Kun syksyllä matkustin Intiaan, en oikein osannut verrata asioita Suomeen; olin yhtäkkiä niin kaikinpuolin erilaisessa ympäristössä. että tuntui hassulta edes etsiä yhdistäviä tai erottavia tekijöitä.
Kun joulun alla laskeuduin takaisin Munichin lentokentälle, erot pomppasivat kuitenkin silmille päivänkirkkaina. Tavalliset ihmiset näyttivät yhtäkkiä rikkailta, ja tuntui siltä että olisi tullut miljonäärin kotiin; kotiin, jossa kaikki on niin siistiä, ettei uskalla koskea mihinkään.
Mietin puolalaisen kaverini kanssa, onko Euroopassa aina ollut näin paljon naisia. Jossain välissä silmäni oli tottunut siihen, etteivät naiset Intiassa ole yhtä paljon yhteiskunnassa esillä - ja olin jokseenkin järkyttynyt siitä, miten paljon Munichin lentokentällä oli naisia töissä.
Olin järkyttynyt myös omasta reaktiostani.
Olin järkyttynyt siitä, miten rikas tämä puoli Euroopasta on.
Ja kun laskeuduin Helsinki-Vantaalle, olin järkyttynyt siitä, miten rikkauden ja kehityksen kasvaessa onnellisuustaso laski; suomalaiset nimittäin näyttivät lähes zombeilta intialaisiin verrattuna.
Suomessa olo onkin antanut aikaa jonkinlaiselle peilaukselle. Ensimmäiset päivät menivät lähinnä sen asian käsittämisessä, että olin juuri viettänyt neljä kuukautta Intiassa; oli kuin olisin yhtäkkiä herännyt unesta. "Mitä äsken tapahtui"-tunne vaihtui kuitenkin jouluna sen asian tajuamiseen, etten tänä vuonna ehtinyt saada tippaakaan joulufiilistä; saatika sitten tajunnut vuoden olevan lopussa.
Lähdin uudeksivuodeksi vanhempieni luota Helsinkiin, ja vaikka tajusin vasta Senaatintorilla vuoden 2015 tulleen ja menneen, koin viettäneeni todella onnistuneen uudenvuoden.
Sen jälkeen olenkin oikeastaan oleskellut Helsingissä, nähnyt kavereita ja rullaillut kaduilla. Juonut paljon (kunnollista!) kahvia, nauttinut pakkasesta ja tietysti katsonut jääkiekkoa. Koulujuttujakin oli tarkoitus jossain välissä tehdä, mutta se on jäänyt lähinnä self-taught finnish-kirjojen lukemiseen.
Vaikka myönnän olevani jo nyt melko stressaantunut tulevasta lukukaudesta, enkä tunne että olisin lomalla saanut asioita selvitettyä niin kuin ensin suunnittelin, niin olen myös huomannut kaipaavani takaisin. Se ei oikein käy itselleni järkeensä, kun tiedän kaikki ne ihanat MUWCIssa odottavat velvollisuudet, mutta kai se kertoo jotain siitä, missä mun koti juuri nyt on.
Oonkin loman aikana tajunnut, mitkä asiat kantaa sua eteenpäin UWC:ssa. Se on tunne siitä, että oot tekemässä jotain merkittävää - oot tekemässä jotain sun elämällä, menossa jonnekin - vaikka et aina tietäisikään minne.
Kirjoitin yllä olevan tekstin ollessani vielä Suomessa, mutta se jäi julkaisematta, joten nyt olenkin jo palannut Intiaan.
Lähdin Suomesta eilen viiden aikaisin aamulla. Finnairin kone oli -29 asteen pakkasen takia niin jäässä, että kahvinkeitin oli rikki ja hanoista ei tullut vettä. Niinpä lähtö viivästyi jonkun verran, joka aiheutti mulle melkoisia ongelmia kun mun oli tarkoitus vaihtaa Brysselissä konetta, ja olin 30 portin päässä turvatarkastuksessa, kun Mumbain lennon viimeinen kuulutus tuli. Helsingin koneesta vaihtoi onneksi muitakin ihmisiä tuolle lennolle, joten meidät päästettiin vielä koneeseen ja saavuin perjantai-iltana Mumbaihin.
Yksi mun kakkosvuotisista puhui matkalla siitä, miten outoa on aloittaa viimeinen lukukausi. Totesin sitten, että kyllä sitä välillä toivoisi olevansa jo siinä pisteessä; ettei olisi enää niin älytöntä työmäärää edessä. Siihen hän kuitenkin sanoi, että tekee tässä vaiheessa todella hyvää, jos tuntuu siltä. Kakkoslukukauden onkin sanottu olevan MUWCI:n parasta aikaa, ja edessä siintää suomen ja matikan kirjoituksista huolimatta myös travel week ja theater season.
Suomesta jäi ensinnäkin käteen hieman tyhjä olo siksi, ettei ollut tarpeeksi aikaa nähdä kaikkia kavereita yhtä paljon kuin halusi. Toiseksi vaikka nautin suuresti pakkasista, enkä saanut tarpeekseni suomalaisesta kahvista, niin totesin myös monen asian olevan hieman yliarvostettua ulkosuomalaisten kesken. Itse asiassa aloin tuntea näin jo jonkin aikaa ennen lomaa; loppuvuodesta alkoi vaan tuntua niin turhalta haikailla niin pienten asioiden perään. Kun oli siinä vaiheessa selvinnyt jo neljä kuukautta ilman että mitään erityistä tapahtui siksi ettei saanut ruisleipää, niin ei vaan jaksanut enää pohtia koko asiaa.
Fiilikset nyt? Hieman hämmentyneet. Mietteliäät. Onnelliset. Jopa levolliset, kaikesta huolimatta.
Totta kai kun viime yönä saavuin pilkkopimeälle, tyhjälle kampukselle ja kömmin omaan sänkyyn, niin olisi ollut ihanaa vaan jäädä siihen. Ettei aika olisikaan liikkunut, ja olisi voinut kuunnella äänetöntä kampusta miettimättä sitä, miten pääsen matikasta läpi.
Mutta no, sellaista UWC-elämä on, jatkuvaa ylä- ja alamäkeä. Ne alamäet on kestettävä, ja ylämäet on elämän parhaita hetkiä; ja niiden varjolla tää kevät tulee vierimään kesää kohti.
Chalo, toinen lukukausi Intiassa!
- Ella
Kun joulun alla laskeuduin takaisin Munichin lentokentälle, erot pomppasivat kuitenkin silmille päivänkirkkaina. Tavalliset ihmiset näyttivät yhtäkkiä rikkailta, ja tuntui siltä että olisi tullut miljonäärin kotiin; kotiin, jossa kaikki on niin siistiä, ettei uskalla koskea mihinkään.
Mietin puolalaisen kaverini kanssa, onko Euroopassa aina ollut näin paljon naisia. Jossain välissä silmäni oli tottunut siihen, etteivät naiset Intiassa ole yhtä paljon yhteiskunnassa esillä - ja olin jokseenkin järkyttynyt siitä, miten paljon Munichin lentokentällä oli naisia töissä.
Olin järkyttynyt myös omasta reaktiostani.
Olin järkyttynyt siitä, miten rikas tämä puoli Euroopasta on.
Ja kun laskeuduin Helsinki-Vantaalle, olin järkyttynyt siitä, miten rikkauden ja kehityksen kasvaessa onnellisuustaso laski; suomalaiset nimittäin näyttivät lähes zombeilta intialaisiin verrattuna.
Suomessa olo onkin antanut aikaa jonkinlaiselle peilaukselle. Ensimmäiset päivät menivät lähinnä sen asian käsittämisessä, että olin juuri viettänyt neljä kuukautta Intiassa; oli kuin olisin yhtäkkiä herännyt unesta. "Mitä äsken tapahtui"-tunne vaihtui kuitenkin jouluna sen asian tajuamiseen, etten tänä vuonna ehtinyt saada tippaakaan joulufiilistä; saatika sitten tajunnut vuoden olevan lopussa.
Lähdin uudeksivuodeksi vanhempieni luota Helsinkiin, ja vaikka tajusin vasta Senaatintorilla vuoden 2015 tulleen ja menneen, koin viettäneeni todella onnistuneen uudenvuoden.
Sen jälkeen olenkin oikeastaan oleskellut Helsingissä, nähnyt kavereita ja rullaillut kaduilla. Juonut paljon (kunnollista!) kahvia, nauttinut pakkasesta ja tietysti katsonut jääkiekkoa. Koulujuttujakin oli tarkoitus jossain välissä tehdä, mutta se on jäänyt lähinnä self-taught finnish-kirjojen lukemiseen.
Vaikka myönnän olevani jo nyt melko stressaantunut tulevasta lukukaudesta, enkä tunne että olisin lomalla saanut asioita selvitettyä niin kuin ensin suunnittelin, niin olen myös huomannut kaipaavani takaisin. Se ei oikein käy itselleni järkeensä, kun tiedän kaikki ne ihanat MUWCIssa odottavat velvollisuudet, mutta kai se kertoo jotain siitä, missä mun koti juuri nyt on.
Oonkin loman aikana tajunnut, mitkä asiat kantaa sua eteenpäin UWC:ssa. Se on tunne siitä, että oot tekemässä jotain merkittävää - oot tekemässä jotain sun elämällä, menossa jonnekin - vaikka et aina tietäisikään minne.
***
Kirjoitin yllä olevan tekstin ollessani vielä Suomessa, mutta se jäi julkaisematta, joten nyt olenkin jo palannut Intiaan.
Lähdin Suomesta eilen viiden aikaisin aamulla. Finnairin kone oli -29 asteen pakkasen takia niin jäässä, että kahvinkeitin oli rikki ja hanoista ei tullut vettä. Niinpä lähtö viivästyi jonkun verran, joka aiheutti mulle melkoisia ongelmia kun mun oli tarkoitus vaihtaa Brysselissä konetta, ja olin 30 portin päässä turvatarkastuksessa, kun Mumbain lennon viimeinen kuulutus tuli. Helsingin koneesta vaihtoi onneksi muitakin ihmisiä tuolle lennolle, joten meidät päästettiin vielä koneeseen ja saavuin perjantai-iltana Mumbaihin.
Yksi mun kakkosvuotisista puhui matkalla siitä, miten outoa on aloittaa viimeinen lukukausi. Totesin sitten, että kyllä sitä välillä toivoisi olevansa jo siinä pisteessä; ettei olisi enää niin älytöntä työmäärää edessä. Siihen hän kuitenkin sanoi, että tekee tässä vaiheessa todella hyvää, jos tuntuu siltä. Kakkoslukukauden onkin sanottu olevan MUWCI:n parasta aikaa, ja edessä siintää suomen ja matikan kirjoituksista huolimatta myös travel week ja theater season.
Suomesta jäi ensinnäkin käteen hieman tyhjä olo siksi, ettei ollut tarpeeksi aikaa nähdä kaikkia kavereita yhtä paljon kuin halusi. Toiseksi vaikka nautin suuresti pakkasista, enkä saanut tarpeekseni suomalaisesta kahvista, niin totesin myös monen asian olevan hieman yliarvostettua ulkosuomalaisten kesken. Itse asiassa aloin tuntea näin jo jonkin aikaa ennen lomaa; loppuvuodesta alkoi vaan tuntua niin turhalta haikailla niin pienten asioiden perään. Kun oli siinä vaiheessa selvinnyt jo neljä kuukautta ilman että mitään erityistä tapahtui siksi ettei saanut ruisleipää, niin ei vaan jaksanut enää pohtia koko asiaa.
Fiilikset nyt? Hieman hämmentyneet. Mietteliäät. Onnelliset. Jopa levolliset, kaikesta huolimatta.
Totta kai kun viime yönä saavuin pilkkopimeälle, tyhjälle kampukselle ja kömmin omaan sänkyyn, niin olisi ollut ihanaa vaan jäädä siihen. Ettei aika olisikaan liikkunut, ja olisi voinut kuunnella äänetöntä kampusta miettimättä sitä, miten pääsen matikasta läpi.
Mutta no, sellaista UWC-elämä on, jatkuvaa ylä- ja alamäkeä. Ne alamäet on kestettävä, ja ylämäet on elämän parhaita hetkiä; ja niiden varjolla tää kevät tulee vierimään kesää kohti.
Chalo, toinen lukukausi Intiassa!
- Ella
Heips! Missä sulle vois tulla jutskailee? Ois tosi kiva kuulla vähän enemmän, varsinkin kun on itse kohta samassa tilanteessa ! :)
VastaaPoistaVoit vaikka laittaa mulle sähköpostia osotteeseen ellak@muwci.net! :)
Poista