The 50 Day Crisis

The smell of Blue Tokai’s Bibi Plantation coffee lingers in the air of my Polish and Indian friends’ room. We’ve had some milk to put in it, for once – something that I once took for granted but is now a luxury.  It’s 12:24 am on the 30^th March. The temperature is still close to a 30 and I feel a drop of sweat running down my stomach - the Maharasthrian summer has started. For far too many people, summer before monsoon means drought that takes away their livelihood – but in my own, individual, small world it means that graduation is coming. In my own, individual, small world it means that what once seemed like an eternity has begun to approach its end – my years in MUWCI.

Slowly, careful comments of the mortality of our time here have started to slip into the caf table discussions.

“How do you feel about it?”

“I don’t know, it’s scary.”

“I know man.”

(Or well, sometimes it’s more like an overtly excited comment from a first-year about their first-years. and then a panicky burst of frustration from a second-year.

“Hey, did you here about the zero year who-“

“NO.”

“Sorry, it’s just that I just got to know my firs-“

“I DON'T WANNA HEAR IT.”

“But they’re arriving and we need to plan for-“

“NOBODY’S ARRIVING. WE ARE NOT GOING ANYWHERE.”)

Slowly, stocking up on food is becoming unnecessary and my sweaters are better off in my suitcase. Slowly, each morning seems to matter more than before. Every conversation and every face has become more full of details I want to remember.

I’m leaving India in 52 days. 51, in fact, since it’s past midnight at the moment - not that it really makes a difference - I mean, what is 24 hours gonna do in making me realize what the hell just happened.

So in 51 days, I’m putting on the blue and white cap that indicates my declaration as “ylioppilas” – meaning a high school graduate, or as our weird language puts it “an over-student”. In 51 days, I have spent 638 days in India, living with people from 60 different countries, on a hilltop in the valley of the Western Ghats mountain rage in rural Maharashtra, five kilometers from the closest village called Paud and two hours of bumpy roads from the 5-million city of Pune. In a tiny corner in Wada 3, geographically very far from the world but mentally closer than ever.

Ernakulam, Kochi (2016)

It sounds like an illusion, I know – and more often than not has also felt like it. Listening to guitars in different languages, dancing under flags from six different continents, watching the neon purple sun set right below your window and taking a 36-hour train across the country all sounds like some cliché roadtrip movie, before you remember that for the past two years, that’s been your life.

And funnily enough, reality has started to feel like an illusion as well. Normal life feels like an illusion. I mean, normal life, with breakfasts that I made myself? With 8-hour work shifts and not knowing which café to pick because there are too many to choose from? With a good night’s sleep under a fluffy duvet and – my god – a thick mattress? Normal life, with packed subways and 9 pm news? What is that? I don’t remember anymore.

All of that sounds like fun and games and dreamy days when you’re staying up for the fourth night in a row, trying to finish your millionth IB assignment and binging up on the coffee shop brownies that have already made you gain five kilos. That’s when you can’t wait for it. That’s when you’d give anything in the world to wake up in your own bed with absolutely no shits given about anything.

But then time flies, and suddenly you’re here. With half of a hundred mornings left. And it stops being funny, because that makes seven weeks - when I so clearly remember sitting on the edge of my bed, counting weeks until Christmas of my first year as I scrolled through my calendar. To be honest, I’ll probably get too scared to count soon enough, because let’s face it, it’s nerve wrecking as hell. I should probably just stop now and pretend like it’s not gonna end. Like this dream I’ve been living is actually a dream because I’m a coma patient and they’ve decided to pull the plugs. So I stay here forever.
Yeah, I've realized I tend to get more attached to places than people. 

But after all, that’s not how life works. After all, we knew it was gonna end, right? Right?!

Because there are 8-hour work shifts to do and college degrees to complete in American small towns and European capitals and South East Asian megalopolises, as we’ll soon see when we burst out of this bubble, scattering around the globe the same way we were spread around when we were all just strangers. There are breakfasts to eat with extended families and childhood friends. There are things that are hard and not so nice, but there are things that need to be done, and most of all, things that will make you realize why your years here were meaningful. There are greener meadows, as they say, but there are also better days and comfier beds and tastier coffee and after all, quite a lot more freedom and goals to achieve. (Although the 16-year old naïve me, standing at the gate of the Helsinki airport 1,5 years ago, boarding a plane to Mumbai, was very sure that I was on my way to freedom.)

It’s going to be incredibly scary to leave. I was never as scared to leave to India as I am to return home. On most nights, I have no idea what I will do without all this. Against all my expectations, I’m returning home (temporarily, duh) which was pretty much the worst outcome I could imagine when I stood by that gate in Helsinki in August 2015. Not getting into the prestigious US university I wanted was a hard hit for someone for whom the Finnish everyday life is the perfect epitome of mediocrity, dullness, monotonousness and detachedness. Humdrum with no great shakes. Settling.
But gladly, that most likely means I’m going towards the unknown again, just like I did when I was 16 and boarded that plane – and turns out, that the unknown can be quite good. Turns the unknown makes you discover things. And if I'm so afraid to not be doing something that pushes me to my extreme limits, if I'm so afraid to experience what I narrow-mindedly see as "failure" for myself - then maybe I should face those fears. Maybe I should live a bit of normality, if normality is outside of my comfort zone now. 

Because gladly, we cannot stay in an eternal dream. I’m pretty sure it would become quite nightmarish after a while - I'm quite done with showering with frogs, to be frank with you. I believe in everything having a purpose, and yes I'll soon look back to all of this and think "was it real?", and I'll scroll through the pictures and videos and unnecessary mass email chains and wonder why I ever let myself take it for granted. Yes I'll miss it like crazy, when I suddenly can't jump into my roommate's bed or go make coffee in Wada 4 or spend time with AC and good internet my friends in Wada 5. I'll look back and think damn, if I could spend another day watching the sunsets on top of the valley. I'll look back to everything and miss it like crazy - but I also know that it’s my time to go. 
Home? I don't know where that is anymore. But it's time to move forward again. 

And to be honest, despite my 50-day crisis, the weeks that remain will most likely be one of the best ones we’ve had so far. On Saturday’s Pune-trip I’m stocking up on coffee though – it’s game on towards the final exams. 

It's only the beginning, even if it's the beginning of the end.

Some sporadic thoughts about third term

I close my suitcase and lock my cupboard. My room looks oddly clean, despite the scrambling wallpaper that never got fixed. I smile at the thought of it and take a deep breath before closing the door behind me.

It's over. Third term. The infamously hectic third term. The term they all warned us about.
It's over and we all made it through the endless EEs, IAs, November exams, TOK essays, all other essays, SATs, ACTs, labs, FOAs and written tasks.
On the last two days of the semester, the legendary Mount Wilko next to our campus caught on fire - twice - how symbolical is that.

I make my way the parking lot, and I feel more anxious than I've felt at the end of my previous semesters. I feel anxious, because this is the last time I leave campus before I actually leave for good. It's maybe a bit early to think about that five months in advance, but I can't really help it.

 On my way to Mumbai, I wonder how fast time has gone, despite how long these 1,5 years have occasionally felt when I've had to bury myself into coffee cups and academic articles and Global Politics essay outlines at 2 am. I wonder how weird it is that this place is now my new "normal" - and how I'm not even seeing my precious Arctic Circle until June, and though it feels weird, it feels less weird than I expected.

As we reach Mumbai, the taxi driver cannot find the right apartment, so he casually tries to dump us to the middle of Bandra. And like nothing was more usual, we use our weak hindi skills to fight with him and eventually manage to find our friend's aunt's place where we'll be staying until we catch our flight to Thailand next week.

It's been a few days now since the semester ended, and first of all, I've always loved Mumbai more than anything - but God it feels good to just be out of campus. Funnily enough, the densely populated area of Bandra, with street noises flowing in from the windows and buildings after buildings covering all of my eyesight, feels incredibly relaxing. Yesterday I was having my morning coffee by the window, and a frigging parrot almost flew in. As much as I sometimes get frustrated at the challenges I face here because of cultural differences, this is the part I love about India. The fast-paced, hectic atmosphere that swallows you in and makes you realize how different life can be from the monotonous days in Finland.

Some of my second-years, now scattered all over the world and reaching out for us in their longing for MUWCI-days, have been asking me how third term was, telling me how much they wish they would've appreciated the years they had here. It's been hard to say "how third term was"; it feels a bit like you've been running on a busy street, trying to find your destination with people shouting and cars getting on your way, and always just ending up in a new corner that you didn't know existed. But I can already feel that longing they felt; it already feels like the calm after the storm. Though I'm still confused about what just happened during the last few months, or during the last 1,5 years actually, I can already feel a lot of nostalgia about the green valley of Mulshi. About the cold, foggy mornings on top of that hill in rural Maharashtra - that by the way, are not a thing in Mumbai where the air feels like it has been pressed into a tiny jar.  

It's been such a crazy fall. "Fall" in all its meanings. One day I'll look back and think about the absurdity of all this; about how much I survived in MUWCI and about how I'm spending my break in this small bohemian apartment in Mumbai with my Norwegian friend, with whom I'm flying to Bangkok with in 3 days. I honestly don't always know how I ended up here and what it means to be an UWCer, but as I said, one day I'll know the purpose of all of this. 

Right now I need to sleep though, I haven't really done any of that since August. 

- Ella

Q&A: Kysy UWC:sta, Intiasta tai mistä tahansa muusta!

Are you an aspiring UWCer or just wanna know more about me, India, or studying abroad? 

Kuten mainitsin jo lyhyesti viime postauksessa, oon päättänyt pistää pystyyn Q&A:n koska uudet UWC-haut käynnistyy taas pian, ja muutenkin haluun pitää tätä blogia yllä paremmin kuin aiemmin tänä syksynä.

Oon saanut jo jonkun verran kysymyksiä, mutta tän postauksen alle voit laittaa mitä tahansa mieltä askarruttavia kysymyksiä. Voit myös lähettää niitä osoitteeseen elllakononen@gmail.com tai vaikka privalla Instagramissa @ellagrams.

Tuun todennäkösesti kuvaamaan tän ens viikon puolella, eli siihen asti on aikaa :-)

- Ella

It's Not a Vacation: UWC-elämän haasteista

Näin uuden UWC-haun pikkuhiljaa lähestyessä, ja myös herättääkseni blogia eloon, oon ajatellut pistää pystyyn Q&A-postauksen. Jos sulla on ikinä ollut kysymyksiä UWC:sta, Intiasta, IB:stä, ulkomaille muutosta, musta tai mistään muusta asiaan liittyvästä, voit lähettää niitä osoitteeseen elllakononen@gmail.com, yksärillä Instagramiin @ellagrams, tai kommentoida alle. Jos ollaan Facebookissa kavereita, sekin toimii. Keräilen kysymyksiä pikkuhiljaa, ja teen niistä koosteen kun on sopiva aika!
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Pääsin pitkästä aikaa kirjoittamaan postausta, sen jälkeen kun oon tallentanu miljoona draftia jotka on jääneet kesken syystä tai toisesta... En tiedä, millainen avautuminen tästä postauksesta tulee, mutta toivottavasti saan jotenkin organisoitua mun ajatuksia yhteen kasaan.

Tosiaan, oon tässä välissä ehtinyt pakata kamat ja lentää Suomeen kolmeksi kuukaudeksi ja sitten lentää takaisin Intiaan viimeistä lukiovuotta varten. Paluu Suomeen oli melko rankka, ja muistan että viime toukokuussa se ahdisti mua paljon enemmän kuin Intiaan lähtö viime vuoden elokuussa.
Kesä tuntui välillä matelevan, koska noh, elämä Suomessa on noin 99% hitaampaa kuin Intiassa ja UWC:ssa, mutta ennemmin tai myöhemmin kävelin jo ruuhkaisella Istanbulin kentällä etsien istumapaikkaa ennen Mumbain koneen nousua.

Kakkosvuosi MUWCI:ssa on ollut monella tapaa erilainen viime vuoteen verrattuna. Uusien ykkösten tulo ja täten myös uudet huonekaverit ovat vaatineet kampukseen totuttelua uudella silmällä - tai lähinnä totuttelua on vaatinut se, että puolet ihmisistä, joiden kanssa asuit vuoden, eivät ole enää osa jokapäiväistä arkea.
Myös suuri osa henkilökunnasta vaihtui, joka on sallinut sen, että esimerkiksi koulun sääntöjä on tiukennettu paljon. Vuosi alkoikin aika kaoottisesti oppilaiden protesteilla uusia säädöksiä vastaan, mutta hallinnon mukaan muutokset ovat tarpeellisia, sillä konservatiivisemmista taustoista tulevien oppilaiden vanhemmat ja UWC-komiteat ovat jatkuvasti painostaneet MUWCIa muuttamaan "liian rentoa" ilmapiiriään.
En monesta syystä mene tässä postauksessa sen enempää näihin muutoksiin, ja vuosi on kuitenkin alun "shokin" jälkeen kulkenut normaalisti. Seniorivuoden työtaakka on vienyt huomion pois kaikesta muusta, ja oon kirjoittanut tänä lukuvuonna laskielmien mukaan yli 35000 sanaa IB:n virallisia päättötöitä, puhumattakaan siitä että samaan aikaan on käynnissä pääsykokeet ja yliopistohaut. Tästä kuitenkin viis, koska mun postauksen tarkoituksena ei oo puhua pelkästä koulunkäynnistä, ja sitä paitsi opetuksen johtajat on onneksi tehneet tänä vuonna paljon töitä sen eteen, että paineita vähennettäisiin edes vähän.

Puhuin viime kesänä erään kaverini kanssa siitä, millainen kuva ihmisillä on UWC:sta, ja jotenkin yleinen kuva tuntuu olevan, että UWC-oppilaille maksetaan vähän niin kuin kaksivuotinen loma. Olen oikeastaan siitä asti ollut aikeissa kirjoittaa tästä postauksen, mutta vasta nyt (ehkä seniorivuoden stressin "innoittaman") päätin istua alas ja avata UWC-elämän haasteita. Kirjoitin viime vuonna hiukan IB:n haasteista, mutta pyrin tällä kertaa avaamaan enemmän juuri niitä UWC:hen liittyviä vaikeampia puolia.
Ennen tätä on kuitenkin pakko mainita, että UWC on ainutlaatuinen ja mieletön kokemus, jonka ylämäet ovat niin korkeita, että ne voittavat jokaikisen alamäen. Vaikka viime kuukauden olisit ollut lähellä burnouttia tai tuntenut koti-ikävää, niin kun nukut junan yläpunkalla matkalla toiselle puolelle Intiaa - tai kiipeät koulun viereisille vuorille aamuyöllä katsomaan neon-violettia auringonnousua - tai juot chaita keskellä yötä viidestä eri maasta tulevien kavereidesi kanssa - on se kaikki sen arvoista. Pointtina tässä on vaan se, etten halua että Suomen UWC-komitea soittaa vihaisena Intiaan koska hakijamäärät laskivat postaukseni takia, haha..
UWC nimittäin on juuri ainutlaatuinen kokemus, jonka arvokkuus on siinä, miten valtavasti sen aikana kasvaa - ja sitä kasvamista varten tarvitaan hetkiä, jotka saattavat joskus olla todella, todella vaikeita.

Ehkä kaksi asiaa, joita itseltäni kysytään eniten, ovat koti-ikävä ja kulttuurishokki.
En ehkä henkilökohtaisesti ole kokenut samanlaista kulttuurishokkia tai koti-ikävää kuin monet muut, koska olin melko itsenäinen jo lukion alussa, joten asiat kuten pyykinpesu eivät olleet yhtä uusia kuin monelle muulle.
On kuitenkin sanomattakin selvää, että koti-ikävä on ongelma, jonka moni kohtaa. Osalla se liittyy kulttuurishokkiin, toisille vaan suureen elämänmuutokseen. Jotkut kokevat sitä vain alussa, ja toiset esimerkiksi stressin kasvaessa; joka tapauksessa, toiseen maahan muuttaminen ei ole pelkästään hauskaa. Jokainen kokee jonkunlaisen "reality checkin", kun UWC ei olekaan vaan matkustelua ja siistejä Instagram-kuvia.
Koti-ikävä on siis todella yksilöllinen asia, mutta lähes jokainen tottuu siihen. Muistan viime vuonna, kun kakkosvuotinen huonekaverini vollotti monta tutkia putkeen, koska seniorivuoden työmäärän alla hän ei kokenut että sai enää mitään iloa UWC-kokemuksestaan. Hän olisi ollut valmis lähtemään kotiin sillä hetkellä, jos olisi pystynyt - mutta UWC:n haastavuus onkin siinä, että vaikeiden paikkojen edessä ei voi vaan pakata laukkuja ja lähteä kotiin. Toukokuun lopussa katsoin, kuinka sama huonekaveri käveli hakemaan päättötodistustaan vihreässä sareessa, kuten lähes jokainen muu joka olisi jossain vaiheessa halunnut luovuttaa.

UWC:n sopeutuminen vaatii joka tapauksessa paljon. Varmaan suurin väärinkäsitys, mikä UWC:hen liittyy, on että se on vain matkustelua - totuus kuitenkin on, että suurinosa ajasta kuluu kampuksella. Koulua on viisi päivää viikossa ja seitsemän tuntia päivässä, puhumattakaan siitä, että tutkintona on haastava IB joka säästää suurimman osan töistä koulun ulkopuolelle. Kun tähän laitetaan päälle harrastukset ja palvelutyö, on jaksaminen "välillä" kortilla. Palvelutyö taas on mielettömän opettavaa, mutta myös turhauttavaa - pitkän koulupäivän jälkeen ei aina tunnu palkitsevalta vetää 40 asteessa iltapäiväkerhoa HIV-positiivisille lapsille, jotka eivät puhu englantia eivätkä tule muistamaan nimeäsi viiden vuoden päästä. (Ja se turhautuneisuus ei siis johdu niistä lapsista, vaan siitä, miten vähän voit oikeasti tehdä kenenkään eteen niin suuressa maassa.)
Toisin sanoen jopa Intian Länsi-Ghattien vuoristojen keskellä sijaitsevassa kansainvälisessä UWC-koulussa eletään arkea, joka ei aina ole hauskaa tai ikinä helppoa.
Itselleni ehkä vaikeinta onkin ollut toisenlaiseen elämänrytmiin tottuminen. Olin Suomessa tottunut siihen, että herään itse kouluun, valitsen omat kurssini ja perun harrastukset, jos en oikeasti jaksa. Kukaan ei valvonut sitä, kenellä olin kylässä tai olinko nukkunut yhtenä aamuna pommiin. UWC:ssa jouduin tottumaan siihen, ettei minulle anneta vapautta ottaa yhtäkään luvatonta poissaoloa, ja jos koulussa menee huonosti, joudut kuraattorin tai terveydenhoitajan sijasta rehtorin puhutteluun. Saatan saada varoituksen siitä, että olen toisen oppilaan huoneessa kello yhdentoista jälkeen, kun Suomessa en joskus kesäisin ollut edes töistä kotona vielä siihen aikaan.
Kulttuurierot ovat kiinnostavia ja niihin on usein jopa helppo tottua, kun kyseessä ovat toiset oppilaat. Kun kyseessä ovat säännöt, jotka rajoittavat elämää ja ovat ristiriidassa omien arvojesi kanssa, erot eivät aina olekaan niin "hauskoja".

UWC:ssa on totuttava siihen, että antaa periksi sen arjen, jonka joskus koki normaaliksi. Toisaalta koulu antaa mielettömiä mahdollisuuksia kokea täysin erilaisia kulttuureja ja matkustaa lomien aikana, mutta toisaalta on hyvä ymmärtää, että sen takia joutuu luopumaan paljosta. Hyvä ruoka, pehmeä sänky, pitkään nukkuminen, kaupungilla käyminen, vaatteiden ostaminen, television katsominen, yökylät, Mäkkäri, suomalaisten kavereiden näkeminen, suomen puhuminen, elokuvissa ja kahviloissa käyminen, raikas sää, meikkaaminen, siisteys ja puhtaus, Netflix-maratonit ja yksityisyys ovat vain pieni osa asioista, joista luovun aina, kun olen MUWCI:ssa. Osa niistä saattaa kuulostaa materialistisilta tai merkityksettömiltä, mutta niiden arvo kasvaa, kun niistä luopuu yhdeksäksi kuukaudeksi.
Itse kaipaan aina lukukauteni aikana sitä, ettei tarvitsisi joka päivä kulkea haalistuneessa t-paidassa, sortseissa ja rasvaisessa nutturassa. Ja sitä, että voisin joskus lauantaina katsoa televisiota ja syödä jäätelöä. Ja sitä, että voisin ottaa metron keskustaan ja mennä kahville.
UWC on kaksi vuotta elämästä, jonka aikana luopuu suurimmasta osasta asioita, joita omat kaverit tekevät.

Tiivistettynä UWC-oppilaat eivät siis vietä viikkojaan maata tutkiessa tai lapsia pelastamassa. UWC on suurimmaksi osaksi arkea, johon kuuluu haasteita, ristiriitoja, väsymystä ja kaipuuta "normaaliin arkeen".
Kieltämättä jokainen miettii itsekin joskus, että miksi kukaan hullu lähtisi UWC:hen. Viime joulun jälkeen, kun olin koneessa matkalla takaisin kampukselle, vieressäni istuva amerikkalais-intialainen mies ihmetteli, miksi olen menossa yksin Intiaan. Kun selitin hänelle asuvani ja opiskelevani Punessa, hän totesi "Are you crazy?! Why would you live in India, even I left the country 10 years ago."

Ehkä juttu onkin siinä, että UWC:hen lähtiessä pitää olla vähän hullu. Pitää uskoa siihen, että selviää - ja jotta on mahdollisuus edes päästä koko kouluun, pitää olla hieman hullu ja uskoa että voi tehdä tässä maailmassa jotain jonkun asian eteen. Se kasvu, jonka UWC:ssa käy läpi, on nimittäin sanoinkuvaamatonta ja tekee näistä kahdesta vuodesta jokaikisen hikipisaran arvoisia. Luulin joskus, että olin ehkä keskivertoa tietoisempi siitä, millainen maailma on - mutta nyt kun lähdöstäni on 14 kuukautta, voin luvata etten ennen tätä kokemusta tiennyt maailmasta yhtään mitään.
UWC ei ehkä ole loma tai edes vaihto, kuten moni luulee - mutta se on opiskelua ja töitä, jotka antavat enemmän kuin lähes mikään muu mahdollisuus, jota tässä vaiheessa elämää voi saada.

Se on uskomaton mahdollisuus, mutta se ei ole loma.

Kuten mainitsin yllä, olen jossain vaiheessa tekemässä Question&Answer-postausta, jota varten alan keräilemään kysymyksiä. Olen myös ajatellut kuvata MyDayn, kunhan löydän hyvän välin, eli yritän taas herätellä tätä blogia eloon.

- Ella

Beginning of the End: Kuivuutta ja kuumuutta, lukulomaa ja loppukevään tunnelmia

Kello on puoli kuusi iltapäivällä, ja kampus on epätavallisen hiljainen. Lukuvuoden loppu on alkanut, mikä tarkoittaa sitä että kolmen ja puolen viikon päästä MUWCIn kakkosvuotiset valmistuvat, ja ykkösvuotiset pääsevät kesälomalle. Suomi onkin alkanut pikkuhiljaa hiipiä mieliin vauhdikkaan kakkoslukukauden hidastuessa - tosin ristiriitaisin tunnelmin.

Kakkosvuotisilla on jo alkanut lukuloma, jota varten lähes kaikki ovat vetäytyneet niin sanottuihin "study roomeihinsa" opiskelemaan kirjoituksia varten. Niinpä koulussa ja ylipäätään kampuksella on hiljainen ja työntäyteinen tunnelma - osa oppilaista jopa nukkuu luokissa. 

Itselläni on vielä neljä päivää koulua ennen omaa lukulomaani. Kirjoitan viikon päästä itsenäisen suomen kielen, ja kahden viikon päästä matematiikan, joiden lisäksi muista aineista on vuoden loppukokeet. Tämän lisäksi viikonloppuna odottaa Theory of Knowledge-esitelmä ja teatterin final collaborative project, eli ryhmissä tehty 15-minuuttinen esitys ja portfolio. Osa opettajista onkin alkanut jo lopettelemaan tunteja, jotta itsenäiseen työhön jäisi enemmän aikaa.

Elämän rytmi on siis tällä hetkellä aikalailla seuraava: aamulla kouluun niille tunneille joita on, koulun jälkeen syömään ja nukkumaan päivän kuumimmat tunnit pois, ja sitten kirjastoon, josta henkilökohtaisesti palaan vielä ihan ihmisten aikoihin (i.e keskiyöllä), mutta jossa jotkut kukkuvat aamutunneille asti. Toki myös sosiaalinen puoli kuuluu UWC-elämään irroittamattomana osana, mutta tässä vaiheessa vuotta ihmissuhteet alkavat olla sen verran tasoittuneita, ettei niin sanottuun "sosialisoimiseen" käytä enää niin paljoa aikaa, kun luottaa siihen että omat kaverit pysyvät. Toiseksi yleensä ne kaveritkin ovat siellä kirjastossa, joten kuten sanottu, koulun ulkopuolinen kampus on melko autio.  

Se, että kampuksella vallitseva yleinen unirytmi on jonkun aikaa ollut täysin absurdi (tarkoittaen sitä, että ihmiset nukkuvat muutaman tunnin öisin ja loput keskellä päivää), ei tosin ole täysin opiskelun takia. Intiassa on nimittäin jo jonkun aikaa ollut kesä, joka tarkoittaa yli 40 asteen lämpötiloja joka päivä - ennen iltaa on siis mahdotonta saada lähes mitään aikaan. Normaaliin intialaiseen kesään lisättynä tänä vuonna yölämpötilat eivät ole laskeneet normaaliin tapaan, vaan jäävät nekin yli 30 asteeseen, joka on tuottanut suuria ongelmia esimerkiksi maanviljelijöille.

Opiskeluongelmat onkin aika pieniä siihen verrattuna, että Maharashtran osavaltiossa vallitseva kuivuus on pahin 100 vuoteen, ja jatkuva vedensaanti on harvalle itsestäänselvyys. 

Samaan aikaan koulun loppumisen kanssa mieleen on tietysti hiipinyt myös se ajatus, että ensimmäinen vuosi MUWCIssa alkaa kohta olla ohi. Puolet ihmisistä, joiden kanssa on elänyt yhdeksän tiivistä kuukautta, valmistuu kohta - suunnaten eri puolille maailmaa. Ajatus siitä, ettei suurinta osaa heistä näe enää ikinä, on outo ja pelottava. Sillä vaikka välillä yksityisyydenpuute ja kolmen huonekaverin kanssa eläminen käy raskaaksi, niin samalla ihmisiin kasvaa kiinni enemmän kuin koti-Suomessa. Kun joudut elämään niin intensiivisessä ympäristössä, opit myös elämään toisten ihmisten kanssa - ja esimerkiksi huonekavereiden kanssa muodostuu lähes symbioottinen suhde.

On hassua, miten aluksi ei tiedä, sopeutuuko; kaipaa omaa rauhaa ja kotimaata. Ja sitten vuosi kuluu, ja jossain vaiheessa huomaa kotiutuvansa. 

Ja kun joutuukin olemaan ilman sitä kaikkea, huomaa, ettei enää tiedä miten. Kotimaahan palaaminen tuntuu vieraalta ja kaukaiselta - vaikka odotan tiettyjä asioita Suomesta, niin koen myös syvää ristiriitaisuutta sinne palaamisesta. 

Tosin siitä huolimatta on mainittava, että tiettyjä asioita ei kesän aikana tule ikävä. Olen nimittäin tässä vaiheessa vuotta lopen kyllästynyt jatkuvaan riisin ja dalin syöntiin, joita tarjotaan Intiassa joka aterialla. Ja kun omasta wadasta löytyi pari viikkoa sitten käärmepesä (sen jälkeen kun pihalta bongattiin yhtäkkiä 11 käärmettä päivän sisään), kaipasi yhtäkkiä aika paljon kaupunkiin. Sitä paitsi suomalaisilta saamastani kateudesta huolimatta jokapäiväisessä 40 asteessa ei ole mitään hauskaa, ja Suomen sateinen kesäkuu tuntuu yhtäkkiä oudon houkuttelevalta. 

Oon alkanut saamaan jonkunlaisia kuvia, ikäänkuin välähdyksiä, Suomesta - ihan kuin alitajunta olisi pikkuhiljaa valmistautumassa taas Eurooppaan. Saan välillä esimerkiksi mielikuvia siitä, että on aurinkoinen heinäkuun päivä, telkkari on päällä ja ovet auki - eikä ole mitään tekemistä. Ja siinä mielikuvassa on jotain todella rauhoittavaa. 

Mutta ylläkin mainituista asioista huolimatta en koe olevani valmis siihen, että ensimmäinen Intia-vuosi loppuu. 

Sillä vielä viime elokuussa Intia oli valtava möykky tuntemattomuutta, sekasortoa, jännitystä ja outoa ruokaa. Nyt se on maa, johon olen luonut tarinoita ja muistoja; kasvoja ja paikkoja. Tämä vuosi on ollut niin absurdi ja tapahtumarikas, etten ole valitettavasti blogiinkaan saanut kaikkea laitettua ylös, ja ajattelin vielä ennen lukuvuoden loppua tehdä kertauksen vuoden tärkeimmistä tapahtumista. 

Palaan siis varmaan kirjoituksien jälkeen tänne blogin puolelle!

- Ella 

Surviving IB: Koulunkäynnistä

Ajattelin tällä kertaa kertoa vähän siitä, millaista on suorittaa kansainvälistä ylioppilastutkintoa Intiassa ja UWC:ssa, ja mitä aineita opiskelen.

Opiskelen ensinnäkin siis IB-tutkintoa, jossa luetaan kuutta eri ainetta joko standardina tai high levelinä. Aineet on jaettu kuuteen eri ryhmään, joista jokaisesta pitää valita yksi, ja alle oonkin listannut mun omat ainevalinnat. Tutkinnon loppuarvosana on korkeintaan 45, joka koostuu 42 ainepisteestä, ja kolmesta lisäpisteestä. Jokaisesta aineesta voi siis saada arvosanat 1-7, ja lisäpisteet koostuvat TOK-numerosta ja Extended Essaysta, eli 4000-sanaisesta tutkielmasta.

Group 1: 1st language
G1-aineena mulla on English Language&Literature HL-tasolla. Toinen vaihtoehto on pelkkä Literature, mutta näiden kahden erona on se, että L&L käsittelee kirjallisuuden lisäksi mediaa ja kieltä vallan välineenä. Tunnilla käsitellään siis todella laajasti erilaisia tekstejä, kuten blogeja, uutisia, videoita, kampanjoita ja mainoksia, ja niiden yhteiskunnallista vaikutusta.

Group 2: 2nd language
G2-aineella tarkoitetaan toista kieltä, jota voi ottaa joko B- tai ab-tasolla. B-taso tarkoittaa jo aiemmin aloitettua kieltä, ja ab alkeistasoa. Itse en ota G2-kieltä, vaan teen itseopiskeluna SL-tason suomea, joka lasketaan G1-kieleksi. Mulla on siis poikkeuksellisesti kaksi G1-kieltä, jolla korvaan G2:n. Lisäksi suomi on yksivuotinen aine, joten kirjoitan sen tänä keväänä.

Group 3: Humanities
Mun humanistinen aine on Global Politics HL, eli maailmanpolitiikka. Tämän voisi helposti vetää yhteen yhteiskuntaopin kanssa, mutta se on itse asiassa todella erilainen aine; global politicsissa ei niinkään tutkita EU:n rakenteita tai maansisäisiä poliittisia systeemejä, vaan kansainvälisiä suhteita, globalisaatiota, köyhyyttä ja ihmisoikeuksia. Global Politics on siitä mielenkiintoinen aine, että se liittyy täysin oikeaan elämään, ja aineessa tehdään jatkuvasti "case studyja", eli tiettyyn konfliktiin, järjestöön tai maahan liittyviä tutkimuksia.

Group 4: Sciences
Jokaisen painajainen: IB-tieteet. Itse käyn SL-biologiaa, joka on kiinnostavaa, mutta haastavaa. Tiedeaineet ovat IB:llä yleisesti todella haastavia, ja eroavat täysin suomalaisesta tavasta opiskella tieteitä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että siinä missä Suomessa biologia liittyi vesien, metsien ja ihmisten fysiologian opiskeluun, IB:llä käydään läpi sitä miten diploidisolut jakauvat meioosin aikana, tai miten geelielektroforeesia ja polymeraasiketjureaktiota käytetään DNA:n profiloinnissa. Lisäksi suunnitellaan ja toteutetaan itse labroja, joka suomalaisesta systeemistä tulevalle voi olla haastavaa, koska jouduin esimerkiksi itse suunnittelemaan laboratoriokokeen entsyymeistä, kun olin aiemmin kuullut koko sanasta vain pikaisesti terveystiedon tunnilla.

Group 5: Mathematics
IB tarjoaa viittä eri tasoa matematiikasta; Math Studies 1 year/2 years, Math SL, Math HL ja Further Mathematics. Itse käyn, heh, Math Studies 1 year, eli alinta tasoa yksivuotisena kurssina. Yllätyksellisesti myös matematiikka, varsinkin Studies, eroaa lähes kokonaan Suomessa opetettavasta matematiikasta. Aiheita painotetaan ja opetetaan eri tavalla, ja en itse keksi kamalasti asioita, jotka voisin yhdistää oikeaan elämään. Lisäksi matematiikasta tehdään Internal Assessment, eli noin 16-sivuinen loppututkielma. Tein omani tilastotieteestä, ja aiheeni oli korrelaatio naisten keskimääräisten kouluvuosien ja maiden keskimääräisen syntyvyyden välillä. Kirjoitan tosiaan myös matematiikan tänä keväänä, joten ensi vuonna tulen opiskelemaan vain neljää ainetta.

Group 6: Arts
Henkilökohtainen lempiryhmäni! Taideaineena opiskelen Higher Level teatteria, joka on rankan IB:n keskellä ihan mielettömän hyvää vaihtelua, ja oikeasti tosi inspiroivaa. Teatteri ei IB:llä missään nimessä ole luppoaikaa, vaan on itse asiassa yksi uuvuttavimmista ja eniten aikaa vievistä aineista, mutta sopii niille jotka siitä nauttivat. Teatteriin kuuluu teoriaa ja improvisaatiota, tutkielmaesitelmiä, soolo, ryhmäprojekti, oppilasohjaus ja MUWCIssa myös Theater Season, jolloin valmistellaan kokopitkä näytelmä koko koulun laajuiselle, kaksi viikkoa kestävälle "teatterikaudelle". Pääsin itse näyttelemään tänä vuonna pääroolia ykkösvuoden opiskelijoiden näytelmässä, joka oli mahtava kokemus, mutta samalla todella rankkaa.

+ People, Nations & Cultures/Theory of Knowledge 
IB-tutkintoon kuuluu myös ensimmäisen vuoden kestävä PNC/TOK-kurssi. Kurssilla käsitellään nimenmukaisesti tiedonteoriaa, ja MUWCIssa kurssiin kuuluu myös PNC, joka tarkoittaa koulutuksen, rauhan ja väkivallan sekä ympäristön opiskelua. Tätä ainetta ei kirjoiteta, mutta siitä tehdään essee ja esitelmä, joista voi saada 1-3 lisäpistettä IB-tutkintoon. Itse en tarkoituksella koskaan opiskellut filosofiaa, joten "miten voimme tietää mitään"-tyyppinen kurssi ei ole ollut sitä parasta UWC-aikaa, mutta toisille se taas on todella kiinnostavaa. Lisäksi tämä osa kehitettiin IB-tutkintoon itse asiassa MUWCIssa, joten se otetaan melko vakavasti.

Yleistä IB:llä opiskelusta

Yleisesti ottaen IB on samaan aikaan paljon kiinnostavampi mutta myös miljoona kertaa rankempi kuin kansallinen ylioppilastutkinto. Lukion käyminen Suomessa, varsinkin erityislukiossa, tuntuu lähinnä laiskottelulta siihen työmäärään verrattuna, mikä meille annetaan täällä.
Lisäksi IB:llä on haastavaa se, että tunnit kestää vaan 45 minuuttia ja monet opettajat poistavat blockeja, joten työmäärä on paljon enemmän omalla vastuulla. Siihen oli aluksi vaikea tottua, koska no, ei Suomessa koeviikkojen ulkopuolella tule kamalasti opiskeltua. Nykyään omakin työmoraalini on kasvanut melko paljon, ja tiedän paremmin, mitä IB haluaa.
IB:llä ehkä sekä hyvä että huono puoli on se, että on pakko olla kiinnostunut, jos haluaa selvitä. Opiskelu on yliopistotasoista, ja jotta riittää energiaa oppia asiat, on pakko jotenkin kehittää intohimo aineita kohtaan. Tämä on hyvä sikäli, että IB:ltä (varsinkin UWC:ssa) jää käteen enemmän kuin suomalaisesta lukiosta, mutta toisaalta jos ei esimerkiksi pidä matematiikasta (krhm), voi olla vaikeuksia päästä läpi. IB:lle tyypillistä on kaikkien aineiden yhdistäminen yhteiskunnallisuuteen, joka korostuu entisestään UWC-kouluissa. Lisäksi UWC:ssa tuleva etu on se, että näkökulmia asioihin saa niin monesta eri perspektiivistä; esimerkiksi Global Politicsin tunnilla väittelyt saavat täysin uutta kipinää, kun ihmisiä tulee jokaisesta maailman kolkasta.

Mulla oli itsenällikin suuria vaikeuksia läpäistä puolia mun aineista ensimmäisen lukukauden aikana. Mun keskiarvo Suomessa roikkui yhdeksikön paremmalla puolella, mutta IB oli aluksi pieni shokki. Aloin vasta lukukauden lopussa tottua uuteen systeemiin, ja tällä lukukaudella oon taas alkanut saamaan hyviä numeroita - IB:llä tärkeintä on valita aineet joista pitää ja pistää niihin paljon töitä.

Henkilökohtaisesti mulla onkin omat ongelmani IB:n kanssa, kuten se, että en voi käsittää miksi koetaan hyödyllisenä niin valtavan työmäärän latoaminen oppilaille - sillä vaikka IB parhaimmillaan on todella mielenkiintoista ja antoisaa, niin se mitä se on pahimmillaan tarkoittaa pyörtymisiä, itkua ja breakdowneja. En vähättele suomalaista lukiota tai sen rankkuutta, mutta kun itse katson nyt taaksepäin, lähinnä naureskelen sille, miksi ikinä valitin läksyistä tai koeviikosta.
Toiseksi on tietenkin se fakta, että suomalainen koulujärjestelmä on yksi maailman parhaista, ja olen vasta tänne tultuani alkanut näkemään miksi. Yksi sen parhaista puolista on sanottu olevan opettajien laadukkuus, josta en ennen ollut samaa mieltä; nyt olen kuitenkin ymmärtänyt, että Suomi on yksi ainoista maista, joissa opettajilla on myös pedagoginen rooli. Tästä "opettaja on yksi vanhemmista"-aiheesta on vähätelty paljon, eikä asian tietenkään ihan noin pitäisi olla, mutta voisin väittää että se muuttaa lasten ja nuorten koulutien täysin. Kansainvälisesti katsottuna opettajat eivät niinkään välitä siitä, mitä tapahtuu luokan ulkopuolella, ja monet tuntevat jonkunlaista ylimielisyyttä omaa ainettaan kohtaan; moni esimerkiksi loukkaantuu henkilökohtaisesti tuntien tai tehtävien väliinjäämisestä, eikä aina muista että IB:llä käydään myös viittä muuta ainetta.

Joka tapauksessa, esimerkiksi breakdownit on tosiaan aika ääripää, ja yleensä ilmestyvät IB:n rankimmilla jaksoilla. IB:n rankat jaksot ovatkin jossain aivan uudella stressin tasolla, kun taas helpommat jaksot ovat oikeasti todella antoisia. Kunhan IB:n työrytmiin tottuu, voi siitä saada mielettömästi irti; oon esimerkiksi kokenut että IB on lisännyt mun tietoa asioista paljon enemmän kuin suurimmaksi osaksi yleissivistykseen painottuva suomalainen koulusysteemi. Oon kehittynyt huomattavasti yleisölle puhumisessa, asiatekstien kirjoittamisessa, argumentoinnissa, johtamisessa ja projektien suunnittelussa - vaikka osaksi tämä on myös UWC:n etuja. IB on siis kunnianhimoinen tutkinto, joka myös kehittää enemmän kuin muut tutkinnot.  Lisäksi UWC, jossa koko tutkinto itse asiassa kehitettiin, on ihanteellinen ympäristö IB:lle, sillä esimerkiksi tutkinnon runkoon kuuluvassa CAS-ohjelmassa on laajemmin mahdollisuuksia erilaiselle palvelutyölle kuin Suomessa.

Jos siis jotkut ovat hakeneet IB:lle ensi vuodeksi, tai miettivät sinne menoa lukion jälkeen, niin kehotan ottamaan sen mindsetin, että koulu pitää priorisoida, mutta se palkitsee elämän muilla tahoilla. IB sopii niille, jotka ovat kiinnostuneita yhteiskunnasta ja kansainvälisestä urasta, tai yliopistosta ulkomailla. En itse ollut mitenkään opiskeluorientoitunut, ja sitä paitsi lähdin UWC:hen kokemuksen enkä IB:n takia, mutta alun vaikeuksien jälkeen aloin pärjäämään hyvin. En voi mitenkään kiertää sitä faktaa, että IB:llä täytyy olla valmis erittäin stressaaviin jaksoihin - mutta jos on valmis kasvamaan niistä, niin IB voi antaa loppuelämälle paljon.

- Ella

2nd Term: Theatre Season, Travel Week ja muita kuulumisia

Hei pitkästä aikaa!
En oo nyt 2nd termin aikana hirveesti kirjotellu, koska noh, tää lukukausi on ollut niin hektinen etten oo oikeastaan ees ehtinyt aloittaa uutta postausta. Mulla on ollut matikan loppututkielma ja self-taught suomi työn alla, ja tälläkin viikolla mulla on vikat suulliset kokeet suomesta. Sen lisäksi työmäärä koulussa on ylipäätään lisääntynyt, ja MUWCIssa on aika työorientoitunut tunnelma, kun kakkoset valmistuu loppukokeisiin ja ykkösillä on IB:n puoliväli käsillä.

Koulutöiden lisäksi tällä lukukaudella on kuitenkin ollut esimerkiksi Theatre Season ja Travel Week. Theatre Season on kaksiviikkoinen jakso, jolloin oppilaat ja teatterin opiskelijat valmistelevat erilaisia teatteriproggiksia. Olin pääroolissa ykkösvuoden teatteriopiskelijoiden näytelmässä, joka oli hauskaa, mutta todella rankkaa, koska harjoituksia oli vähintään muutama tunti päivässä kuukauden ajan.

Travel Week taas on vähän niin kuin MUWCIn versio hiihtolomasta, jolloin me kerätään kasaan porukka ja matkustetaan itsenäisesti jonnekin päin Intiaa. Meidän porukka lähti Etelä-Intiaan Keralan osavaltioon, tarkemmin sanottuna 2.3 miljoonan asukkaan rantakaupunkiin, Kochiin. Kochia nimitetäänkin Intian Miamiksi, ja Kerala on kuuluisa viidakkoisista takavesistään. Postauksen kuvat onkin siltä suunnalta!
Travel Week meni aika lailla ongelmitta, vaikka oli jopa vähän outoa mennä turistiystävällisemmille seuduille - törmäsin jopa muutamaan suomalaiseen, ja oli hassua, miten intialaisella pikkukadulla tunnistin jo kaukaa, että kyseessä tosiaan oli suomalainen porukka.
Alla on tosiaan jonkun verran kuvia tuolta matkalta, joita tosin en oo käsitellyt millään tapaa, koska en yksinkertaisesti löytänyt aikaa ja ajattelin mieluummin vihdoin postata jotain :D

Yleisesti ottaen kakkoslukukausi on kuitenkin mennyt todella hyvin ja mielettömän nopeasti. Vaikka tässä lukukauden puolivälissä alkaakin taas vähän kaivata takaisin normaaliin elämään, niin toisaalta Intia on niin kasvanut muhun, että tulee olemaan outoa olla kesä poissa.  Vielä vikaksi täytyy mainita, että Intian kesä on alkanut, mikä tarkoittaa sitä että lämpötilat ei viimeisen kolmen viikon aikana oo kamalasti käyneet alle 35 asteessa. Seuraavaksi viikoksi on luvattu 40 asteen lämpötiloja, ja toukokuussa päästään vielä tästäkin ylöspäin. Että jos Suomen kesäkuu näyttää yhtä kylmältä kuin yleensä, ei ainakaan haittaa yhtä paljon tulla takaisin.

- Ella

1st term: Ensimmäinen syksy Intiassa

Niin tässä sitten kävi, että mun ensimmäinen syksy Intiassa alkaa olla ohi. Varhain torstaiyönä nousen taas Helsingin koneeseen ja suuntaan jouluksi Suomeen - neljän kuukauden jälkeen.

Näissä jokseenkin sekavissa tunnelmissa oon miettinyt paljon sitä, oonko menossa kotiin vai vaan Suomeen. Oon tajunnut, että Intiasta on tullut mulle se maa, jossa asun; se ei enää ole vaan paikka, johon tulin vähäksi aikaa käymään. Kun puhun joululomasta "kotiin menemisenä", se särähtää oudosti mun korvaan, enkä tiedä voinko niin enää sanoa. Mulla on mun oma sänky, arki, piirit ja elämä Intiassa - sen kadut tuntuu kodilta, ja sen ihmiset tutuilta. 

Kai tää kaikki tarkoittaa sitä, että oon johonkin pisteeseen asti tottunut Intiaan. Oon kotiutunut tänne. 

Mun ensimmäinen lukukausi MUWCIssa on ollut mun elämän hektisin, parhain, hirvein ja kaikenkaikkiaan uskomattomin syksy mun elämässä. Oon pysähtynyt monta kertaa miettimään, että teinkö mä tän oikeasti - ja se asia ei tule koskaan vähemmän absurdiksi. Opin puhumaan englantia mun arjen ykköskielenä, matkustamaan yksin ja selviämään mitä eriskummallisimmista tilanteista.
Luulin ennen, että tiedän paljon maailmasta; mutta jos se oli paljon, niin en tiedä, miten kuvailla sitä, miten paljon enemmän tiedän nyt. Ja siitä huolimatta, että Intia modernisoituu kovaa vauhtia, niin on kehitysmaassa asuminen auttanut ymmärtämään maailmaa (ja sen länsimaakeskeisyyttä) aivan uudella tavalla. Tuntuu lähes siltä, että ennen tänne tuloa elin jokseenkin pimennossa todellisuudelta - vaikka vielä muutama kuukausi sitten en olisi ikinä niin sanonut.

Oon myös joutunut seuraamaan maailman toiselta puolelta, mitä Suomessa on tapahtunut. Ja kun maailmalla on ollut konflikteja, oon monta kertaa ollut niiden toisella puolella Suomeen nähden; esimerkiksi Beirutin ja Bagdadin terrori-iskut tapahtui mun ja Suomen välissä.
Oon oppinut paljon suomalaisuudesta ja siitä, mitä tarkoittaa kotimaa; siitä, mitä tarkoittaa lähteä ja jättää kaikki normaali taakse.

Tää syksy ei ole ollut helppo. Vaikka kuinka mä oon kirjoittanut projektiviikoista ja Diwalin viettämisestä, niin tää syksy ei todellakaan ole ollut helppo. UWC ei ole vaan matkustelua, vaan oikeasti rankkaa työtä ja hektistä arkea - sen lisäksi, että jo muutenkin totuttelet lukioikäisenä asumaan ulkomailla ilman ketään, jonka tuntisit entisestä elämästä. Tää onkin se syy, miksi UWC-oppilaat on niin tarkkoja siitä, että tätä ei kutsuta vaihdoksi - UWC:ssa kun pitää luoda kahdeksi vuodeksi täysipainoinen elämä täysin vieraaseen maahan. Sun pitää opetella hyväksymään se, että oot jättänyt taakse sen, mitä muut pitinä normaalina lukiolaisen elämänä; sun pitää opetella hyväksymään asiat, joista luovuit UWC:n takia.
 Ja jos satut aamulla heräämään huonoon päivään, niin teet sen kolmen huonekaverin ja 240 muun oppilaan keskellä; ja sen lisäksi, että raahaat itsesi seitsemäksi tunniksi kouluun, saatat illalla mennä työskentelemään HIV-positiivisten lasten kanssa tai opettamaan kehitysvammaisille aikuisille englantia. Ja vaikka sulla olisi kuinka huono päivä, joudut tsemppaamaan kaiken läpi. UWC-elämä ei aina tarjoa mahdollisuutta vetäytyä sänkyyn murjottamaan, mutta se oikeasti kasvattaa luonnetta.
Ja vaikka oon nähnyt mun huonekaverin itkevän useammin kuin kerran ja luullut että jo tässä vaiheessa hukun koulutöihin, ja vaikka oon ollut tilanteissa jotka on ollut äärimmäisen epämukavia, ja vaikka oon välillä toivonut vaan ihan mielettömästi että olisin Suomessa ilman mitään velvollisuuksia, niin sillä kaikella on toinen puoli.

Sillä kaikella on puoli, joka on niin hienoa, ettei sitä osaa pukea sanoiksi. Se on puoli, joka tapahtuu luokan ja projektien ulkopuolella. Puoli, jonka takia tänne lähdetään, ja jota ei voisi kokea missään muualla maailmassa.
On nimittäin hetkiä, jolloin tajuat olevasi niin äärimmäisen onnekas, että voisit itkeä. Hetkiä, jolloin koko koulun reilu 50 eri kansallisuutta on kokoontunut illaksi kynttilöiden ääreen soittamaan kitaraa ja laulamaan. Hetkiä, jolloin keskustelet maailmaa heilauttelevista konflikteista kyseisistä maista tulevien ihmisten kanssa. Hetkiä, jolloin heräät vuorien takaa nousevaan aurinkoon ja kuulet, kuinka alhaalla laaksossa soitetaan rumpuja; hetkiä, jolloin Intiassa on meneillään valtava festivaali, ja vietät sitä tanssimalla intialaisessa kylässä.
Niitä hetkiä on vaikea selittää ulkopuolisille, ja mulla on kieltämättä ollut vaikeuksia pitää yhteyttä Suomeen. On vaikeaa prosessoida asiaa yksikseenkin - saati sitten yrittää pukea niitä asioita lauseiksi, joita muut ihmiset ymmärtäisivät. Ja nyt kun ensimmäistä kertaa mun lähdön jälkeen tulen käymään Suomessa, huomaan että oon vähän hermostunut - huomaan miettiväni, miten enää sopeudun takaisin kulttuuriin, joka tuntuu koko ajan kaukaisemmalta.

Se viikonloppu, kun elokuussa matkustin yön yli Mumbaista kampukselle ja rymistelin seitsemältä sunnuntaiaamuna mun uuteen huoneeseen, tuntuu ihan mielettömän kaukaiselta. Mun australialainen roommate tuli avaamaan oven ja mietin väsyneenä, voisinko koskaan viihtyä täällä; ja niin siinä (tietenkin) kävi, että MUWCIsta tuli paikka jossa viihdyn paremmin kuin missään muualla.
Niin kliseiseltä kun se kuulostaa, niin mun elämä on muuttunut kaikilla mahdollisilla tavoilla - ikään siinä ei enää ikinä tule olemaan samanlaista kuin ennen tänne lähtöä. Intia on neljässä kuukaudessa opettanut mulle maailmasta enemmän, kuin kaikki muu yhteensä mun seitsemäntoista elinvuoden aikana.
Ja näiden seuraavien kolmen Suomi-viikon jälkeen, kun Intian olematon talvi tulee ja palaan kampukselle, saan olla täällä vielä kesään 2017 asti.

Uusi UWC-haku muuten alkaa heti tammikuun alussa - jos yhtään kutkuttaa lähteä, niin käy vilkaisemassa hakuohjeet osoitteesta uwc.fi!

Alla videokooste näistä kuluneista neljästä kuukaudesta :)

MUWCI: 1st term

Hyvää joulua, nähdään Suomessa ❤ 
- Ella

November break: Diwali ja Mumbai

Diwali on yksi monista intialaisista festivaaleista, jonka tarkoituksena on juhlia valoa ja hyvyyden voittoa pahuudesta. Tän kunniaksi kaikki paikat koristellaan erilaisiin valoihin ja lyhtyihin, ja Diwalin aattona ammutaan raketteja - voisi näin perinteiden kannalta siis sanoa, että tunnelma on sekoitus joulua ja uuttavuotta.
Diwalin takia myös koulut suljetaan noin viikoksi, ja mekin päästiin viideksi päiväksi Mumbaihin viettämään november breakkia.

Mumbain reissu oli mulle oikeastaan tähän mennessä paras kokemus täällä, joka kertoo jotain tän festivaalin laajuudesta, mutta myös Mumbaista ihan mielettömänä kaupunkina. Vaikka kampukselta on Mumbaihin vaan muutaman tunnin matka, niin näin itse kaupungin vaan lentokoneesta keskellä yötä, ja halusin siellä päästä käymään.
Väkiluvultaan maailman top 10:ssä roikkuva Mumbai on pilvenpiirtäjien, mutta myös Aasian suurimman slummin kotipaikka, ja valtavien tuloerojen joukosta löytää sekä Brittien kolonisaation jättämää eurooppalaista arkkitehtuuria, suuren kansallispuiston että valtavia black market-ostoskatuja.

 

Kaupungin absurdiudesta ja elämästä kertoo pelkästään se fakta, että väestötiheys on vaatimattomat 20 100as./km2 - ja Suomessahan tuo samainen luku on sen 16 asukasta neliökilometriltä.  Valitettavasti tää fakta ei vaikuta vaan kaupungin elävyyteen, vaan myös siihen, että Mumbai on yksi maailman saastuneimmista kaupungeista; omat herätyskellot soi siinä vaiheessa, kun iPhone ei enää tunnistanut säitä, vaan ilmoitti joka päivä ilmassa olevan "smogia", eli saasteesta johtuvaa savua.

Me yövyttiin Mumbaissa 10 hengen porukalla mun vuosikurssilaisen luona, varakkaassa Oberoin kaupunginosassa. Mumbain hyväosaiset yhteisöt on suljettuja alueita, joiden kauniita sisäpihoja ympäröi pilvenpiirtäjärykelmä; asunto, jossa mekin oltiin, sijaitsi 21. kerroksessa. Oli mielenkiintoista päästä seuraamaan, miten erilainen perhedynamiikka on intialaisessa perheessä - siinä missä Suomessa voi mennä päiviä ilman, että perheet viettää aikaa yhdessä, niin intialaisessa perheessä on tärkeää pitää jokainen perheenjäsen mukana päivänkulussa. Intiassa on myös hyvin yleistä, että perheellä on kodinhoitaja - kodinhoitajien tehtäviin kuuluu siivota, tehdä ruokaa ja hoitaa pieniä lapsia, ja he ovat usein samalla perheellä töissä läpi lasten elämän.

Diwali celebrations (cr. Elisabeth Rudolph)

Kuten olen aiemmin jo moneen otteeseen sanonut, niin kaikkea muuta enemmän yllätyn jatkuvasti siitä, miten vähän me kuitenkin erotaan toisistamme. Vaikka kuinka yritän aina olla tekemättä ennakkoluuloja, niin jotenkin sitä aina odottaa valtavaa kulttuurishokkia, kun esimerkiksi menee niin erilaisessa kulttuurissa elävän perheen luokse; ja jotenkin sitä ei 2010-luvulla enää tule. Me katsottiin Diwalin aikana samoja tv-ohjelmia ja kuunneltiin radiosta samaa musiikkia, kuin mitä katsoisin ja kuuntelisin kotona. Mitä enemmän "real life"-kokemuksia saan täällä, sitä enemmän olen alkanut ymmärtää, että kehitysmaa-statuksesta huolimatta miljoonat ja miljoonat intialaiset elää todella hyvää elämää.
Mumbaissa vallitsee eloisa ja kaunis kulttuuri, ja jos näiden kahden vuoden jälkeen jonnekin palaan, niin se on todennäköisesti Mumbai.

Oberoi, Mumbai

Päästiin Mumbaissa myös leikkimään pitkästä aikaa turistia, ja nähtiin esimerkiksi Sanjay Gandhin kansallispuisto ja sen 2500 vuotta vanhat buddhalaiset luolat, Gateway of India, Taj Mahal Palace, Marine Drive Chowpattyn promenadikatu, Intian rikkaimman miehen asunto (nimimerkillä 14 kerrosta ja neljä asukasta), sekä Mahatma Gandhin asuintalo. Sen lisäksi löysin yhdestä ravintolasta suomalaisia korvapuusteja (joita tosin en maistanut, koska en luottanut niiden laatuun), ja sain nähdä, miksi Mumbain rannoilla ei voi uida (krhm, vedessä oli varmaan enemmän roskia kuin kaloja).

Turistiolo tosin aiheutti myös ongelmia, kuten lievän sekamelskan Gateway of Indian luona, kun paikalle yhtäkkiä ilmestyi seitsemän valkoista tyttöä. Kun saavuttiin nähtävyyden luo, saatiin ensiksi vaan paljon katseita, mutta tilanne eskaloitui nopeasti siihen pisteeseen, että meitä valokuvattiin joka suunnalta. Meille tungettiin lapsia syliin, ja oon varmaan sadassa selfiessä, johon en tahallisesti osallistunut - ja aina kun liikuttiin, meidän ympärille muodostui uusi piiri kameroita. Aluksi lähinnä naurettiin tilanteelle, mutta siinä vaiheessa kun osa porukasta alkoi saamaan ahdistuskohtauksia ja jouduin itsekin peittämään mun kasvot, niin tilanne alkoi olla niin kaoottinen, että jouduttiin poistumaan paikalta. Yhtäkkiä nimittäin jokaikinen silmäpari nähtävyyden ympärillä oli keskittynyt meihin eikä yhteen Intian kuuluisimmista nähtävyyksistä, ja tuli äärimmäisen huonossa mielessä Hollywood-julkkiksen olo. Oon kyllä muuten jo tottunut siihen, että kaduilla saan jonkun verran katseita mun vaaleuden takia, mutta tää oli kyllä hands down yksi erikoisimmista tilanteista missä oon ikinä ollut.
Yleisesti ottaen erityisesti "SoBo" eli South Bombay oli todella kaunista aluetta, ja meidän taksikuski kertoikin että meren äärellä olevien asuntojen vuokrat nousevat 10-12 lakhiin eli noin 15 000 euroon kuukaudessa. En itse asiassa kyllä panisi pahaksi, jos joskus pääsisin Mumbain skylinen äärelle asumaan.

Jos nyt alan tässä suosittelemaan matkakohteita, niin oikeasti suosittelen suuresti Mumbaita. Ei kannata jättää menemättä siksi, että kaupungista löytyy slummeja ja turvallisuustaso on monia muita kohteita alhaisempi - vaikka asian ei pitäisi niin olla, niin totuus on että Intiassa keskituloisella Eurooppalaisella on "varaa" - kyllä, rahallisesti - pitää itsensä melko hyvin turvassa. Eli vaikka itse omien kokemusteni perusteella suosittelen myös niissä slummeissa tai orpokodeissa vierailemista, niin ei täällä tarvitse jatkuvasti pelätä. Kunhan nyt ei, heh, lähde suurinten ihmisjoukkojen keskelle 10 hengen tyttöporukalla. 

Sanjay Gandhi National Park

Mumbailla on paljon hyvää tarjota, ja varsinkin Suomen metsien ja järvien keskellä asuneena huomasin koko ajan hokevani, miten absurdia kaikki oli.

- Ella

Project Week: Osa II

Oon yrittänyt saada tätä toista osaa kirjotettua koko viikon, mut syystä ja toisesta se on taas vähän venynyt. Oon opiskellut ja jouduin viime viikolla koulun medcenteriin kun onnistuin nyrjäyttämään mun nilkan, joten missasin kolme päivää koulua ja oon yrittänyt sitten kiriä global politicsin lukuläksyissä. Halloweenin vietin eilen Punessa yhdessä taidenäyttelyssä, joten tosiaan on jotenkin aina ollut jotain esteitä kun oon yrittäny saada asioita aikaseks.
Anyhow, voisin ainakin nyt kertoa vähän Sharanan eri keskuksista ja siitä millasta niissä oli työskennellä. Suurinosa kuvista on crechestä eli alla mainitusta päiväkodista, koska tekijänoikeuksien takia joissain keskuksissa oltiin tosi tarkkoja kuvien ottamisesta, ja muutenkin tuolla oli parhaat olosuhteet kuvaamiselle.

Vijayamurthy, 4-vuotias futarityttö Angulakuppamin kylästä

Sharana Headquarters oli siis organisaation päätoimisto, jossa vapaaehtoiset hoiti paperihommia ja muuta yhdistyksen toiminnan mahdollistavaa työtä. Organisaatiolla oli paljon eurooppalaisia vapaaehtoisia, mutta me päästiin tapaamaan Sharanan CEO, joka kertoi että vapaaehtoisten valintaprosessia on jouduttu tiukentamaan viime vuosina. Syy tähän löytyy siitä, että monet tulee Intiaan asenteella "minä tulen pelastamaan nämä lapset" - vaikka organisaatio toimii vallan hyvin ilman ylimääräisiä ulkopuolisia. (Voin tästä huolimatta suositella vapaaehtoisuutta Sharanalla, koska tosiaan yhdistys tekee todella hyvää työtä ja voisin itsekin kuvitella palaavani vielä takaisin Pondicherryyn.)

Toimiston lisäksi Sharanan päätoimistolla on iltakoulu ja taidekerho, johon kouluikäiset lapset tuodaan koulun jälkeen tekemään läksyjä ja taideterapiaa. Ideana on tukea lasten koulunkäyntiä ja pitää huolta siitä, että kaikki pysyvät luokkansa perässä, vaikka tulevatkin huonommista taustoista kuin monet muut kouluun päässeet lapset.

Gayatri House oli kaduilla ja slummeissa asuville eri-ikäisille lapsille tarkoitettu turvakoti. Gayatri Housen lapset ja nuoret olivat selvästi rankimmista taustoista, ja erot samankin ikäisten lasten kehityksessä ja ulospäinsuuntautuneisuudessa oli rajuja; osalla kesti pitkään avautua ja nousta huoneen nurkasta. 

Gayatri Housessa ollessa huomasi kuitenkin heti, että lapset rakastivat talossa oloa. Osa tytöistä oli esimerkiksi ihan mielettömiä tanssijoita, ja kaikilla oli paljon unelmia. Lasten nauru oli herkässä, ja vaikka aluksi ei saanutkaan oikein mielestä sitä, että lapset tulivat todella huonoista oloista, niin jossain vaiheessa se unohtui; talon tunnelma oli nimittäin todella lämmin ja iloinen, eikä lapsista olisi alun jälkeen edes arvannut, millaisia asioita jotkut heistä olivat joutuneet kokemaan.

Creche

Creche/Medical Center erosi muista keskuksista siten, että siellä oli vain alle kouluikäisiä lapsia, ja sen toiminta keskittyi koko ympäröivään kylään. Sen tarkoituksena oli saada lasten vanhemmat töihin, auttaa kylää pääsemään köyhyydestä ja tarjota päivähoitoa ja terveyskeskus kyläläisille. Esimerkiksi terveyskeskuksen perustaja, Lakshmi, oli aikoinaan itsekin päässyt kiinni parempaan elämään Sharanan kautta. 

Itselleni tämä oli ehkä mieleenpainuvin kokemus, koska lapset olivat niin pieniä ja heissä näkyi viikon aikana varmaan suurin kehityskaari; kun ensimmäisen kerran menimme vierailemaan crechessä, moni alkoi itkemään säikähdyksestä - ja kun olimme viimeisenä päivänä lähdössä, lapset roikkuivat lahkeissa ja hihoissa ja yrittivät estää meitä menemästä (niisk). 

Vocational Training Center oli yli 16-vuotiaille koulunsa keskeyttäneille pojille tarkoitettu ammattikoulu, jossa he opiskelivat puusepiksi. Tämä keskus oli varmaan haastavin, koska me ei voitu vetää leikkejä tai tehdä käsitöitä, vaan meidän piti oikeasti käyttää vähän luovuutta, jotta saatiin kaikki mukaan. Loppujenlopuksi me opetettiin oppilaille paljon kieliä ja kerrottiin omista maistamme, jonka lisäksi mafia ja muut vähän vanhemmille sopivat leikit onneksi toimi ihan hyvin. 

Pidin itse vähän kyseenalaisena sitä, ettei koulutukseen hyväksytty tyttöjä. Perusteluna oli se, että tytöt yleensä lähes poikkeuksetta vievät koulutuksensa loppuun, jos siihen annetaan mahdollisuus - pojat taas mieluummin jäävät isänsä maatiloille hommiin, sillä heidän ei tarvitse tehdä tulevaisuutensa eteen yhtä paljon hommia. 

Keskuksissa vierailemisen lisäksi meidän ryhmä siivosi läheisen kylän, mutta koska jouduin itse jäämään keskiviikkona hotellille kipeänä, en sinne päässyt mukaan. Missasin myös pari muuta vierailua, mutta pystyin onneksi käymään jossain vaiheessa kaikkialla enkä paljosta jäänyt paitsi. Sitä paitsi ilmastoidussa hotellihuoneessa nukkuminen oli se helppo osa - kuumassa autossa istuminen ja se, ettei pystynyt kunnolla osallistumaan, oli se mikä koko jutussa haittasi. 

Joka tapauksessa, kuten sanottu, projektiviikko oli silti ihan mahtava kokemus ja saatan hyvällä todennäköisyydellä mennä uudestaan käymään organisaation luona. Oli ylipäätään avartavaa matkustaa Intiassa ja viettää niinkin pitkä aika poissa kampukselta, ja Pondicherryä voin suositella, jos joskus lähtee Intiaan matkustelemaan.

Sharana Group 2015 (left to right): Vandana (volunteer coordinator), Hedda, Niharika, Marie, Suvinay, Nirmall, Eliza, Lizzie, Caecilia, Shruti, me, Caitlyn, Elen, Shachi, Maya

Olin ihan järkyttynyt kun keskiyön jälkeen katsoin puhelinta ja näytöllä luki 1. marraskuuta. Kun lähdin Suomesta kesällä ja en ole sen jälkeen alle 30 asteen lämpötiloissa ollut, ja kun Intiassa ei niinkään joulua vietetä, niin on todella outoa ajatella että Suomessa on muka joulu tulossa. Mietin jossain vaiheessa, että voisin kuunnella joululauluja, mutta se tuntuu suunnilleen yhtä absurdilta kuin se että istuisi heinäkuussa Espalla ja kailottaisi Jouluyötä. Tuli kyllä melkeen kyynel silmään kun kuulin, että Stockan jouluvalot on taas päällä - vastahan Aleksanterinkadulle sytytettiin viime vuoden jouluvalot. 

Noh, kampuksella on kyllä alkamassa jouluvalmistelut, että ehkä mä jossain vaiheessa alan uskomaan että joulu on oikeesti tulossa.

- Ella