saavat aikuiselta niinkin pienen asian kuin halauksen.
Gayatri Housen lapset tulivat todella erilaisista taustoista, ja olivat myös eri ikäluokkia. Osa heistä oli esikouluikäisiä ja sen ikäiseksi selvästi kovia kokeneita ja sulkeutuneita, kun taas osa oli omanikäisiäni tyttöjä, joista oli Sharana-vuosien aikana tullut todella hyviä tanssijoita. Osalla oli toinen vanhempi kuollut, ja toinen koki väkivaltaa kotona; joitakin tyttöjä yritettiin pakkonaittaa, ja osalle ainoa vaihtoehto ennen Sharanaa oli ollut jatkaa äidin työtä prostituoituna.

Aluksi Gayatri Housen tarinat pysäytti, koska ne ei olleet mitään kaukaisia, televisiosta näkyviä kuvia, vaan pidit sylissä lasta, joka oli menettänyt molemmat vanhempansa kaduille. Sen osasi kuitenkin aika nopeasti kääntää haluksi tehdä jotain lasten hyväksi - oli se sitten jotain konkreettista, tai vaan jotain, minkä lapset muistaisi vuosia tästä eteenpäin.

Noh, hyvin alkanut matka kuitenkin alkoi omalla kohdallani mennä vähän alamäkeä ensimmäisen päivän jälkeen, koska maanantai-iltana sain nestehukan, joka sitten kääntyi joksikin oudoksi vatsaflunssaksi. En tiedä, sainko varsinaisesti ruokamyrkytystä, mutta joku ruoka mut sai todella kipeäksi. Se ei onneksi kuitenkaan pilannut koko viikkoa, vaikka en ihan täysillä pystynyt olemaan mukana ja yhden vuorokauden vietinkin sängyn pohjalla.

Seuraavana päivänä olin kuitenkin vielä ihan toimintakykyinen, ja tiistaina kierrettiin loput keskukset. Loppuviikolla me sitten ryhmissä palattiin kaikkiin näihin keskuksiin pitämään erilaisia ohjelmia, joista kerron tarkemmin tän projektiviikkokertomuksen seuraavassa osiossa! Joissakin keskuksissa oltiin tosi tarkkoja siitä, ettei ulkopuoliset laita kuvia nettiin, joten mulla ei valitettavasti Gayatri Housesta ole yhtään kuvaa.
Julkaisen toisen osan joko tällä tai ensi viikolla, koska lähinnä kuvien läpikäymiseen menee aika paljon aikaa ja mulla on ainaisten koulujuttujen lisäksi viikonloppu aika täynnä ohjelmaa. Kirjoitan kuitenkin heti kun sopivan ajan löydän! :)

- Ella