Näin uuden UWC-haun pikkuhiljaa lähestyessä, ja myös herättääkseni blogia eloon, oon ajatellut pistää pystyyn Q&A-postauksen. Jos sulla on ikinä ollut kysymyksiä UWC:sta, Intiasta, IB:stä, ulkomaille muutosta, musta tai mistään muusta asiaan liittyvästä, voit lähettää niitä osoitteeseen elllakononen@gmail.com, yksärillä Instagramiin @ellagrams, tai kommentoida alle. Jos ollaan Facebookissa kavereita, sekin toimii. Keräilen kysymyksiä pikkuhiljaa, ja teen niistä koosteen kun on sopiva aika!
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Pääsin pitkästä aikaa kirjoittamaan postausta, sen jälkeen kun oon tallentanu miljoona draftia jotka on jääneet kesken syystä tai toisesta... En tiedä, millainen avautuminen tästä postauksesta tulee, mutta toivottavasti saan jotenkin organisoitua mun ajatuksia yhteen kasaan.
Tosiaan, oon tässä välissä ehtinyt pakata kamat ja lentää Suomeen kolmeksi kuukaudeksi ja sitten lentää takaisin Intiaan viimeistä lukiovuotta varten. Paluu Suomeen oli melko rankka, ja muistan että viime toukokuussa se ahdisti mua paljon enemmän kuin Intiaan lähtö viime vuoden elokuussa.
Kesä tuntui välillä matelevan, koska noh, elämä Suomessa on noin 99% hitaampaa kuin Intiassa ja UWC:ssa, mutta ennemmin tai myöhemmin kävelin jo ruuhkaisella Istanbulin kentällä etsien istumapaikkaa ennen Mumbain koneen nousua.
Kakkosvuosi MUWCI:ssa on ollut monella tapaa erilainen viime vuoteen verrattuna. Uusien ykkösten tulo ja täten myös uudet huonekaverit ovat vaatineet kampukseen totuttelua uudella silmällä - tai lähinnä totuttelua on vaatinut se, että puolet ihmisistä, joiden kanssa asuit vuoden, eivät ole enää osa jokapäiväistä arkea.
Myös suuri osa henkilökunnasta vaihtui, joka on sallinut sen, että esimerkiksi koulun sääntöjä on tiukennettu paljon. Vuosi alkoikin aika kaoottisesti oppilaiden protesteilla uusia säädöksiä vastaan, mutta hallinnon mukaan muutokset ovat tarpeellisia, sillä konservatiivisemmista taustoista tulevien oppilaiden vanhemmat ja UWC-komiteat ovat jatkuvasti painostaneet MUWCIa muuttamaan "liian rentoa" ilmapiiriään.
En monesta syystä mene tässä postauksessa sen enempää näihin muutoksiin, ja vuosi on kuitenkin alun "shokin" jälkeen kulkenut normaalisti. Seniorivuoden työtaakka on vienyt huomion pois kaikesta muusta, ja oon kirjoittanut tänä lukuvuonna laskielmien mukaan yli 35000 sanaa IB:n virallisia päättötöitä, puhumattakaan siitä että samaan aikaan on käynnissä pääsykokeet ja yliopistohaut. Tästä kuitenkin viis, koska mun postauksen tarkoituksena ei oo puhua pelkästä koulunkäynnistä, ja sitä paitsi opetuksen johtajat on onneksi tehneet tänä vuonna paljon töitä sen eteen, että paineita vähennettäisiin edes vähän.
Puhuin viime kesänä erään kaverini kanssa siitä, millainen kuva ihmisillä on UWC:sta, ja jotenkin yleinen kuva tuntuu olevan, että UWC-oppilaille maksetaan vähän niin kuin kaksivuotinen loma. Olen oikeastaan siitä asti ollut aikeissa kirjoittaa tästä postauksen, mutta vasta nyt (ehkä seniorivuoden stressin "innoittaman") päätin istua alas ja avata UWC-elämän haasteita. Kirjoitin viime vuonna hiukan IB:n haasteista, mutta pyrin tällä kertaa avaamaan enemmän juuri niitä UWC:hen liittyviä vaikeampia puolia.
Ennen tätä on kuitenkin pakko mainita, että UWC on ainutlaatuinen ja mieletön kokemus, jonka ylämäet ovat niin korkeita, että ne voittavat jokaikisen alamäen. Vaikka viime kuukauden olisit ollut lähellä burnouttia tai tuntenut koti-ikävää, niin kun nukut junan yläpunkalla matkalla toiselle puolelle Intiaa - tai kiipeät koulun viereisille vuorille aamuyöllä katsomaan neon-violettia auringonnousua - tai juot chaita keskellä yötä viidestä eri maasta tulevien kavereidesi kanssa - on se kaikki sen arvoista. Pointtina tässä on vaan se, etten halua että Suomen UWC-komitea soittaa vihaisena Intiaan koska hakijamäärät laskivat postaukseni takia, haha..
UWC nimittäin on juuri ainutlaatuinen kokemus, jonka arvokkuus on siinä, miten valtavasti sen aikana kasvaa - ja sitä kasvamista varten tarvitaan hetkiä, jotka saattavat joskus olla todella, todella vaikeita.
Ehkä kaksi asiaa, joita itseltäni kysytään eniten, ovat koti-ikävä ja kulttuurishokki.
En ehkä henkilökohtaisesti ole kokenut samanlaista kulttuurishokkia tai koti-ikävää kuin monet muut, koska olin melko itsenäinen jo lukion alussa, joten asiat kuten pyykinpesu eivät olleet yhtä uusia kuin monelle muulle.
On kuitenkin sanomattakin selvää, että koti-ikävä on ongelma, jonka moni kohtaa. Osalla se liittyy kulttuurishokkiin, toisille vaan suureen elämänmuutokseen. Jotkut kokevat sitä vain alussa, ja toiset esimerkiksi stressin kasvaessa; joka tapauksessa, toiseen maahan muuttaminen ei ole pelkästään hauskaa. Jokainen kokee jonkunlaisen "reality checkin", kun UWC ei olekaan vaan matkustelua ja siistejä Instagram-kuvia.
Koti-ikävä on siis todella yksilöllinen asia, mutta lähes jokainen tottuu siihen. Muistan viime vuonna, kun kakkosvuotinen huonekaverini vollotti monta tutkia putkeen, koska seniorivuoden työmäärän alla hän ei kokenut että sai enää mitään iloa UWC-kokemuksestaan. Hän olisi ollut valmis lähtemään kotiin sillä hetkellä, jos olisi pystynyt - mutta UWC:n haastavuus onkin siinä, että vaikeiden paikkojen edessä ei voi vaan pakata laukkuja ja lähteä kotiin. Toukokuun lopussa katsoin, kuinka sama huonekaveri käveli hakemaan päättötodistustaan vihreässä sareessa, kuten lähes jokainen muu joka olisi jossain vaiheessa halunnut luovuttaa.
UWC:n sopeutuminen vaatii joka tapauksessa paljon. Varmaan suurin väärinkäsitys, mikä UWC:hen liittyy, on että se on vain matkustelua - totuus kuitenkin on, että suurinosa ajasta kuluu kampuksella. Koulua on viisi päivää viikossa ja seitsemän tuntia päivässä, puhumattakaan siitä, että tutkintona on haastava IB joka säästää suurimman osan töistä koulun ulkopuolelle. Kun tähän laitetaan päälle harrastukset ja palvelutyö, on jaksaminen "välillä" kortilla. Palvelutyö taas on mielettömän opettavaa, mutta myös turhauttavaa - pitkän koulupäivän jälkeen ei aina tunnu palkitsevalta vetää 40 asteessa iltapäiväkerhoa HIV-positiivisille lapsille, jotka eivät puhu englantia eivätkä tule muistamaan nimeäsi viiden vuoden päästä. (Ja se turhautuneisuus ei siis johdu niistä lapsista, vaan siitä, miten vähän voit oikeasti tehdä kenenkään eteen niin suuressa maassa.)
Toisin sanoen jopa Intian Länsi-Ghattien vuoristojen keskellä sijaitsevassa kansainvälisessä UWC-koulussa eletään arkea, joka ei aina ole hauskaa tai ikinä helppoa.
Itselleni ehkä vaikeinta onkin ollut toisenlaiseen elämänrytmiin tottuminen. Olin Suomessa tottunut siihen, että herään itse kouluun, valitsen omat kurssini ja perun harrastukset, jos en oikeasti jaksa. Kukaan ei valvonut sitä, kenellä olin kylässä tai olinko nukkunut yhtenä aamuna pommiin. UWC:ssa jouduin tottumaan siihen, ettei minulle anneta vapautta ottaa yhtäkään luvatonta poissaoloa, ja jos koulussa menee huonosti, joudut kuraattorin tai terveydenhoitajan sijasta rehtorin puhutteluun. Saatan saada varoituksen siitä, että olen toisen oppilaan huoneessa kello yhdentoista jälkeen, kun Suomessa en joskus kesäisin ollut edes töistä kotona vielä siihen aikaan.
Kulttuurierot ovat kiinnostavia ja niihin on usein jopa helppo tottua, kun kyseessä ovat toiset oppilaat. Kun kyseessä ovat säännöt, jotka rajoittavat elämää ja ovat ristiriidassa omien arvojesi kanssa, erot eivät aina olekaan niin "hauskoja".
UWC:ssa on totuttava siihen, että antaa periksi sen arjen, jonka joskus koki normaaliksi. Toisaalta koulu antaa mielettömiä mahdollisuuksia kokea täysin erilaisia kulttuureja ja matkustaa lomien aikana, mutta toisaalta on hyvä ymmärtää, että sen takia joutuu luopumaan paljosta. Hyvä ruoka, pehmeä sänky, pitkään nukkuminen, kaupungilla käyminen, vaatteiden ostaminen, television katsominen, yökylät, Mäkkäri, suomalaisten kavereiden näkeminen, suomen puhuminen, elokuvissa ja kahviloissa käyminen, raikas sää, meikkaaminen, siisteys ja puhtaus, Netflix-maratonit ja yksityisyys ovat vain pieni osa asioista, joista luovun aina, kun olen MUWCI:ssa. Osa niistä saattaa kuulostaa materialistisilta tai merkityksettömiltä, mutta niiden arvo kasvaa, kun niistä luopuu yhdeksäksi kuukaudeksi.
Itse kaipaan aina lukukauteni aikana sitä, ettei tarvitsisi joka päivä kulkea haalistuneessa t-paidassa, sortseissa ja rasvaisessa nutturassa. Ja sitä, että voisin joskus lauantaina katsoa televisiota ja syödä jäätelöä. Ja sitä, että voisin ottaa metron keskustaan ja mennä kahville.
UWC on kaksi vuotta elämästä, jonka aikana luopuu suurimmasta osasta asioita, joita omat kaverit tekevät.
Tiivistettynä UWC-oppilaat eivät siis vietä viikkojaan maata tutkiessa tai lapsia pelastamassa. UWC on suurimmaksi osaksi arkea, johon kuuluu haasteita, ristiriitoja, väsymystä ja kaipuuta "normaaliin arkeen".
Kieltämättä jokainen miettii itsekin joskus, että miksi kukaan hullu lähtisi UWC:hen. Viime joulun jälkeen, kun olin koneessa matkalla takaisin kampukselle, vieressäni istuva amerikkalais-intialainen mies ihmetteli, miksi olen menossa yksin Intiaan. Kun selitin hänelle asuvani ja opiskelevani Punessa, hän totesi "Are you crazy?! Why would you live in India, even I left the country 10 years ago."
Ehkä juttu onkin siinä, että UWC:hen lähtiessä pitää olla vähän hullu. Pitää uskoa siihen, että selviää - ja jotta on mahdollisuus edes päästä koko kouluun, pitää olla hieman hullu ja uskoa että voi tehdä tässä maailmassa jotain jonkun asian eteen. Se kasvu, jonka UWC:ssa käy läpi, on nimittäin sanoinkuvaamatonta ja tekee näistä kahdesta vuodesta jokaikisen hikipisaran arvoisia. Luulin joskus, että olin ehkä keskivertoa tietoisempi siitä, millainen maailma on - mutta nyt kun lähdöstäni on 14 kuukautta, voin luvata etten ennen tätä kokemusta tiennyt maailmasta yhtään mitään.
UWC ei ehkä ole loma tai edes vaihto, kuten moni luulee - mutta se on opiskelua ja töitä, jotka antavat enemmän kuin lähes mikään muu mahdollisuus, jota tässä vaiheessa elämää voi saada.
Se on uskomaton mahdollisuus, mutta se ei ole loma.
Kuten mainitsin yllä, olen jossain vaiheessa tekemässä Question&Answer-postausta, jota varten alan keräilemään kysymyksiä. Olen myös ajatellut kuvata MyDayn, kunhan löydän hyvän välin, eli yritän taas herätellä tätä blogia eloon.
- Ella
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Pääsin pitkästä aikaa kirjoittamaan postausta, sen jälkeen kun oon tallentanu miljoona draftia jotka on jääneet kesken syystä tai toisesta... En tiedä, millainen avautuminen tästä postauksesta tulee, mutta toivottavasti saan jotenkin organisoitua mun ajatuksia yhteen kasaan.
Tosiaan, oon tässä välissä ehtinyt pakata kamat ja lentää Suomeen kolmeksi kuukaudeksi ja sitten lentää takaisin Intiaan viimeistä lukiovuotta varten. Paluu Suomeen oli melko rankka, ja muistan että viime toukokuussa se ahdisti mua paljon enemmän kuin Intiaan lähtö viime vuoden elokuussa.
Kesä tuntui välillä matelevan, koska noh, elämä Suomessa on noin 99% hitaampaa kuin Intiassa ja UWC:ssa, mutta ennemmin tai myöhemmin kävelin jo ruuhkaisella Istanbulin kentällä etsien istumapaikkaa ennen Mumbain koneen nousua.
Kakkosvuosi MUWCI:ssa on ollut monella tapaa erilainen viime vuoteen verrattuna. Uusien ykkösten tulo ja täten myös uudet huonekaverit ovat vaatineet kampukseen totuttelua uudella silmällä - tai lähinnä totuttelua on vaatinut se, että puolet ihmisistä, joiden kanssa asuit vuoden, eivät ole enää osa jokapäiväistä arkea.
Myös suuri osa henkilökunnasta vaihtui, joka on sallinut sen, että esimerkiksi koulun sääntöjä on tiukennettu paljon. Vuosi alkoikin aika kaoottisesti oppilaiden protesteilla uusia säädöksiä vastaan, mutta hallinnon mukaan muutokset ovat tarpeellisia, sillä konservatiivisemmista taustoista tulevien oppilaiden vanhemmat ja UWC-komiteat ovat jatkuvasti painostaneet MUWCIa muuttamaan "liian rentoa" ilmapiiriään.
En monesta syystä mene tässä postauksessa sen enempää näihin muutoksiin, ja vuosi on kuitenkin alun "shokin" jälkeen kulkenut normaalisti. Seniorivuoden työtaakka on vienyt huomion pois kaikesta muusta, ja oon kirjoittanut tänä lukuvuonna laskielmien mukaan yli 35000 sanaa IB:n virallisia päättötöitä, puhumattakaan siitä että samaan aikaan on käynnissä pääsykokeet ja yliopistohaut. Tästä kuitenkin viis, koska mun postauksen tarkoituksena ei oo puhua pelkästä koulunkäynnistä, ja sitä paitsi opetuksen johtajat on onneksi tehneet tänä vuonna paljon töitä sen eteen, että paineita vähennettäisiin edes vähän.
Puhuin viime kesänä erään kaverini kanssa siitä, millainen kuva ihmisillä on UWC:sta, ja jotenkin yleinen kuva tuntuu olevan, että UWC-oppilaille maksetaan vähän niin kuin kaksivuotinen loma. Olen oikeastaan siitä asti ollut aikeissa kirjoittaa tästä postauksen, mutta vasta nyt (ehkä seniorivuoden stressin "innoittaman") päätin istua alas ja avata UWC-elämän haasteita. Kirjoitin viime vuonna hiukan IB:n haasteista, mutta pyrin tällä kertaa avaamaan enemmän juuri niitä UWC:hen liittyviä vaikeampia puolia.
Ennen tätä on kuitenkin pakko mainita, että UWC on ainutlaatuinen ja mieletön kokemus, jonka ylämäet ovat niin korkeita, että ne voittavat jokaikisen alamäen. Vaikka viime kuukauden olisit ollut lähellä burnouttia tai tuntenut koti-ikävää, niin kun nukut junan yläpunkalla matkalla toiselle puolelle Intiaa - tai kiipeät koulun viereisille vuorille aamuyöllä katsomaan neon-violettia auringonnousua - tai juot chaita keskellä yötä viidestä eri maasta tulevien kavereidesi kanssa - on se kaikki sen arvoista. Pointtina tässä on vaan se, etten halua että Suomen UWC-komitea soittaa vihaisena Intiaan koska hakijamäärät laskivat postaukseni takia, haha..
UWC nimittäin on juuri ainutlaatuinen kokemus, jonka arvokkuus on siinä, miten valtavasti sen aikana kasvaa - ja sitä kasvamista varten tarvitaan hetkiä, jotka saattavat joskus olla todella, todella vaikeita.
Ehkä kaksi asiaa, joita itseltäni kysytään eniten, ovat koti-ikävä ja kulttuurishokki.
En ehkä henkilökohtaisesti ole kokenut samanlaista kulttuurishokkia tai koti-ikävää kuin monet muut, koska olin melko itsenäinen jo lukion alussa, joten asiat kuten pyykinpesu eivät olleet yhtä uusia kuin monelle muulle.
On kuitenkin sanomattakin selvää, että koti-ikävä on ongelma, jonka moni kohtaa. Osalla se liittyy kulttuurishokkiin, toisille vaan suureen elämänmuutokseen. Jotkut kokevat sitä vain alussa, ja toiset esimerkiksi stressin kasvaessa; joka tapauksessa, toiseen maahan muuttaminen ei ole pelkästään hauskaa. Jokainen kokee jonkunlaisen "reality checkin", kun UWC ei olekaan vaan matkustelua ja siistejä Instagram-kuvia.
Koti-ikävä on siis todella yksilöllinen asia, mutta lähes jokainen tottuu siihen. Muistan viime vuonna, kun kakkosvuotinen huonekaverini vollotti monta tutkia putkeen, koska seniorivuoden työmäärän alla hän ei kokenut että sai enää mitään iloa UWC-kokemuksestaan. Hän olisi ollut valmis lähtemään kotiin sillä hetkellä, jos olisi pystynyt - mutta UWC:n haastavuus onkin siinä, että vaikeiden paikkojen edessä ei voi vaan pakata laukkuja ja lähteä kotiin. Toukokuun lopussa katsoin, kuinka sama huonekaveri käveli hakemaan päättötodistustaan vihreässä sareessa, kuten lähes jokainen muu joka olisi jossain vaiheessa halunnut luovuttaa.
UWC:n sopeutuminen vaatii joka tapauksessa paljon. Varmaan suurin väärinkäsitys, mikä UWC:hen liittyy, on että se on vain matkustelua - totuus kuitenkin on, että suurinosa ajasta kuluu kampuksella. Koulua on viisi päivää viikossa ja seitsemän tuntia päivässä, puhumattakaan siitä, että tutkintona on haastava IB joka säästää suurimman osan töistä koulun ulkopuolelle. Kun tähän laitetaan päälle harrastukset ja palvelutyö, on jaksaminen "välillä" kortilla. Palvelutyö taas on mielettömän opettavaa, mutta myös turhauttavaa - pitkän koulupäivän jälkeen ei aina tunnu palkitsevalta vetää 40 asteessa iltapäiväkerhoa HIV-positiivisille lapsille, jotka eivät puhu englantia eivätkä tule muistamaan nimeäsi viiden vuoden päästä. (Ja se turhautuneisuus ei siis johdu niistä lapsista, vaan siitä, miten vähän voit oikeasti tehdä kenenkään eteen niin suuressa maassa.)
Toisin sanoen jopa Intian Länsi-Ghattien vuoristojen keskellä sijaitsevassa kansainvälisessä UWC-koulussa eletään arkea, joka ei aina ole hauskaa tai ikinä helppoa.
Itselleni ehkä vaikeinta onkin ollut toisenlaiseen elämänrytmiin tottuminen. Olin Suomessa tottunut siihen, että herään itse kouluun, valitsen omat kurssini ja perun harrastukset, jos en oikeasti jaksa. Kukaan ei valvonut sitä, kenellä olin kylässä tai olinko nukkunut yhtenä aamuna pommiin. UWC:ssa jouduin tottumaan siihen, ettei minulle anneta vapautta ottaa yhtäkään luvatonta poissaoloa, ja jos koulussa menee huonosti, joudut kuraattorin tai terveydenhoitajan sijasta rehtorin puhutteluun. Saatan saada varoituksen siitä, että olen toisen oppilaan huoneessa kello yhdentoista jälkeen, kun Suomessa en joskus kesäisin ollut edes töistä kotona vielä siihen aikaan.
Kulttuurierot ovat kiinnostavia ja niihin on usein jopa helppo tottua, kun kyseessä ovat toiset oppilaat. Kun kyseessä ovat säännöt, jotka rajoittavat elämää ja ovat ristiriidassa omien arvojesi kanssa, erot eivät aina olekaan niin "hauskoja".
UWC:ssa on totuttava siihen, että antaa periksi sen arjen, jonka joskus koki normaaliksi. Toisaalta koulu antaa mielettömiä mahdollisuuksia kokea täysin erilaisia kulttuureja ja matkustaa lomien aikana, mutta toisaalta on hyvä ymmärtää, että sen takia joutuu luopumaan paljosta. Hyvä ruoka, pehmeä sänky, pitkään nukkuminen, kaupungilla käyminen, vaatteiden ostaminen, television katsominen, yökylät, Mäkkäri, suomalaisten kavereiden näkeminen, suomen puhuminen, elokuvissa ja kahviloissa käyminen, raikas sää, meikkaaminen, siisteys ja puhtaus, Netflix-maratonit ja yksityisyys ovat vain pieni osa asioista, joista luovun aina, kun olen MUWCI:ssa. Osa niistä saattaa kuulostaa materialistisilta tai merkityksettömiltä, mutta niiden arvo kasvaa, kun niistä luopuu yhdeksäksi kuukaudeksi.
Itse kaipaan aina lukukauteni aikana sitä, ettei tarvitsisi joka päivä kulkea haalistuneessa t-paidassa, sortseissa ja rasvaisessa nutturassa. Ja sitä, että voisin joskus lauantaina katsoa televisiota ja syödä jäätelöä. Ja sitä, että voisin ottaa metron keskustaan ja mennä kahville.
UWC on kaksi vuotta elämästä, jonka aikana luopuu suurimmasta osasta asioita, joita omat kaverit tekevät.
Tiivistettynä UWC-oppilaat eivät siis vietä viikkojaan maata tutkiessa tai lapsia pelastamassa. UWC on suurimmaksi osaksi arkea, johon kuuluu haasteita, ristiriitoja, väsymystä ja kaipuuta "normaaliin arkeen".
Kieltämättä jokainen miettii itsekin joskus, että miksi kukaan hullu lähtisi UWC:hen. Viime joulun jälkeen, kun olin koneessa matkalla takaisin kampukselle, vieressäni istuva amerikkalais-intialainen mies ihmetteli, miksi olen menossa yksin Intiaan. Kun selitin hänelle asuvani ja opiskelevani Punessa, hän totesi "Are you crazy?! Why would you live in India, even I left the country 10 years ago."
Ehkä juttu onkin siinä, että UWC:hen lähtiessä pitää olla vähän hullu. Pitää uskoa siihen, että selviää - ja jotta on mahdollisuus edes päästä koko kouluun, pitää olla hieman hullu ja uskoa että voi tehdä tässä maailmassa jotain jonkun asian eteen. Se kasvu, jonka UWC:ssa käy läpi, on nimittäin sanoinkuvaamatonta ja tekee näistä kahdesta vuodesta jokaikisen hikipisaran arvoisia. Luulin joskus, että olin ehkä keskivertoa tietoisempi siitä, millainen maailma on - mutta nyt kun lähdöstäni on 14 kuukautta, voin luvata etten ennen tätä kokemusta tiennyt maailmasta yhtään mitään.
UWC ei ehkä ole loma tai edes vaihto, kuten moni luulee - mutta se on opiskelua ja töitä, jotka antavat enemmän kuin lähes mikään muu mahdollisuus, jota tässä vaiheessa elämää voi saada.
Se on uskomaton mahdollisuus, mutta se ei ole loma.
Kuten mainitsin yllä, olen jossain vaiheessa tekemässä Question&Answer-postausta, jota varten alan keräilemään kysymyksiä. Olen myös ajatellut kuvata MyDayn, kunhan löydän hyvän välin, eli yritän taas herätellä tätä blogia eloon.
- Ella
