Neljäs (viimeinen) lukukausi on täällä - jossain kaukana Suomessa ne kai kutsuu tätä abikevääksi. Mulla on orava lemmikkinä ja mun petivaatteet alkaa olla kuluneita. Jostain syystä muurahaiset on taas vallannu meijän huoneen. Vedän joka päivä päikkärit puol neljästä viiteen. Käyn koulussa pari tuntia päivässä, joista niistäkin toisella luetaan vaan Margaret Atwoodia, toisella valmistellaan itsenäisesti teatterisooloja ja kolmannella saatetaan ehkä tutkia jotain Global Politicsin teoriaa. Viimeistelen iltasin mun IB-lopputöitä ja katson Suitsia, joka koukuttavuudestaan huolimatta ei sisällä yhtäkään syvempää hahmoa. Äiti lensi Mumbaihin ja toi mulle Presidentti-kahvia, viiniä ja Fazeria Suomesta viimeisiksi kuukausiksi. Ohjasin Pina Bauschin Cafe Mullerin Theater Seasonille. Lämpötilat on nousemassa taas 30 yläpuolelle ja ainoa viileä paikka kampuksella on laundry room. Mitä muuta?
Oon viimeistä kevättä UWC:ssa ja Intiassa. Pikkuhiljaa, varovaiset kommentit jäljellä olevista päivistä on alkaneet hiipyä ruokalakeskusteluihin. 90. Yhdeksänkymmentä.
Kaikki tuntuu tutummalta kuin koskaan. Osaan laskea kivilaatat Wada 3:sta ruokalaan ja tien töyssyt Paudista kampuksen porteille. Oon tottunut siihen, että MUWCI:n huoneet ei ikinä ole täysin siistejä, ja siihen, että ruoka ei ikinä ole mitenkään erityisen hyvää. Suihkuista ei aina tule kuumaa vettä ja mikään ei ikinä hoidu sulavasti tai edes ajallaan. (Nimim. mun seinätapetti rapisi pois monsuunin aikana ja sitä ei vieläkään ole korjattu, joten tyydyin peittämään sen julisteilla.)
Long story short, oon asunut Intiassa puolitoista vuotta ja vaikka kuinka sitä arvostankin, niin sen sanominen ei enää tunnu uudelta ja ihmeelliseltä. Kaikesta tulee joskus arkea, ja siitä arjesta tulee normaalia. Ja sitä olenkin aina hakenut; olen aina halunnut matkustaa löytääkseni uusia normaaleja. Olen halunnut nähdä elämää turistimainoksien ulkopuolella. Olen halunnut tottua paikkoihin, jotka tuntuvat kaukaisilta ja oudoilta kun istuu Suomessa television ääressä ja katsoo Yle TV1:n dokumenttia Bangladeshin tehdastyöläisistä tai Intian katulapsista. Muistan jo pienenä miettineeni, ettei se voi "vaan olla niin", että jotkut maat on köyhiä ja niiden ihmiset sairaita ja siinä se. Halusin tietää, mitä ne tehdastyöläiset söivät sen jälkeen kun ne lähtivät kotiin. Mitä ne harvahampaiset alakouluikäiset tytöt halusivat olla isona. Näiden vuosien aikana oon alkanut ymmärtää hieman paremmin, mitä pinnan alla on.
Vietin siis joululoman Thaimaassa mun norjalaisten ja jamaikalaisten kaverien kanssa, jonka jälkeen palasin vähäksi aikaa Mumbaihin ennen kampukselle paluuta. Sain jo ensimmäiset nostalgiset fiilikset, kun mun maahanmuuttopaperit leimattiin viimeistä kertaa ennen kun toukokuussa luovutan ne kokonaan pois.
Lukukauden alku oli vielä aika hektinen, koska kaikki päättötöiden viimeistellyt versiot piti lähettää IB:lle, jonka lisäksi MUWCI:ssa oli tosiaan Theater Season eli kolmeviikkoinen jakso jolloin kuka tahansa pystyi ohjaamaan näytelmän. Ohjasin itse saksalaisen koreografin Pina Bauschin Café Mullerin, joka keskittyy niihin ihmisten sisäisiin ja keskinäisiin konflikteihin, jotka tapahtuivat Natsi-Saksan aikana sen varsinaisen sodan ulkopuolella. Näytelmän ohjaaminen oli ajoittain ihan mielettömän stressaavaa, mutta olin lopulta todella tyytyväinen siihen mitä sain aikaan mun näyttelijöiden kanssa. (Toisin sanoen onnistuin ehkä tuomaan jonkunlaista kunniaa Bauschin elämäntyölle.)
Lisäksi musta alkoi taas tuntumaan, että mun on pakko jatkaa teatteria jollain tasolla yliopistossa, kun tähän mennessä oon miettinyt että haluan keskittyä vaan journalismiin ja kansainväliseen politiikkaan.
Viime perjantaina alkoi myös ykkösten project week ja kakkosten travel week. Jäin itse vielä kampukselle loman ekaksi puoliskoksi, mutta lennän keskiviikkona Goalle. TW:n loputtua mulla on vielä kuukausi koulua, jonka jälkeen alkaa lukuloma - Intiassa loman alku muuten ajoittuu huhtikuulle lähinnä sen takia, että on liian kuuma käydä enää koulussa. Mitä tulee kesään ja ylipäätään ensi vuoteen, niin mulla ei ole vielä hajua, mitä oon tekemässä - odottelen tuloksia eri Jenkkien yliopistoista, mutta pidän luultavasti välivuoden jossain puolella maailmaa.
Tuun tekemään Goalta kuva/videokoosteen, jonka tuun postaamaan tänne varmaan joskus ensi viikon aikana! Terveisiä Suomea 40 astetta lämpimämmästä Maharashtrasta.
Poda Island (c) Andrea Berg
Long story short, oon asunut Intiassa puolitoista vuotta ja vaikka kuinka sitä arvostankin, niin sen sanominen ei enää tunnu uudelta ja ihmeelliseltä. Kaikesta tulee joskus arkea, ja siitä arjesta tulee normaalia. Ja sitä olenkin aina hakenut; olen aina halunnut matkustaa löytääkseni uusia normaaleja. Olen halunnut nähdä elämää turistimainoksien ulkopuolella. Olen halunnut tottua paikkoihin, jotka tuntuvat kaukaisilta ja oudoilta kun istuu Suomessa television ääressä ja katsoo Yle TV1:n dokumenttia Bangladeshin tehdastyöläisistä tai Intian katulapsista. Muistan jo pienenä miettineeni, ettei se voi "vaan olla niin", että jotkut maat on köyhiä ja niiden ihmiset sairaita ja siinä se. Halusin tietää, mitä ne tehdastyöläiset söivät sen jälkeen kun ne lähtivät kotiin. Mitä ne harvahampaiset alakouluikäiset tytöt halusivat olla isona. Näiden vuosien aikana oon alkanut ymmärtää hieman paremmin, mitä pinnan alla on.
Vietin siis joululoman Thaimaassa mun norjalaisten ja jamaikalaisten kaverien kanssa, jonka jälkeen palasin vähäksi aikaa Mumbaihin ennen kampukselle paluuta. Sain jo ensimmäiset nostalgiset fiilikset, kun mun maahanmuuttopaperit leimattiin viimeistä kertaa ennen kun toukokuussa luovutan ne kokonaan pois.
Lukukauden alku oli vielä aika hektinen, koska kaikki päättötöiden viimeistellyt versiot piti lähettää IB:lle, jonka lisäksi MUWCI:ssa oli tosiaan Theater Season eli kolmeviikkoinen jakso jolloin kuka tahansa pystyi ohjaamaan näytelmän. Ohjasin itse saksalaisen koreografin Pina Bauschin Café Mullerin, joka keskittyy niihin ihmisten sisäisiin ja keskinäisiin konflikteihin, jotka tapahtuivat Natsi-Saksan aikana sen varsinaisen sodan ulkopuolella. Näytelmän ohjaaminen oli ajoittain ihan mielettömän stressaavaa, mutta olin lopulta todella tyytyväinen siihen mitä sain aikaan mun näyttelijöiden kanssa. (Toisin sanoen onnistuin ehkä tuomaan jonkunlaista kunniaa Bauschin elämäntyölle.)
Lisäksi musta alkoi taas tuntumaan, että mun on pakko jatkaa teatteria jollain tasolla yliopistossa, kun tähän mennessä oon miettinyt että haluan keskittyä vaan journalismiin ja kansainväliseen politiikkaan.
Viime perjantaina alkoi myös ykkösten project week ja kakkosten travel week. Jäin itse vielä kampukselle loman ekaksi puoliskoksi, mutta lennän keskiviikkona Goalle. TW:n loputtua mulla on vielä kuukausi koulua, jonka jälkeen alkaa lukuloma - Intiassa loman alku muuten ajoittuu huhtikuulle lähinnä sen takia, että on liian kuuma käydä enää koulussa. Mitä tulee kesään ja ylipäätään ensi vuoteen, niin mulla ei ole vielä hajua, mitä oon tekemässä - odottelen tuloksia eri Jenkkien yliopistoista, mutta pidän luultavasti välivuoden jossain puolella maailmaa.
Tuun tekemään Goalta kuva/videokoosteen, jonka tuun postaamaan tänne varmaan joskus ensi viikon aikana! Terveisiä Suomea 40 astetta lämpimämmästä Maharashtrasta.
Café Muller (c) Moises Flores Baca
