maanantai 18. tammikuuta 2016

Poverty & privilege: Elämä kehitysmaassa

Tämän vuoden UWC-haku on käynnissä vielä 28.1. asti! Jos olet lukion ykkönen jota yhtään kiinnostaa lähteä maailmalle viemään lukiota loppuun, käy katsomassa hakuohjeet osoitteesta uwc.fi!

Ajattelin tällä kertaa kirjoittaa vähän vakavammasta aiheesta; aiheesta, jota tiedän kaikkien miettivän, kun puhutaan Intiasta. Tää aihe on myös se, joka oikeastaan oli jokaisen huulilla kun kerroin lähteväni Intiaan. Tää oli aihe, jota ihan luonnollisestikin eniten mietin ennen lähtöä, ja jota yhä mietin paljon. Siihen samaan aikaan tottuu, mutta siltä ei sokeudu; köyhyys ja yleisesti kehitysmaassa asuminen.

Sillä vaikka itse yritänkin rikkoa ennakkoluuloja Intiasta ja kertoa siitä toisesta puolesta joka tästä valtavasta maasta löytyy, niin totuus on että elän kehitysmaassa, jossa lähes 300 miljoonaa ihmistä elää alle 1.25 dollarilla päivässä.
Vaikka siltä voikin halutessaan tiettyyn pisteeseen asti sulkea silmänsä, niin siltä ei välty.
Joka kerta, kun lähden tai tulen kampukselle, kuljen köyhien kylien läpi. Näen kadulla makaavia ihmisiä ja sairauksia; näen ihmisiä, joilla ei koskaan ole ollut kosketusta ulkomaailmaan. Usein esimerkiksi liikenteessä seisoessa näkee perheitä, jotka tulevat kerjäämään koputtelemalla auton ikkunoihin.
Intiassa on lisäksi niin kutsutut "mafialapset", jotka ovat usein orpoja, mafialle määrättyjä lapsityöntekijöitä. Heidän tehtävänsä on kerjätä kadulla rahaa, joka sitten menee suoraan mafian käsiin. Mafialapsia näkee katukuvassa paljon, ja heidän vaatteensa revitään ja naamat sotketaan, jotta he näyttäisivät mahdollisimman surkeilta - ja usein esimerkiksi kadulla seisoessa he tulevat nipistelemään ja repimään hihoista.
Mafialapset ovat Intiassa täysin yhteiskunnan ulkopuolelle jätetty ryhmä, joita kohdellaan kuin eläimiä. Jouduin itse esimerkiksi kerran tilanteeseen, jossa alle kouluikäinen poika yritti varastaa tavaroitamme - käskimme poikaa menemään pois, mutta tämä tuli aina uudestaan. Lopulta vieressämme seisova mies ajoi pojan pois jahtaamalla ja taputtelemalla käsiään kuin koiraa jahdatessa, ja poika katosi juna-aseman koloihin.
Mafialla on suuri vaikutus Intian köyhälistöön, ja tämän takia kadulla oltaessa on pidettävä huoli, ettei tarjoa kellekään rahaa.
Lisäksi olen kokenut asian toisen puolen - olen ollut ravintolassa, jossa pöytään tuotiin ilmaisia juomia vain siksi, että olin valkoihoinen. Olen joutunut kaverieni kanssa piiritetyksi Gateway of Indialla, ja minulta pyydetään aina enemmän rahaa kuin muilta, sillä tulen Euroopasta. Olen myös joskus saanut vaatekaupan hälyttimet soimaan, mutta vartijat katsoivat sitä läpi sormien; intialainen kaverini kertoi, että niin ei olisi käynyt, jos mukana ei olisi ollut valkoihoista ihmistä.

Tajusin Intian ja Suomen valtavan kehityseron oikeastaan vasta silloin, kun palasin joululoman jälkeen Eurooppaan. Mietin sekunnin murto-osan, oliko Euroopassa tapahtunut joku yhtäkkinen rikastuminen - vaikka tiesin totta kai totuuden.
Kävelin Frankfurtin lentokentällä ja lattia oli niin puhdas, että pelkäsin kenkieni likaavan sen.
Ja kun saavuin Suomeen, jokapäiväinen elämä tuntui lähes pilvien päällä liitelyltä.
Ja samaan aikaan kukaan Suomessa ei tajunnut sitä. Kukaan, kuka ei ollut asunut muualla, ei tajunnut sitä; ja se oli todella turhauttavaa. Huomasin lapsellisesti toivovani, että voisin vaan pakottaa kaikki asumaan edes hetken kehitysmaassa, jotta kaikki ne Helsingin kaduilla kävelevät masentuneet kasvot huomaisivat suomalaisen yhteiskunnan etuoikeudet.
Tuntui siltä, että olisi yrittänyt selittää ihmisille heidän otsassaan olevasta tarrasta, mutta heillä ei ollut peiliä joten he eivät pystyneet sitä näkemään.



 On todella terveellistä huomata, miten se, minkä on itse aina kokenut "normaaliksi elämäksi", muuttuu; vaikka olenkin aina ollut aika ympäröivästä maailmasta tietoinen, niin länsimaissa aina asuneena on ajatellut, että ainoa oikea tapa elää on se, mihin me ollaan totuttu. Nyt kun oon viisi kuukautta täällä asunut, niin oon tajunnut ettei me itse asiassa olla mikään enemmistö, vaan suurinosa ihmisistä ei elä länsimaista elämää.
Tän ääneen sanominen kuulostaa vähän tyhmältä, koska tottakai itsekin jo ennen tänne tuloa tiesin, että hyvin pieni osa maailman ihmisistä on niinkin etuoikeutettuja kuin me; sen asian konkretisoituminen oli kuitenkin ihan eri asia. Jos "normaali elämä" on se, miten suurinosa maailman ihmisistä elää, niin se ei todellakaan ole länsimainen elämäntyyli - me eletään Pohjois-Amerikassa, Euroopassa ja varsinkin Suomessa objektiivisesti katsoen todella epänormaalia elämää.

Ja kun jossain vaiheessa tajusin, miten paljon oma maailmani avartui Intiaan muuton jälkeen, oli pakko myös miettiä omaa roolia täällä. Mietin paljon sitä, miten voin kuvitella saavani yhtään mitään aikaan niin valtavassa maassa. Muistan ensimmäisten viikkojen aikana tulleeni lähes epätoivoiseksi siitä, voisiko yhtään mikään koskaan muuttua.
Tämä on kuitenkin aihe, jota MUWCIssakin käsitellään paljon. Sitä varten me oikeastaan ollaankin täällä; että me opittaisiin näkemään, mitä juuri meillä on annettavana.

Muistan, kun ensimmäisen kerran vierailin kampusta ympäröivissä kylissä, ja tajusin oman pienuuteni. Tajusin, että yksikään köyhä ihminen tässä maailmassa ei tarvitse pelastajaa. Kukaan ei tarvitse etuoikeutettuja valkoisia ihmisiä, jotka tulevat heidän luokseen ja sankarimaisesti vetävät heidät ulos köyhyydestä - saatika menevät toisten ihmisten yhteisöihin surkuttelemaan heidän hirveää tilannettaan.
Sen sijaan meidän on panostettava siihen, että maailmasta tulisi yleisesti parempi paikka elää. Siihen, että me omalta osaltamme laitamme kaiken likoon; yritämme olla nöyriä ja tajuta oman asemamme. Köyhyys on erittäin kompleksi asia, jota ei muuteta sillä, että viedään julkkiksia itkemään köyhän afrikkalaisen perheen kotiin.

Oon itse ollut tämän asian kannalta sinänsä onnekas, että löysin palvelutoiminnan, jossa pääsen tekemään  jotain minkä koen oikeasti auttavan. Teen töitä Manavya-nimisessä organisaatiossa, joka pyrkii tuomaan HIV-positiiviset orvot osaksi yhteiskuntaa. Manavyassa pääsee luomaan todella läheisiä suhteita lapsiin, ja on mahtavaa huomata, miten jotkut lapset viime syksynkin aikana reipastuivat ja alkoivat tulla mukaan leikkeihin. Manavyassa huomaa, miten suuri merkitys on pienillä asioilla; jo yksikin keskustelu, jossa esimerkiksi kerron intialaiselle lapselle Suomesta, voi olla asia jonka lapsi muistaa koko loppuelämänsä.

Jos siis antaisin ihmisille yhden elämänohjeen, olisi se vierailla maissa, jotka ovat täysin päinvastaisia suomalaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan. Kehitysmaahan lähteminen rantaloman sijasta antaa perspektiivin, jota ei voi oikein selittää, ennen kuin sen kokee. Kuten olen joskus aiemminkin maininnut, niin olen näiden kuukausien aikana oppinut ymmärtämään maailmaa paremmin kuin muiden vajaan 17 vuoden aikana yhteensä.
Tuntuu siltä, että eläisi aivan toisella puolella elämää - enkä enää voisi kuvitella, että olisin jäänyt vain sen toiselle puolelle. Ja tää on yksi arvokkaimmista asioista, mitä UWC on mulle antanut - se on antanut ympäristön, jossa voin turvallisesti nähdä maailman toisen puolen ja tehdä siitä elämäntavan.


lauantai 9. tammikuuta 2016

Back on camp: Joululoma, Suomi ja paluu arkeen

Kun syksyllä matkustin Intiaan, en oikein osannut verrata asioita Suomeen; olin yhtäkkiä niin kaikinpuolin erilaisessa ympäristössä. että tuntui hassulta edes etsiä yhdistäviä tai erottavia tekijöitä.

Kun joulun alla laskeuduin takaisin Munichin lentokentälle, erot pomppasivat kuitenkin silmille päivänkirkkaina. Tavalliset ihmiset näyttivät yhtäkkiä rikkailta, ja tuntui siltä että olisi tullut miljonäärin kotiin; kotiin, jossa kaikki on niin siistiä, ettei uskalla koskea mihinkään.
Mietin puolalaisen kaverini kanssa, onko Euroopassa aina ollut näin paljon naisia. Jossain välissä silmäni oli tottunut siihen, etteivät naiset Intiassa ole yhtä paljon yhteiskunnassa esillä - ja olin jokseenkin järkyttynyt siitä, miten paljon Munichin lentokentällä oli naisia töissä.
Olin järkyttynyt myös omasta reaktiostani.
Olin järkyttynyt siitä, miten rikas tämä puoli Euroopasta on.
Ja kun laskeuduin Helsinki-Vantaalle, olin järkyttynyt siitä, miten rikkauden ja kehityksen kasvaessa onnellisuustaso laski; suomalaiset nimittäin näyttivät lähes zombeilta intialaisiin verrattuna.



Suomessa olo onkin antanut aikaa jonkinlaiselle peilaukselle. Ensimmäiset päivät menivät lähinnä sen asian käsittämisessä, että olin juuri viettänyt neljä kuukautta Intiassa; oli kuin olisin yhtäkkiä herännyt unesta. "Mitä äsken tapahtui"-tunne vaihtui kuitenkin jouluna sen asian tajuamiseen, etten tänä vuonna ehtinyt saada tippaakaan joulufiilistä; saatika sitten tajunnut vuoden olevan lopussa.
Lähdin uudeksivuodeksi vanhempieni luota Helsinkiin, ja vaikka tajusin vasta Senaatintorilla vuoden 2015 tulleen ja menneen, koin viettäneeni todella onnistuneen uudenvuoden.
Sen jälkeen olenkin oikeastaan oleskellut Helsingissä, nähnyt kavereita ja rullaillut kaduilla. Juonut paljon (kunnollista!) kahvia, nauttinut pakkasesta ja tietysti katsonut jääkiekkoa. Koulujuttujakin oli tarkoitus jossain välissä tehdä, mutta se on jäänyt lähinnä self-taught finnish-kirjojen lukemiseen.

Vaikka myönnän olevani jo nyt melko stressaantunut tulevasta lukukaudesta, enkä tunne että olisin lomalla saanut asioita selvitettyä niin kuin ensin suunnittelin, niin olen myös huomannut kaipaavani takaisin. Se ei oikein käy itselleni järkeensä, kun tiedän kaikki ne ihanat MUWCIssa odottavat velvollisuudet, mutta kai se kertoo jotain siitä, missä mun koti juuri nyt on.
Oonkin loman aikana tajunnut, mitkä asiat kantaa sua eteenpäin UWC:ssa. Se on tunne siitä, että oot tekemässä jotain merkittävää - oot tekemässä jotain sun elämällä, menossa jonnekin - vaikka et aina tietäisikään minne.


***

Kirjoitin yllä olevan tekstin ollessani vielä Suomessa, mutta se jäi julkaisematta, joten nyt olenkin jo palannut Intiaan.

Lähdin Suomesta eilen viiden aikaisin aamulla. Finnairin kone oli -29 asteen pakkasen takia niin jäässä, että kahvinkeitin oli rikki ja hanoista ei tullut vettä. Niinpä lähtö viivästyi jonkun verran, joka aiheutti mulle melkoisia ongelmia kun mun oli tarkoitus vaihtaa Brysselissä konetta, ja olin 30 portin päässä turvatarkastuksessa, kun Mumbain lennon viimeinen kuulutus tuli. Helsingin koneesta vaihtoi onneksi muitakin ihmisiä tuolle lennolle, joten meidät päästettiin vielä koneeseen ja saavuin perjantai-iltana Mumbaihin.

Yksi mun kakkosvuotisista puhui matkalla siitä, miten outoa on aloittaa viimeinen lukukausi. Totesin sitten, että kyllä sitä välillä toivoisi olevansa jo siinä pisteessä; ettei olisi enää niin älytöntä työmäärää edessä. Siihen hän kuitenkin sanoi, että tekee tässä vaiheessa todella hyvää, jos tuntuu siltä. Kakkoslukukauden onkin sanottu olevan MUWCI:n parasta aikaa, ja edessä siintää suomen ja matikan kirjoituksista huolimatta myös travel week ja theater season.

Suomesta jäi ensinnäkin käteen hieman tyhjä olo siksi, ettei ollut tarpeeksi aikaa nähdä kaikkia kavereita yhtä paljon kuin halusi. Toiseksi vaikka nautin suuresti pakkasista, enkä saanut tarpeekseni suomalaisesta kahvista, niin totesin myös monen asian olevan hieman yliarvostettua ulkosuomalaisten kesken. Itse asiassa aloin tuntea näin jo jonkin aikaa ennen lomaa; loppuvuodesta alkoi vaan tuntua niin turhalta haikailla niin pienten asioiden perään. Kun oli siinä vaiheessa selvinnyt jo neljä kuukautta ilman että mitään erityistä tapahtui siksi ettei saanut ruisleipää, niin ei vaan jaksanut enää pohtia koko asiaa.

Fiilikset nyt? Hieman hämmentyneet. Mietteliäät. Onnelliset. Jopa levolliset, kaikesta huolimatta.
Totta kai kun viime yönä saavuin pilkkopimeälle, tyhjälle kampukselle ja kömmin omaan sänkyyn, niin olisi ollut ihanaa vaan jäädä siihen. Ettei aika olisikaan liikkunut, ja olisi voinut kuunnella äänetöntä kampusta miettimättä sitä, miten pääsen matikasta läpi.
Mutta no, sellaista UWC-elämä on, jatkuvaa ylä- ja alamäkeä. Ne alamäet on kestettävä, ja ylämäet on elämän parhaita hetkiä; ja niiden varjolla tää kevät tulee vierimään kesää kohti.
Chalo, toinen lukukausi Intiassa!

- Ella