#vainintiajutut

Kun olet kävelemässä kouluun ja näet reitillä viisi apinaa.

Kun sammakoita on kirjaimellisesti kaikkialla, suihkut ja sängyt mukaan lukien.
 + Kun vahingossa littaat yhden niistä oven väliin.

Kun autojen takaluukuissa lukee aina "HORN OK PLEASE". 

Kun skootterin kyydissä on aina vähintään kolme ihmistä.

Kun on monsuuni mutta ulkona ei sada, joten astut ulos ilman takkia - sillä seurauksella, että olet kahden minuutin päästä likomärkä.
Kun laitat flipflopit jalkaan monsuunin aikana, ja viiden minuutin päästä tuntuu siltä että kävelisit saippualla.
Kun kahlaat ruokalasta koulurakennukseen, koska monsuuni.

Kun kävelyteitä ei ole.

Kun eniten käyttämäsi ilmaus on "Thik hai, chalo" ("Okay, let's go"), pään heilutuksella varustettuna.

Kun olet unohtanut, että autoteillä on kaistat.

Kun leivällä on sata eri nimeä (chapati, phulka, roti, paratha..) etkä vieläkään tiedä, mitä eroa niillä on.

Kun tuntuu, että samoja rakennuksia rakennetaan vuositolkulla ilman että ne koskaan valmistuvat.

Kun ulkona syöminen tarkoittaa joko Domino'sin pizzaa tai butter chickeniä kyseenalaisissa katuravintoloissa.

Kun rekoilla on oma, jäätelöauton tunnaria muistuttava töötti.

Kun mainoksissa näkee vain valkoihoisia ihmisiä, paitsi jos niissä mainostetaan joko Nivean tai Garnierin ihonvaalennusvoiteita.

Kun kahviloissa "musta kahvi" on sama kuin suomalaisten maitokahvi, ja pelkkä "kahvi" on pikkuruinen kuppi Starbucksin kahvia muistuttavaa höttöä.

Kun vaihtoraha maksetaan usein suklaapatukoilla.

Kun ruokakaupoissa ei myydä karkkia.

Kun Intiassa on oma versio Coca Colasta, Thums Up. 

Kun virallisissakin mainoksissa/tiedotteissa voi hyvin olla mitä eriskummallisempia kirjoitusvirheitä. 

Kun joudut lehmän aiheuttamaan liikenneruuhkaan.

Kun kaikkialla on vartijoita, joilla ei ole mitään tekemistä.

Kun julkinen liikenne (=ovettomat, kolmipyöräiset rickshaw-taksit) toimii paremmin kuin HSL.

Kun kaikki juovat chaita, eli intialaisittain tehtyä teetä.

Kun "masala" on nimi kaikelle mausteiselle ruoalle.

Kun joudut hyväksymään sen faktan, että kaduilla haisee. 

Kun kaikkialla on aina ihmisiä - Suomessa Hullujen Päivien ruuhkat on Intiassa maanantaiaamu. 

Kun jokaisessa osavaltiossa puhutaan eri kieltä, joista jokaisella on miljoonia puhujia enemmän kuin suomenkielellä.

Kun heräät aamuyöllä siihen, että kylissä soitetaan rumpuja ja lauletaan.

Kun ostoskeskukset on toinen toistaan modernimpia. 

Kun intialaiset on ehkä maailman avuliaimpia ihmisiä, ja suunnilleen mihinkään ei voi mennä ilman että on joku auttamassa.

Kun ruokakaupoissa pitää jättää laukku narikkaan.

Kun tien ylittämisen voi tiivistää lauseeseen "run and don't stop".

November break: Diwali ja Mumbai

Diwali on yksi monista intialaisista festivaaleista, jonka tarkoituksena on juhlia valoa ja hyvyyden voittoa pahuudesta. Tän kunniaksi kaikki paikat koristellaan erilaisiin valoihin ja lyhtyihin, ja Diwalin aattona ammutaan raketteja - voisi näin perinteiden kannalta siis sanoa, että tunnelma on sekoitus joulua ja uuttavuotta.
Diwalin takia myös koulut suljetaan noin viikoksi, ja mekin päästiin viideksi päiväksi Mumbaihin viettämään november breakkia.

Mumbain reissu oli mulle oikeastaan tähän mennessä paras kokemus täällä, joka kertoo jotain tän festivaalin laajuudesta, mutta myös Mumbaista ihan mielettömänä kaupunkina. Vaikka kampukselta on Mumbaihin vaan muutaman tunnin matka, niin näin itse kaupungin vaan lentokoneesta keskellä yötä, ja halusin siellä päästä käymään.
Väkiluvultaan maailman top 10:ssä roikkuva Mumbai on pilvenpiirtäjien, mutta myös Aasian suurimman slummin kotipaikka, ja valtavien tuloerojen joukosta löytää sekä Brittien kolonisaation jättämää eurooppalaista arkkitehtuuria, suuren kansallispuiston että valtavia black market-ostoskatuja.

 

Kaupungin absurdiudesta ja elämästä kertoo pelkästään se fakta, että väestötiheys on vaatimattomat 20 100as./km2 - ja Suomessahan tuo samainen luku on sen 16 asukasta neliökilometriltä.  Valitettavasti tää fakta ei vaikuta vaan kaupungin elävyyteen, vaan myös siihen, että Mumbai on yksi maailman saastuneimmista kaupungeista; omat herätyskellot soi siinä vaiheessa, kun iPhone ei enää tunnistanut säitä, vaan ilmoitti joka päivä ilmassa olevan "smogia", eli saasteesta johtuvaa savua.

Me yövyttiin Mumbaissa 10 hengen porukalla mun vuosikurssilaisen luona, varakkaassa Oberoin kaupunginosassa. Mumbain hyväosaiset yhteisöt on suljettuja alueita, joiden kauniita sisäpihoja ympäröi pilvenpiirtäjärykelmä; asunto, jossa mekin oltiin, sijaitsi 21. kerroksessa. Oli mielenkiintoista päästä seuraamaan, miten erilainen perhedynamiikka on intialaisessa perheessä - siinä missä Suomessa voi mennä päiviä ilman, että perheet viettää aikaa yhdessä, niin intialaisessa perheessä on tärkeää pitää jokainen perheenjäsen mukana päivänkulussa. Intiassa on myös hyvin yleistä, että perheellä on kodinhoitaja - kodinhoitajien tehtäviin kuuluu siivota, tehdä ruokaa ja hoitaa pieniä lapsia, ja he ovat usein samalla perheellä töissä läpi lasten elämän.

Diwali celebrations (cr. Elisabeth Rudolph)

Kuten olen aiemmin jo moneen otteeseen sanonut, niin kaikkea muuta enemmän yllätyn jatkuvasti siitä, miten vähän me kuitenkin erotaan toisistamme. Vaikka kuinka yritän aina olla tekemättä ennakkoluuloja, niin jotenkin sitä aina odottaa valtavaa kulttuurishokkia, kun esimerkiksi menee niin erilaisessa kulttuurissa elävän perheen luokse; ja jotenkin sitä ei 2010-luvulla enää tule. Me katsottiin Diwalin aikana samoja tv-ohjelmia ja kuunneltiin radiosta samaa musiikkia, kuin mitä katsoisin ja kuuntelisin kotona. Mitä enemmän "real life"-kokemuksia saan täällä, sitä enemmän olen alkanut ymmärtää, että kehitysmaa-statuksesta huolimatta miljoonat ja miljoonat intialaiset elää todella hyvää elämää.
Mumbaissa vallitsee eloisa ja kaunis kulttuuri, ja jos näiden kahden vuoden jälkeen jonnekin palaan, niin se on todennäköisesti Mumbai.

Oberoi, Mumbai

Päästiin Mumbaissa myös leikkimään pitkästä aikaa turistia, ja nähtiin esimerkiksi Sanjay Gandhin kansallispuisto ja sen 2500 vuotta vanhat buddhalaiset luolat, Gateway of India, Taj Mahal Palace, Marine Drive Chowpattyn promenadikatu, Intian rikkaimman miehen asunto (nimimerkillä 14 kerrosta ja neljä asukasta), sekä Mahatma Gandhin asuintalo. Sen lisäksi löysin yhdestä ravintolasta suomalaisia korvapuusteja (joita tosin en maistanut, koska en luottanut niiden laatuun), ja sain nähdä, miksi Mumbain rannoilla ei voi uida (krhm, vedessä oli varmaan enemmän roskia kuin kaloja).

Turistiolo tosin aiheutti myös ongelmia, kuten lievän sekamelskan Gateway of Indian luona, kun paikalle yhtäkkiä ilmestyi seitsemän valkoista tyttöä. Kun saavuttiin nähtävyyden luo, saatiin ensiksi vaan paljon katseita, mutta tilanne eskaloitui nopeasti siihen pisteeseen, että meitä valokuvattiin joka suunnalta. Meille tungettiin lapsia syliin, ja oon varmaan sadassa selfiessä, johon en tahallisesti osallistunut - ja aina kun liikuttiin, meidän ympärille muodostui uusi piiri kameroita. Aluksi lähinnä naurettiin tilanteelle, mutta siinä vaiheessa kun osa porukasta alkoi saamaan ahdistuskohtauksia ja jouduin itsekin peittämään mun kasvot, niin tilanne alkoi olla niin kaoottinen, että jouduttiin poistumaan paikalta. Yhtäkkiä nimittäin jokaikinen silmäpari nähtävyyden ympärillä oli keskittynyt meihin eikä yhteen Intian kuuluisimmista nähtävyyksistä, ja tuli äärimmäisen huonossa mielessä Hollywood-julkkiksen olo. Oon kyllä muuten jo tottunut siihen, että kaduilla saan jonkun verran katseita mun vaaleuden takia, mutta tää oli kyllä hands down yksi erikoisimmista tilanteista missä oon ikinä ollut.
Yleisesti ottaen erityisesti "SoBo" eli South Bombay oli todella kaunista aluetta, ja meidän taksikuski kertoikin että meren äärellä olevien asuntojen vuokrat nousevat 10-12 lakhiin eli noin 15 000 euroon kuukaudessa. En itse asiassa kyllä panisi pahaksi, jos joskus pääsisin Mumbain skylinen äärelle asumaan.

Jos nyt alan tässä suosittelemaan matkakohteita, niin oikeasti suosittelen suuresti Mumbaita. Ei kannata jättää menemättä siksi, että kaupungista löytyy slummeja ja turvallisuustaso on monia muita kohteita alhaisempi - vaikka asian ei pitäisi niin olla, niin totuus on että Intiassa keskituloisella Eurooppalaisella on "varaa" - kyllä, rahallisesti - pitää itsensä melko hyvin turvassa. Eli vaikka itse omien kokemusteni perusteella suosittelen myös niissä slummeissa tai orpokodeissa vierailemista, niin ei täällä tarvitse jatkuvasti pelätä. Kunhan nyt ei, heh, lähde suurinten ihmisjoukkojen keskelle 10 hengen tyttöporukalla. 

Sanjay Gandhi National Park

Mumbailla on paljon hyvää tarjota, ja varsinkin Suomen metsien ja järvien keskellä asuneena huomasin koko ajan hokevani, miten absurdia kaikki oli.

- Ella

Project Week: Osa II

Oon yrittänyt saada tätä toista osaa kirjotettua koko viikon, mut syystä ja toisesta se on taas vähän venynyt. Oon opiskellut ja jouduin viime viikolla koulun medcenteriin kun onnistuin nyrjäyttämään mun nilkan, joten missasin kolme päivää koulua ja oon yrittänyt sitten kiriä global politicsin lukuläksyissä. Halloweenin vietin eilen Punessa yhdessä taidenäyttelyssä, joten tosiaan on jotenkin aina ollut jotain esteitä kun oon yrittäny saada asioita aikaseks.
Anyhow, voisin ainakin nyt kertoa vähän Sharanan eri keskuksista ja siitä millasta niissä oli työskennellä. Suurinosa kuvista on crechestä eli alla mainitusta päiväkodista, koska tekijänoikeuksien takia joissain keskuksissa oltiin tosi tarkkoja kuvien ottamisesta, ja muutenkin tuolla oli parhaat olosuhteet kuvaamiselle.

Vijayamurthy, 4-vuotias futarityttö Angulakuppamin kylästä

Sharana Headquarters oli siis organisaation päätoimisto, jossa vapaaehtoiset hoiti paperihommia ja muuta yhdistyksen toiminnan mahdollistavaa työtä. Organisaatiolla oli paljon eurooppalaisia vapaaehtoisia, mutta me päästiin tapaamaan Sharanan CEO, joka kertoi että vapaaehtoisten valintaprosessia on jouduttu tiukentamaan viime vuosina. Syy tähän löytyy siitä, että monet tulee Intiaan asenteella "minä tulen pelastamaan nämä lapset" - vaikka organisaatio toimii vallan hyvin ilman ylimääräisiä ulkopuolisia. (Voin tästä huolimatta suositella vapaaehtoisuutta Sharanalla, koska tosiaan yhdistys tekee todella hyvää työtä ja voisin itsekin kuvitella palaavani vielä takaisin Pondicherryyn.)

Toimiston lisäksi Sharanan päätoimistolla on iltakoulu ja taidekerho, johon kouluikäiset lapset tuodaan koulun jälkeen tekemään läksyjä ja taideterapiaa. Ideana on tukea lasten koulunkäyntiä ja pitää huolta siitä, että kaikki pysyvät luokkansa perässä, vaikka tulevatkin huonommista taustoista kuin monet muut kouluun päässeet lapset.

Gayatri House oli kaduilla ja slummeissa asuville eri-ikäisille lapsille tarkoitettu turvakoti. Gayatri Housen lapset ja nuoret olivat selvästi rankimmista taustoista, ja erot samankin ikäisten lasten kehityksessä ja ulospäinsuuntautuneisuudessa oli rajuja; osalla kesti pitkään avautua ja nousta huoneen nurkasta. 

Gayatri Housessa ollessa huomasi kuitenkin heti, että lapset rakastivat talossa oloa. Osa tytöistä oli esimerkiksi ihan mielettömiä tanssijoita, ja kaikilla oli paljon unelmia. Lasten nauru oli herkässä, ja vaikka aluksi ei saanutkaan oikein mielestä sitä, että lapset tulivat todella huonoista oloista, niin jossain vaiheessa se unohtui; talon tunnelma oli nimittäin todella lämmin ja iloinen, eikä lapsista olisi alun jälkeen edes arvannut, millaisia asioita jotkut heistä olivat joutuneet kokemaan.

Creche

Creche/Medical Center erosi muista keskuksista siten, että siellä oli vain alle kouluikäisiä lapsia, ja sen toiminta keskittyi koko ympäröivään kylään. Sen tarkoituksena oli saada lasten vanhemmat töihin, auttaa kylää pääsemään köyhyydestä ja tarjota päivähoitoa ja terveyskeskus kyläläisille. Esimerkiksi terveyskeskuksen perustaja, Lakshmi, oli aikoinaan itsekin päässyt kiinni parempaan elämään Sharanan kautta. 

Itselleni tämä oli ehkä mieleenpainuvin kokemus, koska lapset olivat niin pieniä ja heissä näkyi viikon aikana varmaan suurin kehityskaari; kun ensimmäisen kerran menimme vierailemaan crechessä, moni alkoi itkemään säikähdyksestä - ja kun olimme viimeisenä päivänä lähdössä, lapset roikkuivat lahkeissa ja hihoissa ja yrittivät estää meitä menemästä (niisk). 

Vocational Training Center oli yli 16-vuotiaille koulunsa keskeyttäneille pojille tarkoitettu ammattikoulu, jossa he opiskelivat puusepiksi. Tämä keskus oli varmaan haastavin, koska me ei voitu vetää leikkejä tai tehdä käsitöitä, vaan meidän piti oikeasti käyttää vähän luovuutta, jotta saatiin kaikki mukaan. Loppujenlopuksi me opetettiin oppilaille paljon kieliä ja kerrottiin omista maistamme, jonka lisäksi mafia ja muut vähän vanhemmille sopivat leikit onneksi toimi ihan hyvin. 

Pidin itse vähän kyseenalaisena sitä, ettei koulutukseen hyväksytty tyttöjä. Perusteluna oli se, että tytöt yleensä lähes poikkeuksetta vievät koulutuksensa loppuun, jos siihen annetaan mahdollisuus - pojat taas mieluummin jäävät isänsä maatiloille hommiin, sillä heidän ei tarvitse tehdä tulevaisuutensa eteen yhtä paljon hommia. 

Keskuksissa vierailemisen lisäksi meidän ryhmä siivosi läheisen kylän, mutta koska jouduin itse jäämään keskiviikkona hotellille kipeänä, en sinne päässyt mukaan. Missasin myös pari muuta vierailua, mutta pystyin onneksi käymään jossain vaiheessa kaikkialla enkä paljosta jäänyt paitsi. Sitä paitsi ilmastoidussa hotellihuoneessa nukkuminen oli se helppo osa - kuumassa autossa istuminen ja se, ettei pystynyt kunnolla osallistumaan, oli se mikä koko jutussa haittasi. 

Joka tapauksessa, kuten sanottu, projektiviikko oli silti ihan mahtava kokemus ja saatan hyvällä todennäköisyydellä mennä uudestaan käymään organisaation luona. Oli ylipäätään avartavaa matkustaa Intiassa ja viettää niinkin pitkä aika poissa kampukselta, ja Pondicherryä voin suositella, jos joskus lähtee Intiaan matkustelemaan.

Sharana Group 2015 (left to right): Vandana (volunteer coordinator), Hedda, Niharika, Marie, Suvinay, Nirmall, Eliza, Lizzie, Caecilia, Shruti, me, Caitlyn, Elen, Shachi, Maya

Olin ihan järkyttynyt kun keskiyön jälkeen katsoin puhelinta ja näytöllä luki 1. marraskuuta. Kun lähdin Suomesta kesällä ja en ole sen jälkeen alle 30 asteen lämpötiloissa ollut, ja kun Intiassa ei niinkään joulua vietetä, niin on todella outoa ajatella että Suomessa on muka joulu tulossa. Mietin jossain vaiheessa, että voisin kuunnella joululauluja, mutta se tuntuu suunnilleen yhtä absurdilta kuin se että istuisi heinäkuussa Espalla ja kailottaisi Jouluyötä. Tuli kyllä melkeen kyynel silmään kun kuulin, että Stockan jouluvalot on taas päällä - vastahan Aleksanterinkadulle sytytettiin viime vuoden jouluvalot. 

Noh, kampuksella on kyllä alkamassa jouluvalmistelut, että ehkä mä jossain vaiheessa alan uskomaan että joulu on oikeesti tulossa.

- Ella