Poverty & privilege: Elämä kehitysmaassa

Tämän vuoden UWC-haku on käynnissä vielä 28.1. asti! Jos olet lukion ykkönen jota yhtään kiinnostaa lähteä maailmalle viemään lukiota loppuun, käy katsomassa hakuohjeet osoitteesta uwc.fi!

Ajattelin tällä kertaa kirjoittaa vähän vakavammasta aiheesta; aiheesta, jota tiedän kaikkien miettivän, kun puhutaan Intiasta. Tää aihe on myös se, joka oikeastaan oli jokaisen huulilla kun kerroin lähteväni Intiaan. Tää oli aihe, jota ihan luonnollisestikin eniten mietin ennen lähtöä, ja jota yhä mietin paljon. Siihen samaan aikaan tottuu, mutta siltä ei sokeudu; köyhyys ja yleisesti kehitysmaassa asuminen.

Sillä vaikka itse yritänkin rikkoa ennakkoluuloja Intiasta ja kertoa siitä toisesta puolesta joka tästä valtavasta maasta löytyy, niin totuus on että elän kehitysmaassa, jossa lähes 300 miljoonaa ihmistä elää alle 1.25 dollarilla päivässä.
Vaikka siltä voikin halutessaan tiettyyn pisteeseen asti sulkea silmänsä, niin siltä ei välty.
Joka kerta, kun lähden tai tulen kampukselle, kuljen köyhien kylien läpi. Näen kadulla makaavia ihmisiä ja sairauksia; näen ihmisiä, joilla ei koskaan ole ollut kosketusta ulkomaailmaan. Usein esimerkiksi liikenteessä seisoessa näkee perheitä, jotka tulevat kerjäämään koputtelemalla auton ikkunoihin.
Intiassa on lisäksi niin kutsutut "mafialapset", jotka ovat usein orpoja, mafialle määrättyjä lapsityöntekijöitä. Heidän tehtävänsä on kerjätä kadulla rahaa, joka sitten menee suoraan mafian käsiin. Mafialapsia näkee katukuvassa paljon, ja heidän vaatteensa revitään ja naamat sotketaan, jotta he näyttäisivät mahdollisimman surkeilta - ja usein esimerkiksi kadulla seisoessa he tulevat nipistelemään ja repimään hihoista.
Mafialapset ovat Intiassa täysin yhteiskunnan ulkopuolelle jätetty ryhmä, joita kohdellaan kuin eläimiä. Jouduin itse esimerkiksi kerran tilanteeseen, jossa alle kouluikäinen poika yritti varastaa tavaroitamme - käskimme poikaa menemään pois, mutta tämä tuli aina uudestaan. Lopulta vieressämme seisova mies ajoi pojan pois jahtaamalla ja taputtelemalla käsiään kuin koiraa jahdatessa, ja poika katosi juna-aseman koloihin.
Mafialla on suuri vaikutus Intian köyhälistöön, ja tämän takia kadulla oltaessa on pidettävä huoli, ettei tarjoa kellekään rahaa.
Lisäksi olen kokenut asian toisen puolen - olen ollut ravintolassa, jossa pöytään tuotiin ilmaisia juomia vain siksi, että olin valkoihoinen. Olen joutunut kaverieni kanssa piiritetyksi Gateway of Indialla, ja minulta pyydetään aina enemmän rahaa kuin muilta, sillä tulen Euroopasta. Olen myös joskus saanut vaatekaupan hälyttimet soimaan, mutta vartijat katsoivat sitä läpi sormien; intialainen kaverini kertoi, että niin ei olisi käynyt, jos mukana ei olisi ollut valkoihoista ihmistä.

Tajusin Intian ja Suomen valtavan kehityseron oikeastaan vasta silloin, kun palasin joululoman jälkeen Eurooppaan. Mietin sekunnin murto-osan, oliko Euroopassa tapahtunut joku yhtäkkinen rikastuminen - vaikka tiesin totta kai totuuden.
Kävelin Frankfurtin lentokentällä ja lattia oli niin puhdas, että pelkäsin kenkieni likaavan sen.
Ja kun saavuin Suomeen, jokapäiväinen elämä tuntui lähes pilvien päällä liitelyltä.
Ja samaan aikaan kukaan Suomessa ei tajunnut sitä. Kukaan, kuka ei ollut asunut muualla, ei tajunnut sitä; ja se oli todella turhauttavaa. Huomasin lapsellisesti toivovani, että voisin vaan pakottaa kaikki asumaan edes hetken kehitysmaassa, jotta kaikki ne Helsingin kaduilla kävelevät masentuneet kasvot huomaisivat suomalaisen yhteiskunnan etuoikeudet.
Tuntui siltä, että olisi yrittänyt selittää ihmisille heidän otsassaan olevasta tarrasta, mutta heillä ei ollut peiliä joten he eivät pystyneet sitä näkemään.

 On todella terveellistä huomata, miten se, minkä on itse aina kokenut "normaaliksi elämäksi", muuttuu; vaikka olenkin aina ollut aika ympäröivästä maailmasta tietoinen, niin länsimaissa aina asuneena on ajatellut, että ainoa oikea tapa elää on se, mihin me ollaan totuttu. Nyt kun oon viisi kuukautta täällä asunut, niin oon tajunnut ettei me itse asiassa olla mikään enemmistö, vaan suurinosa ihmisistä ei elä länsimaista elämää.
Tän ääneen sanominen kuulostaa vähän tyhmältä, koska tottakai itsekin jo ennen tänne tuloa tiesin, että hyvin pieni osa maailman ihmisistä on niinkin etuoikeutettuja kuin me; sen asian konkretisoituminen oli kuitenkin ihan eri asia. Jos "normaali elämä" on se, miten suurinosa maailman ihmisistä elää, niin se ei todellakaan ole länsimainen elämäntyyli - me eletään Pohjois-Amerikassa, Euroopassa ja varsinkin Suomessa objektiivisesti katsoen todella epänormaalia elämää.

Ja kun jossain vaiheessa tajusin, miten paljon oma maailmani avartui Intiaan muuton jälkeen, oli pakko myös miettiä omaa roolia täällä. Mietin paljon sitä, miten voin kuvitella saavani yhtään mitään aikaan niin valtavassa maassa. Muistan ensimmäisten viikkojen aikana tulleeni lähes epätoivoiseksi siitä, voisiko yhtään mikään koskaan muuttua.
Tämä on kuitenkin aihe, jota MUWCIssakin käsitellään paljon. Sitä varten me oikeastaan ollaankin täällä; että me opittaisiin näkemään, mitä juuri meillä on annettavana.

Muistan, kun ensimmäisen kerran vierailin kampusta ympäröivissä kylissä, ja tajusin oman pienuuteni. Tajusin, että yksikään köyhä ihminen tässä maailmassa ei tarvitse pelastajaa. Kukaan ei tarvitse etuoikeutettuja valkoisia ihmisiä, jotka tulevat heidän luokseen ja sankarimaisesti vetävät heidät ulos köyhyydestä - saatika menevät toisten ihmisten yhteisöihin surkuttelemaan heidän hirveää tilannettaan.
Sen sijaan meidän on panostettava siihen, että maailmasta tulisi yleisesti parempi paikka elää. Siihen, että me omalta osaltamme laitamme kaiken likoon; yritämme olla nöyriä ja tajuta oman asemamme. Köyhyys on erittäin kompleksi asia, jota ei muuteta sillä, että viedään julkkiksia itkemään köyhän afrikkalaisen perheen kotiin.

Oon itse ollut tämän asian kannalta sinänsä onnekas, että löysin palvelutoiminnan, jossa pääsen tekemään  jotain minkä koen oikeasti auttavan. Teen töitä Manavya-nimisessä organisaatiossa, joka pyrkii tuomaan HIV-positiiviset orvot osaksi yhteiskuntaa. Manavyassa pääsee luomaan todella läheisiä suhteita lapsiin, ja on mahtavaa huomata, miten jotkut lapset viime syksynkin aikana reipastuivat ja alkoivat tulla mukaan leikkeihin. Manavyassa huomaa, miten suuri merkitys on pienillä asioilla; jo yksikin keskustelu, jossa esimerkiksi kerron intialaiselle lapselle Suomesta, voi olla asia jonka lapsi muistaa koko loppuelämänsä.

Jos siis antaisin ihmisille yhden elämänohjeen, olisi se vierailla maissa, jotka ovat täysin päinvastaisia suomalaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan. Kehitysmaahan lähteminen rantaloman sijasta antaa perspektiivin, jota ei voi oikein selittää, ennen kuin sen kokee. Kuten olen joskus aiemminkin maininnut, niin olen näiden kuukausien aikana oppinut ymmärtämään maailmaa paremmin kuin muiden vajaan 17 vuoden aikana yhteensä.
Tuntuu siltä, että eläisi aivan toisella puolella elämää - enkä enää voisi kuvitella, että olisin jäänyt vain sen toiselle puolelle. Ja tää on yksi arvokkaimmista asioista, mitä UWC on mulle antanut - se on antanut ympäristön, jossa voin turvallisesti nähdä maailman toisen puolen ja tehdä siitä elämäntavan.

Project Week: Osa II

Oon yrittänyt saada tätä toista osaa kirjotettua koko viikon, mut syystä ja toisesta se on taas vähän venynyt. Oon opiskellut ja jouduin viime viikolla koulun medcenteriin kun onnistuin nyrjäyttämään mun nilkan, joten missasin kolme päivää koulua ja oon yrittänyt sitten kiriä global politicsin lukuläksyissä. Halloweenin vietin eilen Punessa yhdessä taidenäyttelyssä, joten tosiaan on jotenkin aina ollut jotain esteitä kun oon yrittäny saada asioita aikaseks.
Anyhow, voisin ainakin nyt kertoa vähän Sharanan eri keskuksista ja siitä millasta niissä oli työskennellä. Suurinosa kuvista on crechestä eli alla mainitusta päiväkodista, koska tekijänoikeuksien takia joissain keskuksissa oltiin tosi tarkkoja kuvien ottamisesta, ja muutenkin tuolla oli parhaat olosuhteet kuvaamiselle.

Vijayamurthy, 4-vuotias futarityttö Angulakuppamin kylästä

Sharana Headquarters oli siis organisaation päätoimisto, jossa vapaaehtoiset hoiti paperihommia ja muuta yhdistyksen toiminnan mahdollistavaa työtä. Organisaatiolla oli paljon eurooppalaisia vapaaehtoisia, mutta me päästiin tapaamaan Sharanan CEO, joka kertoi että vapaaehtoisten valintaprosessia on jouduttu tiukentamaan viime vuosina. Syy tähän löytyy siitä, että monet tulee Intiaan asenteella "minä tulen pelastamaan nämä lapset" - vaikka organisaatio toimii vallan hyvin ilman ylimääräisiä ulkopuolisia. (Voin tästä huolimatta suositella vapaaehtoisuutta Sharanalla, koska tosiaan yhdistys tekee todella hyvää työtä ja voisin itsekin kuvitella palaavani vielä takaisin Pondicherryyn.)

Toimiston lisäksi Sharanan päätoimistolla on iltakoulu ja taidekerho, johon kouluikäiset lapset tuodaan koulun jälkeen tekemään läksyjä ja taideterapiaa. Ideana on tukea lasten koulunkäyntiä ja pitää huolta siitä, että kaikki pysyvät luokkansa perässä, vaikka tulevatkin huonommista taustoista kuin monet muut kouluun päässeet lapset.

Gayatri House oli kaduilla ja slummeissa asuville eri-ikäisille lapsille tarkoitettu turvakoti. Gayatri Housen lapset ja nuoret olivat selvästi rankimmista taustoista, ja erot samankin ikäisten lasten kehityksessä ja ulospäinsuuntautuneisuudessa oli rajuja; osalla kesti pitkään avautua ja nousta huoneen nurkasta. 

Gayatri Housessa ollessa huomasi kuitenkin heti, että lapset rakastivat talossa oloa. Osa tytöistä oli esimerkiksi ihan mielettömiä tanssijoita, ja kaikilla oli paljon unelmia. Lasten nauru oli herkässä, ja vaikka aluksi ei saanutkaan oikein mielestä sitä, että lapset tulivat todella huonoista oloista, niin jossain vaiheessa se unohtui; talon tunnelma oli nimittäin todella lämmin ja iloinen, eikä lapsista olisi alun jälkeen edes arvannut, millaisia asioita jotkut heistä olivat joutuneet kokemaan.

Creche

Creche/Medical Center erosi muista keskuksista siten, että siellä oli vain alle kouluikäisiä lapsia, ja sen toiminta keskittyi koko ympäröivään kylään. Sen tarkoituksena oli saada lasten vanhemmat töihin, auttaa kylää pääsemään köyhyydestä ja tarjota päivähoitoa ja terveyskeskus kyläläisille. Esimerkiksi terveyskeskuksen perustaja, Lakshmi, oli aikoinaan itsekin päässyt kiinni parempaan elämään Sharanan kautta. 

Itselleni tämä oli ehkä mieleenpainuvin kokemus, koska lapset olivat niin pieniä ja heissä näkyi viikon aikana varmaan suurin kehityskaari; kun ensimmäisen kerran menimme vierailemaan crechessä, moni alkoi itkemään säikähdyksestä - ja kun olimme viimeisenä päivänä lähdössä, lapset roikkuivat lahkeissa ja hihoissa ja yrittivät estää meitä menemästä (niisk). 

Vocational Training Center oli yli 16-vuotiaille koulunsa keskeyttäneille pojille tarkoitettu ammattikoulu, jossa he opiskelivat puusepiksi. Tämä keskus oli varmaan haastavin, koska me ei voitu vetää leikkejä tai tehdä käsitöitä, vaan meidän piti oikeasti käyttää vähän luovuutta, jotta saatiin kaikki mukaan. Loppujenlopuksi me opetettiin oppilaille paljon kieliä ja kerrottiin omista maistamme, jonka lisäksi mafia ja muut vähän vanhemmille sopivat leikit onneksi toimi ihan hyvin. 

Pidin itse vähän kyseenalaisena sitä, ettei koulutukseen hyväksytty tyttöjä. Perusteluna oli se, että tytöt yleensä lähes poikkeuksetta vievät koulutuksensa loppuun, jos siihen annetaan mahdollisuus - pojat taas mieluummin jäävät isänsä maatiloille hommiin, sillä heidän ei tarvitse tehdä tulevaisuutensa eteen yhtä paljon hommia. 

Keskuksissa vierailemisen lisäksi meidän ryhmä siivosi läheisen kylän, mutta koska jouduin itse jäämään keskiviikkona hotellille kipeänä, en sinne päässyt mukaan. Missasin myös pari muuta vierailua, mutta pystyin onneksi käymään jossain vaiheessa kaikkialla enkä paljosta jäänyt paitsi. Sitä paitsi ilmastoidussa hotellihuoneessa nukkuminen oli se helppo osa - kuumassa autossa istuminen ja se, ettei pystynyt kunnolla osallistumaan, oli se mikä koko jutussa haittasi. 

Joka tapauksessa, kuten sanottu, projektiviikko oli silti ihan mahtava kokemus ja saatan hyvällä todennäköisyydellä mennä uudestaan käymään organisaation luona. Oli ylipäätään avartavaa matkustaa Intiassa ja viettää niinkin pitkä aika poissa kampukselta, ja Pondicherryä voin suositella, jos joskus lähtee Intiaan matkustelemaan.

Sharana Group 2015 (left to right): Vandana (volunteer coordinator), Hedda, Niharika, Marie, Suvinay, Nirmall, Eliza, Lizzie, Caecilia, Shruti, me, Caitlyn, Elen, Shachi, Maya

Olin ihan järkyttynyt kun keskiyön jälkeen katsoin puhelinta ja näytöllä luki 1. marraskuuta. Kun lähdin Suomesta kesällä ja en ole sen jälkeen alle 30 asteen lämpötiloissa ollut, ja kun Intiassa ei niinkään joulua vietetä, niin on todella outoa ajatella että Suomessa on muka joulu tulossa. Mietin jossain vaiheessa, että voisin kuunnella joululauluja, mutta se tuntuu suunnilleen yhtä absurdilta kuin se että istuisi heinäkuussa Espalla ja kailottaisi Jouluyötä. Tuli kyllä melkeen kyynel silmään kun kuulin, että Stockan jouluvalot on taas päällä - vastahan Aleksanterinkadulle sytytettiin viime vuoden jouluvalot. 

Noh, kampuksella on kyllä alkamassa jouluvalmistelut, että ehkä mä jossain vaiheessa alan uskomaan että joulu on oikeesti tulossa.

- Ella