1st term: Ensimmäinen syksy Intiassa

Niin tässä sitten kävi, että mun ensimmäinen syksy Intiassa alkaa olla ohi. Varhain torstaiyönä nousen taas Helsingin koneeseen ja suuntaan jouluksi Suomeen - neljän kuukauden jälkeen.

Näissä jokseenkin sekavissa tunnelmissa oon miettinyt paljon sitä, oonko menossa kotiin vai vaan Suomeen. Oon tajunnut, että Intiasta on tullut mulle se maa, jossa asun; se ei enää ole vaan paikka, johon tulin vähäksi aikaa käymään. Kun puhun joululomasta "kotiin menemisenä", se särähtää oudosti mun korvaan, enkä tiedä voinko niin enää sanoa. Mulla on mun oma sänky, arki, piirit ja elämä Intiassa - sen kadut tuntuu kodilta, ja sen ihmiset tutuilta. 

Kai tää kaikki tarkoittaa sitä, että oon johonkin pisteeseen asti tottunut Intiaan. Oon kotiutunut tänne. 

Mun ensimmäinen lukukausi MUWCIssa on ollut mun elämän hektisin, parhain, hirvein ja kaikenkaikkiaan uskomattomin syksy mun elämässä. Oon pysähtynyt monta kertaa miettimään, että teinkö mä tän oikeasti - ja se asia ei tule koskaan vähemmän absurdiksi. Opin puhumaan englantia mun arjen ykköskielenä, matkustamaan yksin ja selviämään mitä eriskummallisimmista tilanteista.
Luulin ennen, että tiedän paljon maailmasta; mutta jos se oli paljon, niin en tiedä, miten kuvailla sitä, miten paljon enemmän tiedän nyt. Ja siitä huolimatta, että Intia modernisoituu kovaa vauhtia, niin on kehitysmaassa asuminen auttanut ymmärtämään maailmaa (ja sen länsimaakeskeisyyttä) aivan uudella tavalla. Tuntuu lähes siltä, että ennen tänne tuloa elin jokseenkin pimennossa todellisuudelta - vaikka vielä muutama kuukausi sitten en olisi ikinä niin sanonut.

Oon myös joutunut seuraamaan maailman toiselta puolelta, mitä Suomessa on tapahtunut. Ja kun maailmalla on ollut konflikteja, oon monta kertaa ollut niiden toisella puolella Suomeen nähden; esimerkiksi Beirutin ja Bagdadin terrori-iskut tapahtui mun ja Suomen välissä.
Oon oppinut paljon suomalaisuudesta ja siitä, mitä tarkoittaa kotimaa; siitä, mitä tarkoittaa lähteä ja jättää kaikki normaali taakse.

Tää syksy ei ole ollut helppo. Vaikka kuinka mä oon kirjoittanut projektiviikoista ja Diwalin viettämisestä, niin tää syksy ei todellakaan ole ollut helppo. UWC ei ole vaan matkustelua, vaan oikeasti rankkaa työtä ja hektistä arkea - sen lisäksi, että jo muutenkin totuttelet lukioikäisenä asumaan ulkomailla ilman ketään, jonka tuntisit entisestä elämästä. Tää onkin se syy, miksi UWC-oppilaat on niin tarkkoja siitä, että tätä ei kutsuta vaihdoksi - UWC:ssa kun pitää luoda kahdeksi vuodeksi täysipainoinen elämä täysin vieraaseen maahan. Sun pitää opetella hyväksymään se, että oot jättänyt taakse sen, mitä muut pitinä normaalina lukiolaisen elämänä; sun pitää opetella hyväksymään asiat, joista luovuit UWC:n takia.
 Ja jos satut aamulla heräämään huonoon päivään, niin teet sen kolmen huonekaverin ja 240 muun oppilaan keskellä; ja sen lisäksi, että raahaat itsesi seitsemäksi tunniksi kouluun, saatat illalla mennä työskentelemään HIV-positiivisten lasten kanssa tai opettamaan kehitysvammaisille aikuisille englantia. Ja vaikka sulla olisi kuinka huono päivä, joudut tsemppaamaan kaiken läpi. UWC-elämä ei aina tarjoa mahdollisuutta vetäytyä sänkyyn murjottamaan, mutta se oikeasti kasvattaa luonnetta.
Ja vaikka oon nähnyt mun huonekaverin itkevän useammin kuin kerran ja luullut että jo tässä vaiheessa hukun koulutöihin, ja vaikka oon ollut tilanteissa jotka on ollut äärimmäisen epämukavia, ja vaikka oon välillä toivonut vaan ihan mielettömästi että olisin Suomessa ilman mitään velvollisuuksia, niin sillä kaikella on toinen puoli.

Sillä kaikella on puoli, joka on niin hienoa, ettei sitä osaa pukea sanoiksi. Se on puoli, joka tapahtuu luokan ja projektien ulkopuolella. Puoli, jonka takia tänne lähdetään, ja jota ei voisi kokea missään muualla maailmassa.
On nimittäin hetkiä, jolloin tajuat olevasi niin äärimmäisen onnekas, että voisit itkeä. Hetkiä, jolloin koko koulun reilu 50 eri kansallisuutta on kokoontunut illaksi kynttilöiden ääreen soittamaan kitaraa ja laulamaan. Hetkiä, jolloin keskustelet maailmaa heilauttelevista konflikteista kyseisistä maista tulevien ihmisten kanssa. Hetkiä, jolloin heräät vuorien takaa nousevaan aurinkoon ja kuulet, kuinka alhaalla laaksossa soitetaan rumpuja; hetkiä, jolloin Intiassa on meneillään valtava festivaali, ja vietät sitä tanssimalla intialaisessa kylässä.
Niitä hetkiä on vaikea selittää ulkopuolisille, ja mulla on kieltämättä ollut vaikeuksia pitää yhteyttä Suomeen. On vaikeaa prosessoida asiaa yksikseenkin - saati sitten yrittää pukea niitä asioita lauseiksi, joita muut ihmiset ymmärtäisivät. Ja nyt kun ensimmäistä kertaa mun lähdön jälkeen tulen käymään Suomessa, huomaan että oon vähän hermostunut - huomaan miettiväni, miten enää sopeudun takaisin kulttuuriin, joka tuntuu koko ajan kaukaisemmalta.

Se viikonloppu, kun elokuussa matkustin yön yli Mumbaista kampukselle ja rymistelin seitsemältä sunnuntaiaamuna mun uuteen huoneeseen, tuntuu ihan mielettömän kaukaiselta. Mun australialainen roommate tuli avaamaan oven ja mietin väsyneenä, voisinko koskaan viihtyä täällä; ja niin siinä (tietenkin) kävi, että MUWCIsta tuli paikka jossa viihdyn paremmin kuin missään muualla.
Niin kliseiseltä kun se kuulostaa, niin mun elämä on muuttunut kaikilla mahdollisilla tavoilla - ikään siinä ei enää ikinä tule olemaan samanlaista kuin ennen tänne lähtöä. Intia on neljässä kuukaudessa opettanut mulle maailmasta enemmän, kuin kaikki muu yhteensä mun seitsemäntoista elinvuoden aikana.
Ja näiden seuraavien kolmen Suomi-viikon jälkeen, kun Intian olematon talvi tulee ja palaan kampukselle, saan olla täällä vielä kesään 2017 asti.

Uusi UWC-haku muuten alkaa heti tammikuun alussa - jos yhtään kutkuttaa lähteä, niin käy vilkaisemassa hakuohjeet osoitteesta uwc.fi!

Alla videokooste näistä kuluneista neljästä kuukaudesta :)

MUWCI: 1st term

Hyvää joulua, nähdään Suomessa ❤ 
- Ella

#vainintiajutut

Kun olet kävelemässä kouluun ja näet reitillä viisi apinaa.

Kun sammakoita on kirjaimellisesti kaikkialla, suihkut ja sängyt mukaan lukien.
 + Kun vahingossa littaat yhden niistä oven väliin.

Kun autojen takaluukuissa lukee aina "HORN OK PLEASE". 

Kun skootterin kyydissä on aina vähintään kolme ihmistä.

Kun on monsuuni mutta ulkona ei sada, joten astut ulos ilman takkia - sillä seurauksella, että olet kahden minuutin päästä likomärkä.
Kun laitat flipflopit jalkaan monsuunin aikana, ja viiden minuutin päästä tuntuu siltä että kävelisit saippualla.
Kun kahlaat ruokalasta koulurakennukseen, koska monsuuni.

Kun kävelyteitä ei ole.

Kun eniten käyttämäsi ilmaus on "Thik hai, chalo" ("Okay, let's go"), pään heilutuksella varustettuna.

Kun olet unohtanut, että autoteillä on kaistat.

Kun leivällä on sata eri nimeä (chapati, phulka, roti, paratha..) etkä vieläkään tiedä, mitä eroa niillä on.

Kun tuntuu, että samoja rakennuksia rakennetaan vuositolkulla ilman että ne koskaan valmistuvat.

Kun ulkona syöminen tarkoittaa joko Domino'sin pizzaa tai butter chickeniä kyseenalaisissa katuravintoloissa.

Kun rekoilla on oma, jäätelöauton tunnaria muistuttava töötti.

Kun mainoksissa näkee vain valkoihoisia ihmisiä, paitsi jos niissä mainostetaan joko Nivean tai Garnierin ihonvaalennusvoiteita.

Kun kahviloissa "musta kahvi" on sama kuin suomalaisten maitokahvi, ja pelkkä "kahvi" on pikkuruinen kuppi Starbucksin kahvia muistuttavaa höttöä.

Kun vaihtoraha maksetaan usein suklaapatukoilla.

Kun ruokakaupoissa ei myydä karkkia.

Kun Intiassa on oma versio Coca Colasta, Thums Up. 

Kun virallisissakin mainoksissa/tiedotteissa voi hyvin olla mitä eriskummallisempia kirjoitusvirheitä. 

Kun joudut lehmän aiheuttamaan liikenneruuhkaan.

Kun kaikkialla on vartijoita, joilla ei ole mitään tekemistä.

Kun julkinen liikenne (=ovettomat, kolmipyöräiset rickshaw-taksit) toimii paremmin kuin HSL.

Kun kaikki juovat chaita, eli intialaisittain tehtyä teetä.

Kun "masala" on nimi kaikelle mausteiselle ruoalle.

Kun joudut hyväksymään sen faktan, että kaduilla haisee. 

Kun kaikkialla on aina ihmisiä - Suomessa Hullujen Päivien ruuhkat on Intiassa maanantaiaamu. 

Kun jokaisessa osavaltiossa puhutaan eri kieltä, joista jokaisella on miljoonia puhujia enemmän kuin suomenkielellä.

Kun heräät aamuyöllä siihen, että kylissä soitetaan rumpuja ja lauletaan.

Kun ostoskeskukset on toinen toistaan modernimpia. 

Kun intialaiset on ehkä maailman avuliaimpia ihmisiä, ja suunnilleen mihinkään ei voi mennä ilman että on joku auttamassa.

Kun ruokakaupoissa pitää jättää laukku narikkaan.

Kun tien ylittämisen voi tiivistää lauseeseen "run and don't stop".

November break: Diwali ja Mumbai

Diwali on yksi monista intialaisista festivaaleista, jonka tarkoituksena on juhlia valoa ja hyvyyden voittoa pahuudesta. Tän kunniaksi kaikki paikat koristellaan erilaisiin valoihin ja lyhtyihin, ja Diwalin aattona ammutaan raketteja - voisi näin perinteiden kannalta siis sanoa, että tunnelma on sekoitus joulua ja uuttavuotta.
Diwalin takia myös koulut suljetaan noin viikoksi, ja mekin päästiin viideksi päiväksi Mumbaihin viettämään november breakkia.

Mumbain reissu oli mulle oikeastaan tähän mennessä paras kokemus täällä, joka kertoo jotain tän festivaalin laajuudesta, mutta myös Mumbaista ihan mielettömänä kaupunkina. Vaikka kampukselta on Mumbaihin vaan muutaman tunnin matka, niin näin itse kaupungin vaan lentokoneesta keskellä yötä, ja halusin siellä päästä käymään.
Väkiluvultaan maailman top 10:ssä roikkuva Mumbai on pilvenpiirtäjien, mutta myös Aasian suurimman slummin kotipaikka, ja valtavien tuloerojen joukosta löytää sekä Brittien kolonisaation jättämää eurooppalaista arkkitehtuuria, suuren kansallispuiston että valtavia black market-ostoskatuja.

 

Kaupungin absurdiudesta ja elämästä kertoo pelkästään se fakta, että väestötiheys on vaatimattomat 20 100as./km2 - ja Suomessahan tuo samainen luku on sen 16 asukasta neliökilometriltä.  Valitettavasti tää fakta ei vaikuta vaan kaupungin elävyyteen, vaan myös siihen, että Mumbai on yksi maailman saastuneimmista kaupungeista; omat herätyskellot soi siinä vaiheessa, kun iPhone ei enää tunnistanut säitä, vaan ilmoitti joka päivä ilmassa olevan "smogia", eli saasteesta johtuvaa savua.

Me yövyttiin Mumbaissa 10 hengen porukalla mun vuosikurssilaisen luona, varakkaassa Oberoin kaupunginosassa. Mumbain hyväosaiset yhteisöt on suljettuja alueita, joiden kauniita sisäpihoja ympäröi pilvenpiirtäjärykelmä; asunto, jossa mekin oltiin, sijaitsi 21. kerroksessa. Oli mielenkiintoista päästä seuraamaan, miten erilainen perhedynamiikka on intialaisessa perheessä - siinä missä Suomessa voi mennä päiviä ilman, että perheet viettää aikaa yhdessä, niin intialaisessa perheessä on tärkeää pitää jokainen perheenjäsen mukana päivänkulussa. Intiassa on myös hyvin yleistä, että perheellä on kodinhoitaja - kodinhoitajien tehtäviin kuuluu siivota, tehdä ruokaa ja hoitaa pieniä lapsia, ja he ovat usein samalla perheellä töissä läpi lasten elämän.

Diwali celebrations (cr. Elisabeth Rudolph)

Kuten olen aiemmin jo moneen otteeseen sanonut, niin kaikkea muuta enemmän yllätyn jatkuvasti siitä, miten vähän me kuitenkin erotaan toisistamme. Vaikka kuinka yritän aina olla tekemättä ennakkoluuloja, niin jotenkin sitä aina odottaa valtavaa kulttuurishokkia, kun esimerkiksi menee niin erilaisessa kulttuurissa elävän perheen luokse; ja jotenkin sitä ei 2010-luvulla enää tule. Me katsottiin Diwalin aikana samoja tv-ohjelmia ja kuunneltiin radiosta samaa musiikkia, kuin mitä katsoisin ja kuuntelisin kotona. Mitä enemmän "real life"-kokemuksia saan täällä, sitä enemmän olen alkanut ymmärtää, että kehitysmaa-statuksesta huolimatta miljoonat ja miljoonat intialaiset elää todella hyvää elämää.
Mumbaissa vallitsee eloisa ja kaunis kulttuuri, ja jos näiden kahden vuoden jälkeen jonnekin palaan, niin se on todennäköisesti Mumbai.

Oberoi, Mumbai

Päästiin Mumbaissa myös leikkimään pitkästä aikaa turistia, ja nähtiin esimerkiksi Sanjay Gandhin kansallispuisto ja sen 2500 vuotta vanhat buddhalaiset luolat, Gateway of India, Taj Mahal Palace, Marine Drive Chowpattyn promenadikatu, Intian rikkaimman miehen asunto (nimimerkillä 14 kerrosta ja neljä asukasta), sekä Mahatma Gandhin asuintalo. Sen lisäksi löysin yhdestä ravintolasta suomalaisia korvapuusteja (joita tosin en maistanut, koska en luottanut niiden laatuun), ja sain nähdä, miksi Mumbain rannoilla ei voi uida (krhm, vedessä oli varmaan enemmän roskia kuin kaloja).

Turistiolo tosin aiheutti myös ongelmia, kuten lievän sekamelskan Gateway of Indian luona, kun paikalle yhtäkkiä ilmestyi seitsemän valkoista tyttöä. Kun saavuttiin nähtävyyden luo, saatiin ensiksi vaan paljon katseita, mutta tilanne eskaloitui nopeasti siihen pisteeseen, että meitä valokuvattiin joka suunnalta. Meille tungettiin lapsia syliin, ja oon varmaan sadassa selfiessä, johon en tahallisesti osallistunut - ja aina kun liikuttiin, meidän ympärille muodostui uusi piiri kameroita. Aluksi lähinnä naurettiin tilanteelle, mutta siinä vaiheessa kun osa porukasta alkoi saamaan ahdistuskohtauksia ja jouduin itsekin peittämään mun kasvot, niin tilanne alkoi olla niin kaoottinen, että jouduttiin poistumaan paikalta. Yhtäkkiä nimittäin jokaikinen silmäpari nähtävyyden ympärillä oli keskittynyt meihin eikä yhteen Intian kuuluisimmista nähtävyyksistä, ja tuli äärimmäisen huonossa mielessä Hollywood-julkkiksen olo. Oon kyllä muuten jo tottunut siihen, että kaduilla saan jonkun verran katseita mun vaaleuden takia, mutta tää oli kyllä hands down yksi erikoisimmista tilanteista missä oon ikinä ollut.
Yleisesti ottaen erityisesti "SoBo" eli South Bombay oli todella kaunista aluetta, ja meidän taksikuski kertoikin että meren äärellä olevien asuntojen vuokrat nousevat 10-12 lakhiin eli noin 15 000 euroon kuukaudessa. En itse asiassa kyllä panisi pahaksi, jos joskus pääsisin Mumbain skylinen äärelle asumaan.

Jos nyt alan tässä suosittelemaan matkakohteita, niin oikeasti suosittelen suuresti Mumbaita. Ei kannata jättää menemättä siksi, että kaupungista löytyy slummeja ja turvallisuustaso on monia muita kohteita alhaisempi - vaikka asian ei pitäisi niin olla, niin totuus on että Intiassa keskituloisella Eurooppalaisella on "varaa" - kyllä, rahallisesti - pitää itsensä melko hyvin turvassa. Eli vaikka itse omien kokemusteni perusteella suosittelen myös niissä slummeissa tai orpokodeissa vierailemista, niin ei täällä tarvitse jatkuvasti pelätä. Kunhan nyt ei, heh, lähde suurinten ihmisjoukkojen keskelle 10 hengen tyttöporukalla. 

Sanjay Gandhi National Park

Mumbailla on paljon hyvää tarjota, ja varsinkin Suomen metsien ja järvien keskellä asuneena huomasin koko ajan hokevani, miten absurdia kaikki oli.

- Ella

Project Week: Osa II

Oon yrittänyt saada tätä toista osaa kirjotettua koko viikon, mut syystä ja toisesta se on taas vähän venynyt. Oon opiskellut ja jouduin viime viikolla koulun medcenteriin kun onnistuin nyrjäyttämään mun nilkan, joten missasin kolme päivää koulua ja oon yrittänyt sitten kiriä global politicsin lukuläksyissä. Halloweenin vietin eilen Punessa yhdessä taidenäyttelyssä, joten tosiaan on jotenkin aina ollut jotain esteitä kun oon yrittäny saada asioita aikaseks.
Anyhow, voisin ainakin nyt kertoa vähän Sharanan eri keskuksista ja siitä millasta niissä oli työskennellä. Suurinosa kuvista on crechestä eli alla mainitusta päiväkodista, koska tekijänoikeuksien takia joissain keskuksissa oltiin tosi tarkkoja kuvien ottamisesta, ja muutenkin tuolla oli parhaat olosuhteet kuvaamiselle.

Vijayamurthy, 4-vuotias futarityttö Angulakuppamin kylästä

Sharana Headquarters oli siis organisaation päätoimisto, jossa vapaaehtoiset hoiti paperihommia ja muuta yhdistyksen toiminnan mahdollistavaa työtä. Organisaatiolla oli paljon eurooppalaisia vapaaehtoisia, mutta me päästiin tapaamaan Sharanan CEO, joka kertoi että vapaaehtoisten valintaprosessia on jouduttu tiukentamaan viime vuosina. Syy tähän löytyy siitä, että monet tulee Intiaan asenteella "minä tulen pelastamaan nämä lapset" - vaikka organisaatio toimii vallan hyvin ilman ylimääräisiä ulkopuolisia. (Voin tästä huolimatta suositella vapaaehtoisuutta Sharanalla, koska tosiaan yhdistys tekee todella hyvää työtä ja voisin itsekin kuvitella palaavani vielä takaisin Pondicherryyn.)

Toimiston lisäksi Sharanan päätoimistolla on iltakoulu ja taidekerho, johon kouluikäiset lapset tuodaan koulun jälkeen tekemään läksyjä ja taideterapiaa. Ideana on tukea lasten koulunkäyntiä ja pitää huolta siitä, että kaikki pysyvät luokkansa perässä, vaikka tulevatkin huonommista taustoista kuin monet muut kouluun päässeet lapset.

Gayatri House oli kaduilla ja slummeissa asuville eri-ikäisille lapsille tarkoitettu turvakoti. Gayatri Housen lapset ja nuoret olivat selvästi rankimmista taustoista, ja erot samankin ikäisten lasten kehityksessä ja ulospäinsuuntautuneisuudessa oli rajuja; osalla kesti pitkään avautua ja nousta huoneen nurkasta. 

Gayatri Housessa ollessa huomasi kuitenkin heti, että lapset rakastivat talossa oloa. Osa tytöistä oli esimerkiksi ihan mielettömiä tanssijoita, ja kaikilla oli paljon unelmia. Lasten nauru oli herkässä, ja vaikka aluksi ei saanutkaan oikein mielestä sitä, että lapset tulivat todella huonoista oloista, niin jossain vaiheessa se unohtui; talon tunnelma oli nimittäin todella lämmin ja iloinen, eikä lapsista olisi alun jälkeen edes arvannut, millaisia asioita jotkut heistä olivat joutuneet kokemaan.

Creche

Creche/Medical Center erosi muista keskuksista siten, että siellä oli vain alle kouluikäisiä lapsia, ja sen toiminta keskittyi koko ympäröivään kylään. Sen tarkoituksena oli saada lasten vanhemmat töihin, auttaa kylää pääsemään köyhyydestä ja tarjota päivähoitoa ja terveyskeskus kyläläisille. Esimerkiksi terveyskeskuksen perustaja, Lakshmi, oli aikoinaan itsekin päässyt kiinni parempaan elämään Sharanan kautta. 

Itselleni tämä oli ehkä mieleenpainuvin kokemus, koska lapset olivat niin pieniä ja heissä näkyi viikon aikana varmaan suurin kehityskaari; kun ensimmäisen kerran menimme vierailemaan crechessä, moni alkoi itkemään säikähdyksestä - ja kun olimme viimeisenä päivänä lähdössä, lapset roikkuivat lahkeissa ja hihoissa ja yrittivät estää meitä menemästä (niisk). 

Vocational Training Center oli yli 16-vuotiaille koulunsa keskeyttäneille pojille tarkoitettu ammattikoulu, jossa he opiskelivat puusepiksi. Tämä keskus oli varmaan haastavin, koska me ei voitu vetää leikkejä tai tehdä käsitöitä, vaan meidän piti oikeasti käyttää vähän luovuutta, jotta saatiin kaikki mukaan. Loppujenlopuksi me opetettiin oppilaille paljon kieliä ja kerrottiin omista maistamme, jonka lisäksi mafia ja muut vähän vanhemmille sopivat leikit onneksi toimi ihan hyvin. 

Pidin itse vähän kyseenalaisena sitä, ettei koulutukseen hyväksytty tyttöjä. Perusteluna oli se, että tytöt yleensä lähes poikkeuksetta vievät koulutuksensa loppuun, jos siihen annetaan mahdollisuus - pojat taas mieluummin jäävät isänsä maatiloille hommiin, sillä heidän ei tarvitse tehdä tulevaisuutensa eteen yhtä paljon hommia. 

Keskuksissa vierailemisen lisäksi meidän ryhmä siivosi läheisen kylän, mutta koska jouduin itse jäämään keskiviikkona hotellille kipeänä, en sinne päässyt mukaan. Missasin myös pari muuta vierailua, mutta pystyin onneksi käymään jossain vaiheessa kaikkialla enkä paljosta jäänyt paitsi. Sitä paitsi ilmastoidussa hotellihuoneessa nukkuminen oli se helppo osa - kuumassa autossa istuminen ja se, ettei pystynyt kunnolla osallistumaan, oli se mikä koko jutussa haittasi. 

Joka tapauksessa, kuten sanottu, projektiviikko oli silti ihan mahtava kokemus ja saatan hyvällä todennäköisyydellä mennä uudestaan käymään organisaation luona. Oli ylipäätään avartavaa matkustaa Intiassa ja viettää niinkin pitkä aika poissa kampukselta, ja Pondicherryä voin suositella, jos joskus lähtee Intiaan matkustelemaan.

Sharana Group 2015 (left to right): Vandana (volunteer coordinator), Hedda, Niharika, Marie, Suvinay, Nirmall, Eliza, Lizzie, Caecilia, Shruti, me, Caitlyn, Elen, Shachi, Maya

Olin ihan järkyttynyt kun keskiyön jälkeen katsoin puhelinta ja näytöllä luki 1. marraskuuta. Kun lähdin Suomesta kesällä ja en ole sen jälkeen alle 30 asteen lämpötiloissa ollut, ja kun Intiassa ei niinkään joulua vietetä, niin on todella outoa ajatella että Suomessa on muka joulu tulossa. Mietin jossain vaiheessa, että voisin kuunnella joululauluja, mutta se tuntuu suunnilleen yhtä absurdilta kuin se että istuisi heinäkuussa Espalla ja kailottaisi Jouluyötä. Tuli kyllä melkeen kyynel silmään kun kuulin, että Stockan jouluvalot on taas päällä - vastahan Aleksanterinkadulle sytytettiin viime vuoden jouluvalot. 

Noh, kampuksella on kyllä alkamassa jouluvalmistelut, että ehkä mä jossain vaiheessa alan uskomaan että joulu on oikeesti tulossa.

- Ella

Project Week: Osa I

MUWCIssa syysloma siis tarkoittaa projektiviikkoa, jolloin eri ryhmät lähtevät eri puolille Intiaa jonkunlaisen projektin merkeissä. Meillä oli vaihtoehtoina esimerkiksi 9 päivän vaellus Himalajalla, Jungle Adventures (nimi kertoo kaiken olennaisen), krokotiilipuistossa työskenteleminen tai intialaiseen markettikulttuuriin tutustuminen - eli projekteja oli aika laidasta laitaan.

Kokonaisuudessaan projektiviikko oli ihan mahtava kokemus. Me matkattiin siis 22 tuntia junalla Punesta Pondicherryyn, Kaakkois-Intiaan, jossa me työskenneltiin viikko Sharana-nimisen organisaation kanssa.
Sharana auttaa eri keskuksissaan eri ikäisiä katulapsia, ja organisaation kautta lapset pääsevät kouluun, saavat päivittäisen ruoan ja terveydenhuoltoa. Organisaatiolla on esimerkiksi iltakoulu, ammattikoulu koulutuksensa keskeyttäneille pojille sekä päivähoitokeskus pienille lapsille. Periaatteessa lapset halutaan pitää poissa kaduilta (tai vastaavasti erittäin huonoista kotioloista), ja heille halutaan tarjota mahdollisimman terve kasvuympäristö. Lapset palaavat öiksi koteihinsa, mutta viettävät suurimman osan päivästään eri keskuksissa, ja monet ovatkin Sharanan hoivissa päiväkodista aina lopulta yliopistoon pääsemiseen asti.

Reilu viikko sitten lauantaina meidän 16 hengen porukka siis lähti matkaamaan Intian poikki. Opin sitten silloin että juna-asemat ja junat yleensäkin on täällä todella kansoitettuja, ja varsinkin juna-asemalla näki hauskoja näkyjä. Elokuvissa näkyvät kuvat ei nimittäin ole valetta - ihmiset oikeasti hyppii juniin sen liikkeellelähdön jälkeen, ja myös niin kutsutut "suicide doorit" on totta - junien keskiosissa ei nimittäin ole aina lainkaan ovia.
Enemmän tai vähemmän järkyttäviä vessoja, sillit purkissa-oloa ja jonkun punkassa hyppinyttä hiirtä lukuunottamatta intialaiset junat on aika mukava tapa matkustaa, ja itse asiassa sängyissä oli jopa parempi nukkua kuin Ruotsin laivalla.

Joka tapauksessa, saavuttiin Villupuramiin yhden maissa sunnuntaina, ja sieltä kuljettiin bussilla Pondicherryyn ja hotellille. Pondicherry on aikoinaan ranskalaisten omistuksessa ollut promenadikaupunki, jossa näkyy vieläkin vahvasti ranskalainen kulttuuri ja jopa ranskalainen yhteisö. Jotkut kadut näyttivätkin niin pariisilaisilta, että ei olisi voinut uskoa olevansa Intiassa.
Ylipäätään meillä oli kyllä tosi hyvät oltavat, koska projekti oli kaupungissa ja meillä oli hyvä hotelli mahtavalla ilmastoinnilla (joka ei Intiassa ole mikään itsestäänselvyys - edes kampuksella). Ainiin, ja ehkä yksi parhaista asioista Pondicherryssä oli meri - oli ihan uskomattoman ihana, jopa rauhoittava, tunne kuulla ja haistaa meri kahden kuukauden jälkeen.

Huomasin muuten vasta kuvanoton jälkeen, millanen kontrasti tossa allaolevassa hotellikuvassa näkyy. Yleensä on tosi vaikeaa selittää ihmisille, ettei Intiassa ole vaan köyhyyttä, kun sitä kuitenkin on - mutta itse asiassa sain sen vahingossa aika hyvin kaapattua tohon kuvaan.

Projektiviikko alkoi virallisesti maanantaiaamuna, jolloin me käveltiin Sharanan päätoimistolle tapaamaan organisaation toimitusjohtajaa. Meille pidettiin esitelmä organisaation toiminnasta ja historiasta, ja iltapäivällä mentiin käymään Gayatri Housessa, johon lapset tulevat koulun jälkeen tekemään läksyjä, leikkimään, syömään ja viettämään aikaa toistensa kanssa.
Huomasin jo ensimmäisenä päivänä, että organisaation työntekijät tekevät ihan mieletöntä työtä; kukaan heistä ei saa palkkaa, mutta kaikki on ihan älyttömän omistautuneita organisaatiolle. Vaikka lapset joutuvatkin päivän päätteeksi palaamaan enemmän tai vähemmän huonoihin oloihin, niin vasta lasten iloa ja aikuisten huolta katsellessa tajuaa, miten suuri merkitys on sillä, että lapset edes jossain kohtaa päivästä saavat aikuiselta niinkin pienen asian kuin halauksen.
Gayatri Housen lapset tulivat todella erilaisista taustoista, ja olivat myös eri ikäluokkia. Osa heistä oli esikouluikäisiä ja sen ikäiseksi selvästi kovia kokeneita ja sulkeutuneita, kun taas osa oli omanikäisiäni tyttöjä, joista oli Sharana-vuosien aikana tullut todella hyviä tanssijoita. Osalla oli toinen vanhempi kuollut, ja toinen koki väkivaltaa kotona; joitakin tyttöjä yritettiin pakkonaittaa, ja osalle ainoa vaihtoehto ennen Sharanaa oli ollut jatkaa äidin työtä prostituoituna.

Aluksi Gayatri Housen tarinat pysäytti, koska ne ei olleet mitään kaukaisia, televisiosta näkyviä kuvia, vaan pidit sylissä lasta, joka oli menettänyt molemmat vanhempansa kaduille. Sen osasi kuitenkin aika nopeasti kääntää haluksi tehdä jotain lasten hyväksi - oli se sitten jotain konkreettista, tai vaan jotain, minkä lapset muistaisi vuosia tästä eteenpäin.

Noh, hyvin alkanut matka kuitenkin alkoi omalla kohdallani mennä vähän alamäkeä ensimmäisen päivän jälkeen, koska maanantai-iltana sain nestehukan, joka sitten kääntyi joksikin oudoksi vatsaflunssaksi. En tiedä, sainko varsinaisesti ruokamyrkytystä, mutta joku ruoka mut sai todella kipeäksi. Se ei onneksi kuitenkaan pilannut koko viikkoa, vaikka en ihan täysillä pystynyt olemaan mukana ja yhden vuorokauden vietinkin sängyn pohjalla.

Seuraavana päivänä olin kuitenkin vielä ihan toimintakykyinen, ja tiistaina kierrettiin loput keskukset. Loppuviikolla me sitten ryhmissä palattiin kaikkiin näihin keskuksiin pitämään erilaisia ohjelmia, joista kerron tarkemmin tän projektiviikkokertomuksen seuraavassa osiossa! Joissakin keskuksissa oltiin tosi tarkkoja siitä, ettei ulkopuoliset laita kuvia nettiin, joten mulla ei valitettavasti Gayatri Housesta ole yhtään kuvaa.
Julkaisen toisen osan joko tällä tai ensi viikolla, koska lähinnä kuvien läpikäymiseen menee aika paljon aikaa ja mulla on ainaisten koulujuttujen lisäksi viikonloppu aika täynnä ohjelmaa. Kirjoitan kuitenkin heti kun sopivan ajan löydän! :)

- Ella

Backpacking vibes: Syysloma!

Tänään odottaa 22 tunnin junamatka Pondicherryyn, Etelä-Intiaan. Meillä alkaa projektiviikko, ja oma ryhmäni lähtee työskentelemään Sharana-nimisen organisaation kanssa, joka auttaa Pondicherryn katulapsia.
Oon ihan mielettömän innoissani siitä, että pääsen reppureissaamaan Intiassa. En olisi kuvitellut, että matkaan 16-vuotiaana Intian halki junalla tekemään jotain tällästä. Pakko sanoa et tää on varmaan yks siisteimpiä asioita, mitä oon mun tähänastisessa elämässä tehny.

Juututtiin eilen kaupungilla iltaruuhkaan - tai pitäis varmaan sanoa iltakaaokseen. Ruuhkat täällä ei nimittäin suinkaan ole sellasia kehäkolmosen jumeja, missä körötellään hetki hiljaa valtatiellä ja lähdetään sitten taas vetämään. Täällä se tarkoittaa sitä, että seisot keskellä tietä, ja sun ympärillä on autoja joka ikiseen suuntaan. Kukaan ei kunnioita etuajo-oikeuksia tai sellaista asiaa kuin kaistat, ja koska Intian kaduilla ei niinkään näy auktoriteetteja, pitää kuskien itse nousta ulos autosta ja hypätä sen kaaoksen keskelle ohjaamaan liikennettä. Sitten kaikki liikkuu sen metrin eri suuntiin kunnes joku pääsee ulos. Täytyy sanoa, että vaikka itse liikenne oli kaaosta, niin aika ihmeellisellä tiimityöllä ne ihmiset itse avaa niitä tulppia. Täällä onkin sanonta, että jos osaa ajaa Intiassa, osaa ajaa missä vaan.

Ruuhkista huolimatta oon itse tosi ihastunut Puneen, ja oonkin käynyt siellä nyt joka viikonloppu. Punesta (kuten kaikkialta Intiasta) löytää kyllä ääripäät, mutta Pune kuuluu Intian moderneimpiin kaupunkeihin, ja jotkut alueet on todella hienoja. Voit mennä aamuksi kiertelemään pikkukujia, ja ottaa sitten rikshawn valtavaan Phoenix Malliin, jos siltä tuntuu. Ihmiset on avuliaita ja ystävällisiä, ja kaupungista löytää todella kivoja ravintoloita.

Mitä tulee arkeen, niin IB on kyllä iskenyt viime viikkoina aika lujasti, enkä oo kaupunkireissujen lisäksi oikein muuta ehtinyt tehdä. E
Ehkä toinen iso asia mun MUWCI-arjessa on se, että meidän service work on alkanut kunnolla, ja mun stream, eli alue jolla työskentelen, on Peace & Justice. Tää tarkoittaa lähinnä sitä, että maanantaisin meillä on tapaamisia jossa keskustellaan, opiskellaan ja suunnitellaan meidän työtä kyseisessä streamissa. Lisäksi valitsen mun projektit kyseisestä alueesta - oon alkanut työskentelemään Amnesty Internationalin ja Manavya-nimisen organisaation kanssa, jossa me annetaan eväitä elämään HIV-positiivisille lapsille.

Mutta joo, "1st term" eli ensimmäinen lukukausi alkaa olla puolivälissä, ja sen huomaa opettajien halusta kasata töitä kaikille.
 Pysyn tunneilla perässä hyvin, ja muutenkin musta tuntuu että mun enkku ja suomi on nykyään suunnilleen samalla tasolla, mutta kokeissa asia on sitten eri. Pisteet on ihan mielettömän tiukassa, ja opettajat vaatii sulta todella korkeaa tasoa. Itsellekin on monesti käynyt niin, että luulen saaneeni hyvän numeron kokeesta, ja sitten opettaja iskee paperin eteen ja kertoo sen menneen erittäin huonosti. Se on kieltämättä aika musertavaa, varsinkin kun oon itse aina ollut ihan hyvä koulussa - mut täällä on se hyvä puoli, että elämään liittyy valtavasti muutakin kuin koulu. Itse asiassa monet (yliopistot mukaanlukien) arvostaakin meidän Triveni-, eli harrastus- ja palvelutoimintaa akateemista puolta enemmän.
Aion kuitenkin myöhemmin tehdä erikseen postauksen koulunkäynnistä, joten en tällä kertaa siihen mene sen syvemmin. Oon myös vähän suunnitellut mun tulevia postauksia, ja projektiviikon jälkeen teen varmaan kaksiosaisen postauksen kyseisestä matkasta. Sen lisäksi oon ajatellut jonkunnäköstä MyDay- ja Q&A-postausta jossain vaiheessa talvea.

Tää oli nyt vähän tällänen pikainen kuulumispäivitys ennen projektiviikkoa, teen tosiaan sitten vähän isomman postauksen tästä reissuta. Mun pitää vielä pakata loppuun ja käydä syömässä ennen juna-asemalle lähtöä, eli palaillaan lokakuun toisella puolella!
Hyviä syyslomia Suomeen (:

- Ella

Faraway land: Suomi-ikävästä

Mietin tänään miten uskomattoman pitkä aika on siitä, kun saavuin Intiaan. Se tuntuu enemmän vuodelta kuin viideltä viikolta - ja vasta viime viikolla aloin tajuamaan, miten tottunut alan olla kaikkeen. 

Aika on alkanut lentää, ja tuntuu, että on koko ajan tekemistä. On tosi hassu tunne, kun haluaa nukkumaan vartavasten siihen sänkyyn, mikä sulla on sun wadassa, eikä Suomessa. Siihen sänkyyn, missä makasin aamuseitsemältä viisi viikkoa sitten miettien, että täälläkö mä olen seuraavat kaksi vuotta. 

Tietenkin mulla on yhä, ja tulee aina olemaan, huonoja hetkiä - mutta ne on paljon kevyempiä ja helpompia kuin ne oli aluksi. Täällä oppii elämään koti-ikävän kanssa, vaikka en voi varsinaisesti sanoa, että olisin edelleenkään potenut koti-ikävää - mutta silloin kun ikävöin jotain tiettyä asiaa, en enää tartu siihen, vaan annan sen mennä. 

Elämä UWC:ssa on kaiken kaikkiaan hektistä, ja siitä pitää osata nauttia. Pitää tavallaan osata vaan antaa mennä ja katsoa mitä tulee vastaan ja miten mistäkin selviää - pitää käydä omilla äärirajoilla ja uskaltaa tehdä asioita, mitä ei ikinä kuvitellut tekevänsä. Yövyin esimerkiksi pari viikkoa sitten köyhässä intialaisessa perheessä, ja kahden viikon päästä lähden viikoksi Etelä-Intiaan auttamaan katulapsia.

 

Mutta joo, on mulla tullut selvästi eteen asioita, joita erityisesti ikävöin Suomesta - tai itse asiassa Euroopasta. 

Ikävöin hiljaisuutta ja rauhaa, jota ei 1.2 miljardin asukkaan maasta löydä. Ikävöin ruokakauppoja, vaikka Intian ruokakaupat ei niin paljoa suomalaisista eroakkaan - jostain syystä mä nyt vaan silti ikävöin esimerkiksi Citymarkettia. Ikävöin syksyä ja kirpeitä aamuja, ja jopa sadetta, koska monsuunisateet ei ole oikein millään tasolla verrannollisia syyssateisiin. 

Ja kyllä, joo, kyllä, mulla on ikävä ruisleipää ja Fazeria. En aikonut ensin laittaa näitä, koska ne on niin ilmiselviä, mutta oli vaan pakko. Intiassa ei ole tummaa leipää, eikä kyllä täysjyvää muutenkaan, joten tiedän jo nyt mitä syön joululomalla aamusta iltaan. 

Ikävöin myös yleisesti Eurooppaa, siisteyttä ja selkeyttä. Sitä on tosi vaikea myöntää, ja se on myös asia, jota ei oikein saisi sanoa ääneen - eihän sun kuuluisi ikävöidä länsimaita ja länsimaisia asioita. Totuus kuitenkin on, että kyllä niitä ikävöi - katsoin juuri jotain turismimainosta, jossa kuvattiin Frankfurtin lentokenttää, ja olisin sillä hetkellä antanut kaikkeni että olisin hitto ollut edes Euroopassa. Frankfurtin lentokentällä, tuijottamassa saksankielistä kylttiä jossa lukisi "Abflug". En oo ikinä ennen edes varsinaisesti tuntenut itseäni eurooppalaiseksi, mutta täällä siitä on tullut osa mun identiteettiä. 

Mulla oli aluksi tosi kova ikävä vapaata liikkumista, itsenäisyyttä ja sitä, että sai hakea jääkaapista ruokaa silloin kun huvitti. Yksinkertaisesti ikävöin sitä, etten olisi aidatulla kampuksella, kukkulan päällä, keskellä Intian maaseutua. 

Nyt kun asiaa katson uudestaan, voin kuitenkin sanoa, etten enää jaksa miettiä sitä. Se on kuitenkin niin turhaa, ja itse asiassa en varmaan edes jaksaisi tän enempää itsenäisyyttä kaiken tän työmäärän keskellä. Mulla on kuitenkin itsenäisyys Suomessa, ja valmistumisen jälkeen sitten missä onkaan.  

Oon oppinut täällä, että ruoho ei oo vihreämpää aidan toisella puolella. Ruoho on vihreämpää tunnelin päässä. Siellä, mihin joudut taistelemaan sun tien - mihin joudut kulkemaan vaikeiden asioiden kautta. On rankkaa jättää taakse kaikki normaali, mut on aika siistiä istua autossa keskellä Intiaa sun bangladeshilaisen, jamaikalaisen ja amerikkalaisen kaverin kanssa. Laulaa täysillä Coldplayn Viva La Vidaa ja miettiä, miksi ikinä tyytyi vähempään. 

Mun paras intialainen kaveri tuli mun huoneeseen opiskelemaan, ja me kuunnellaan jotain keskiyön opiskelu-urakkaan sopivaa latinomusiikkia. Istun tällä hetkellä mun sängyllä kirjottamassa tätä tekstiä, ja on vaan niin hassua, että edes olen täällä. Vaikka välillä ootan Suomessa käymistä ihan mielettömästi, niin jos saisin tällä hetkellä valita, en Suomeen tulisi.  

Mun puolalaista kaveria lainaten, "here was the first time i ever cried out of love".  

- Ella

(Dis)comfort Zone: Muutoksia & kulttuurieroja

Pidin itseäni todella epäsuomalaisena, kunnes huomasin, että ihmiset eivät aamuseitsemältä ymmärrä, miksi kukaan olisi hiljaa. Pidin itseäni todella epäsuomalaisena, kunnes huomasin, ettei kukaan muu valita kahvin puuttumisesta. Kellään muulla ei ole ikävä ruokaa, joka ei olisi täynnä mausteita. Kukaan muu ei seiso kädet puuskassa, jos ei oikeasti ole tarvetta. Asiat, joita Suomessa sai sanoa suoraan, voivat loukata jotakuta syvästi.
Pidin itseäni todella epäsuomalaisena, kunnes tapasin 80 eri kansallisuutta, ja tajusin olevani todella suomalainen.

Kävelin viime viikolla välitunnilla puhelin kädessä. Suomessa puhelimet oli kielletty viimeksi ala-asteella, jolloin silloinkin saattoi helposti päästä kevyellä "laitappa se puhelin pois"-huomautuksella. Vuoden yksin asuneena ja suomalaista lukiota käyneenä olin rehellisesti sanottuna täysin unohtanut, että aikuisilla olisi enää tarve kontrolloida mun puhelimenkäyttöä. Harvaa opettajaa enää ala-asteen jälkeen hetkautti, mikäli joku kirjoitti tunnilla viestiä - tai varsinkaan tuntien ulkopuolella.
No, täällä asia tosiaan on vähän toisin, ja viime viikolla siis kävelin välitunnilla puhelin kädessä. Olin vaihtamassa luokkaa ja luin sähköpostia, kunnes mun luo ryntäsi kaksi opettajaa. Sain siinä sitten kunnon huudot siitä, ettei koulun alueelle (joka siis on aika laaja) saa tuoda puhelinta, tai se takavarikoidaan.
Mun teki oikeasti mieli alkaa kapinoimaan sitä vastaan, ja tunsin oloni vaan niin ala-astelaiseksi. Mun onkin välillä ollut vaikea sopeutua joihinkin sääntöihin juuri siksi, että olin jo ehtinyt tottua elämään, jossa mun oletetaan ottavan itse vastuu itsestäni. Ketään ei kiinnosta mun iPhonen käyttö vapaa-ajalla, eikä opettajat muutenkaan jaksa enää myöhemmillä luokilla antaa "huutoja".
Mutta no, tämä siis vaan esimerkkinä siitä, että koulu ei täällä ole ehkä niin vapaamuotoista, kuin suomalaisessa lukiossa. Oon kuitenkin hoitanut jo vuoden ajan omat ruokaostoksetkin itse, ja yhtäkkiä sulla on ympärillä aikuisia, jotka holhoaa, mitä sä teet välitunnilla - ja siksi edes selitän tätä tarinaa, koska ei se itse iPhone nyt ole niin iso juttu.

Anyway, eteenpäin. Sen lisäksi, että mun elämään on yhtäkkiä tullut sääntöjä, niin on kyllä tullut esiin jo muitakin kulttuurieroja. Intia ja Suomi nyt ei varmaan oikein millään tasolla edes soinnu yhteen, mutta voisin kertoa joitakin pikkujuttuja, jotka täällä tehdään toisin.
Ensinnäkin intialaiset tervehtii usein räpäyttämällä silmiä "tiukasti", ja nyökyttää keinuttamalla päätä puolelta toiselle. Tää oli aluksi tosi hämmentävää, koska sehän tarkoittaa länsimaissa epäröintiä tai pään pudistamista. Saatan välillä vieläkin kysyä jotain mun intialaisilta kavereilta ja luulla, että ne ei esimerkiksi ole samaa mieltä :D

Toiseksi on tietenkin ruoka. Kampusruoka ei ole mitenkään älyttömän tulista, mutta ei kyllä älyttömän hyvääkään. Ihan kaikista eniten ikävöinkin suomalaista ruokaa, koska yleensä kun menee cafeteriaan, ei osaa edes nimetä kaikkia ruokalajeja - tai sitten on pastaa, mutta siitäkin aiheutui viime vuonna älytön ruokamyrkytysepidemia.
Lisäksi Intiassa juodaan teetä samalla intohimolla kuin Suomessa kahvia. Samalla tavalla kun Suomessa on kahvitaukoja, on Intiassa chai-taukoja - tai jos on kahvia, niin siinä ei kamalasti ole kofeiinia. Mutta kyllä täällä syötyä saa, ja aina kun pääsee Puneen, pitää vaan kasata varastoon omaa ruokaa.
Mitä muuten tulee intialaiseen ruokakulttuuriin, niin täällä ei periaatteessa voi kieltäytyä, jos joku tarjoaa sulle jotain. Kukaan ei tietenkään ota ventovieraalta mitään epäilyttävää, mutta jos olet esimerkiksi jonkun luona kylässä, niin ruoasta kieltäytyminen koetaan todella epäkohteliaaksi.
Olin esimerkiksi ensimmäistä kertaa kahvilassa mun intialaisen kaverin kanssa, ja multa kysyttiin mutkitta, että mitä otan. Olin vähän hämmentynyt ja selitin, etten ottanut rahaa mukaan, johon sain ihmettelevän vastauksen; "Oh no no, it's just a thing here, like if you're gonna come to a coffee shop with me, you're gonna take something and I'll buy it for you."
Eli välillä tästä tavasta voi kyllä olla paljonkin hyötyä!

Intiassa on ostoskeskuksissa turvatarkastukset ennen sisälle menoa, ja ruokakauppaan mennessä pitää jättää laukut narikkaan (vaan lompakko ja kännykkä saa tulla mukaan). Kaupasta ei myöskään pääse ulos, jos ei näytä vartijalle kuittia - ensin siis maksat kassalla ja pakkaat ostokset, jonka jälkeen kävelet vartijan luokse, joka tutkii että sun kuitti mätsää sun laukun sisältöön.
Intian pikkukatukulttuuri on kyllä yks mun lempiasioista täällä. Niitä on ihan mielettömästi, ja niiden kojuista saa mitä ikinä voisi kuvitella. Hassua että sanon näin, mutta ne on lisäksi aika hyvin organisoitu - yhdessä kojussa myydään valoja, toisessa hedelmiä ja kolmanessa verhoja, eikä mitään sekaisin.
Pikkukadut ei siis kyllä turhaan olekaan se yleisin kuva, jota TV:ssä näkee kun puhutaan Intiasta. Tosin vaaleaihoisia pidetään Intiassa todella rikkaina (jota me täällä usein ollaankin), ja välillä joutuu vääntämään pitkään myyjien tai taksikuskien kanssa, kun hinta onkin yhtäkkiä kaksinkertainen.

Täytyy kaikesta mainitusta huolimatta kyllä sanoa, että kulttuurieroja enemmän oon ihmetellyt sitä järjetöntä globalisaatiota, mikä Intiassa näkyy. Sitä ei huomaa, ennen kuin on maassa, jonka pitäisi olla täysin Suomen vastakohta - ja silti mainostauluilla näkyy länsimaisia, vaaleita ihmisiä, ja telkkarissa pyörii Arielin mainos, jonka ainoa erotus suomalaisiin mainoksiin on intialainen aksentti. Mun intialaisille kavereille on yhtä outoa vierailla köyhissä kylissä, kuin mitä se on mulle - eikä melkeen kukaan heistä edes puhu paljoa hindiä, vaan lähinnä englantia.

Oon nyt ollut Intiassa kolme viikkoa, ja huomaa, että on alkanut tottua kaikkeen. Ei enää niin paljoa ajattele sitä, että ruoka on erilaista, tai ettei saa naudanlihaa (josta siis ihan näin btw voi saada viis vuotta vankeutta). Koulu, harrastukset ja palvelutyö on aluillaan, ja näillä on ollut iso rooli siinä, että oon pystynyt muodostamaan rutiineja ja viikkorytmin. En voi todellakaan vielä sanoa, että kaikki sujuisi ihan mutkitta ja että olisin 100% kotiutunut - mutta jotain on tapahtunut omassa päässä, ja on jollain tapaa siirtynyt Suomesta pois.
Kiivettiin viime viikonloppuna Mount Wilkolle, joka on siis koulun viereinen vuori. Saatiin siellä tehtäväksi kirjoittaa kirjeet itsellemme, jotka avataan sitten ensi vuonna, ja vaikka tää on jotenkin niin perustehtävä kun aloittaa uudessa koulussa, niin se oli tässä tilanteessa jotenkin tosi jännää.
On nimittäin hassu tunne, kun ei osaa katsoa tulevaisuuteen - ei voi oikeasti tietää, mitä tulee tapahtumaan seuraavien kahden vuoden aikana.
En malttaisi odottaa, että pääsen nää vuodet näkemään.

Hyvää syyskuuta!
Ella