Backpacking vibes: Syysloma!

Tänään odottaa 22 tunnin junamatka Pondicherryyn, Etelä-Intiaan. Meillä alkaa projektiviikko, ja oma ryhmäni lähtee työskentelemään Sharana-nimisen organisaation kanssa, joka auttaa Pondicherryn katulapsia.
Oon ihan mielettömän innoissani siitä, että pääsen reppureissaamaan Intiassa. En olisi kuvitellut, että matkaan 16-vuotiaana Intian halki junalla tekemään jotain tällästä. Pakko sanoa et tää on varmaan yks siisteimpiä asioita, mitä oon mun tähänastisessa elämässä tehny.

Juututtiin eilen kaupungilla iltaruuhkaan - tai pitäis varmaan sanoa iltakaaokseen. Ruuhkat täällä ei nimittäin suinkaan ole sellasia kehäkolmosen jumeja, missä körötellään hetki hiljaa valtatiellä ja lähdetään sitten taas vetämään. Täällä se tarkoittaa sitä, että seisot keskellä tietä, ja sun ympärillä on autoja joka ikiseen suuntaan. Kukaan ei kunnioita etuajo-oikeuksia tai sellaista asiaa kuin kaistat, ja koska Intian kaduilla ei niinkään näy auktoriteetteja, pitää kuskien itse nousta ulos autosta ja hypätä sen kaaoksen keskelle ohjaamaan liikennettä. Sitten kaikki liikkuu sen metrin eri suuntiin kunnes joku pääsee ulos. Täytyy sanoa, että vaikka itse liikenne oli kaaosta, niin aika ihmeellisellä tiimityöllä ne ihmiset itse avaa niitä tulppia. Täällä onkin sanonta, että jos osaa ajaa Intiassa, osaa ajaa missä vaan.

Ruuhkista huolimatta oon itse tosi ihastunut Puneen, ja oonkin käynyt siellä nyt joka viikonloppu. Punesta (kuten kaikkialta Intiasta) löytää kyllä ääripäät, mutta Pune kuuluu Intian moderneimpiin kaupunkeihin, ja jotkut alueet on todella hienoja. Voit mennä aamuksi kiertelemään pikkukujia, ja ottaa sitten rikshawn valtavaan Phoenix Malliin, jos siltä tuntuu. Ihmiset on avuliaita ja ystävällisiä, ja kaupungista löytää todella kivoja ravintoloita.

Mitä tulee arkeen, niin IB on kyllä iskenyt viime viikkoina aika lujasti, enkä oo kaupunkireissujen lisäksi oikein muuta ehtinyt tehdä. E
Ehkä toinen iso asia mun MUWCI-arjessa on se, että meidän service work on alkanut kunnolla, ja mun stream, eli alue jolla työskentelen, on Peace & Justice. Tää tarkoittaa lähinnä sitä, että maanantaisin meillä on tapaamisia jossa keskustellaan, opiskellaan ja suunnitellaan meidän työtä kyseisessä streamissa. Lisäksi valitsen mun projektit kyseisestä alueesta - oon alkanut työskentelemään Amnesty Internationalin ja Manavya-nimisen organisaation kanssa, jossa me annetaan eväitä elämään HIV-positiivisille lapsille.

Mutta joo, "1st term" eli ensimmäinen lukukausi alkaa olla puolivälissä, ja sen huomaa opettajien halusta kasata töitä kaikille.
 Pysyn tunneilla perässä hyvin, ja muutenkin musta tuntuu että mun enkku ja suomi on nykyään suunnilleen samalla tasolla, mutta kokeissa asia on sitten eri. Pisteet on ihan mielettömän tiukassa, ja opettajat vaatii sulta todella korkeaa tasoa. Itsellekin on monesti käynyt niin, että luulen saaneeni hyvän numeron kokeesta, ja sitten opettaja iskee paperin eteen ja kertoo sen menneen erittäin huonosti. Se on kieltämättä aika musertavaa, varsinkin kun oon itse aina ollut ihan hyvä koulussa - mut täällä on se hyvä puoli, että elämään liittyy valtavasti muutakin kuin koulu. Itse asiassa monet (yliopistot mukaanlukien) arvostaakin meidän Triveni-, eli harrastus- ja palvelutoimintaa akateemista puolta enemmän.
Aion kuitenkin myöhemmin tehdä erikseen postauksen koulunkäynnistä, joten en tällä kertaa siihen mene sen syvemmin. Oon myös vähän suunnitellut mun tulevia postauksia, ja projektiviikon jälkeen teen varmaan kaksiosaisen postauksen kyseisestä matkasta. Sen lisäksi oon ajatellut jonkunnäköstä MyDay- ja Q&A-postausta jossain vaiheessa talvea.

Tää oli nyt vähän tällänen pikainen kuulumispäivitys ennen projektiviikkoa, teen tosiaan sitten vähän isomman postauksen tästä reissuta. Mun pitää vielä pakata loppuun ja käydä syömässä ennen juna-asemalle lähtöä, eli palaillaan lokakuun toisella puolella!
Hyviä syyslomia Suomeen (:

- Ella

Faraway land: Suomi-ikävästä

Mietin tänään miten uskomattoman pitkä aika on siitä, kun saavuin Intiaan. Se tuntuu enemmän vuodelta kuin viideltä viikolta - ja vasta viime viikolla aloin tajuamaan, miten tottunut alan olla kaikkeen. 

Aika on alkanut lentää, ja tuntuu, että on koko ajan tekemistä. On tosi hassu tunne, kun haluaa nukkumaan vartavasten siihen sänkyyn, mikä sulla on sun wadassa, eikä Suomessa. Siihen sänkyyn, missä makasin aamuseitsemältä viisi viikkoa sitten miettien, että täälläkö mä olen seuraavat kaksi vuotta. 

Tietenkin mulla on yhä, ja tulee aina olemaan, huonoja hetkiä - mutta ne on paljon kevyempiä ja helpompia kuin ne oli aluksi. Täällä oppii elämään koti-ikävän kanssa, vaikka en voi varsinaisesti sanoa, että olisin edelleenkään potenut koti-ikävää - mutta silloin kun ikävöin jotain tiettyä asiaa, en enää tartu siihen, vaan annan sen mennä. 

Elämä UWC:ssa on kaiken kaikkiaan hektistä, ja siitä pitää osata nauttia. Pitää tavallaan osata vaan antaa mennä ja katsoa mitä tulee vastaan ja miten mistäkin selviää - pitää käydä omilla äärirajoilla ja uskaltaa tehdä asioita, mitä ei ikinä kuvitellut tekevänsä. Yövyin esimerkiksi pari viikkoa sitten köyhässä intialaisessa perheessä, ja kahden viikon päästä lähden viikoksi Etelä-Intiaan auttamaan katulapsia.

 

Mutta joo, on mulla tullut selvästi eteen asioita, joita erityisesti ikävöin Suomesta - tai itse asiassa Euroopasta. 

Ikävöin hiljaisuutta ja rauhaa, jota ei 1.2 miljardin asukkaan maasta löydä. Ikävöin ruokakauppoja, vaikka Intian ruokakaupat ei niin paljoa suomalaisista eroakkaan - jostain syystä mä nyt vaan silti ikävöin esimerkiksi Citymarkettia. Ikävöin syksyä ja kirpeitä aamuja, ja jopa sadetta, koska monsuunisateet ei ole oikein millään tasolla verrannollisia syyssateisiin. 

Ja kyllä, joo, kyllä, mulla on ikävä ruisleipää ja Fazeria. En aikonut ensin laittaa näitä, koska ne on niin ilmiselviä, mutta oli vaan pakko. Intiassa ei ole tummaa leipää, eikä kyllä täysjyvää muutenkaan, joten tiedän jo nyt mitä syön joululomalla aamusta iltaan. 

Ikävöin myös yleisesti Eurooppaa, siisteyttä ja selkeyttä. Sitä on tosi vaikea myöntää, ja se on myös asia, jota ei oikein saisi sanoa ääneen - eihän sun kuuluisi ikävöidä länsimaita ja länsimaisia asioita. Totuus kuitenkin on, että kyllä niitä ikävöi - katsoin juuri jotain turismimainosta, jossa kuvattiin Frankfurtin lentokenttää, ja olisin sillä hetkellä antanut kaikkeni että olisin hitto ollut edes Euroopassa. Frankfurtin lentokentällä, tuijottamassa saksankielistä kylttiä jossa lukisi "Abflug". En oo ikinä ennen edes varsinaisesti tuntenut itseäni eurooppalaiseksi, mutta täällä siitä on tullut osa mun identiteettiä. 

Mulla oli aluksi tosi kova ikävä vapaata liikkumista, itsenäisyyttä ja sitä, että sai hakea jääkaapista ruokaa silloin kun huvitti. Yksinkertaisesti ikävöin sitä, etten olisi aidatulla kampuksella, kukkulan päällä, keskellä Intian maaseutua. 

Nyt kun asiaa katson uudestaan, voin kuitenkin sanoa, etten enää jaksa miettiä sitä. Se on kuitenkin niin turhaa, ja itse asiassa en varmaan edes jaksaisi tän enempää itsenäisyyttä kaiken tän työmäärän keskellä. Mulla on kuitenkin itsenäisyys Suomessa, ja valmistumisen jälkeen sitten missä onkaan.  

Oon oppinut täällä, että ruoho ei oo vihreämpää aidan toisella puolella. Ruoho on vihreämpää tunnelin päässä. Siellä, mihin joudut taistelemaan sun tien - mihin joudut kulkemaan vaikeiden asioiden kautta. On rankkaa jättää taakse kaikki normaali, mut on aika siistiä istua autossa keskellä Intiaa sun bangladeshilaisen, jamaikalaisen ja amerikkalaisen kaverin kanssa. Laulaa täysillä Coldplayn Viva La Vidaa ja miettiä, miksi ikinä tyytyi vähempään. 

Mun paras intialainen kaveri tuli mun huoneeseen opiskelemaan, ja me kuunnellaan jotain keskiyön opiskelu-urakkaan sopivaa latinomusiikkia. Istun tällä hetkellä mun sängyllä kirjottamassa tätä tekstiä, ja on vaan niin hassua, että edes olen täällä. Vaikka välillä ootan Suomessa käymistä ihan mielettömästi, niin jos saisin tällä hetkellä valita, en Suomeen tulisi.  

Mun puolalaista kaveria lainaten, "here was the first time i ever cried out of love".  

- Ella

(Dis)comfort Zone: Muutoksia & kulttuurieroja

Pidin itseäni todella epäsuomalaisena, kunnes huomasin, että ihmiset eivät aamuseitsemältä ymmärrä, miksi kukaan olisi hiljaa. Pidin itseäni todella epäsuomalaisena, kunnes huomasin, ettei kukaan muu valita kahvin puuttumisesta. Kellään muulla ei ole ikävä ruokaa, joka ei olisi täynnä mausteita. Kukaan muu ei seiso kädet puuskassa, jos ei oikeasti ole tarvetta. Asiat, joita Suomessa sai sanoa suoraan, voivat loukata jotakuta syvästi.
Pidin itseäni todella epäsuomalaisena, kunnes tapasin 80 eri kansallisuutta, ja tajusin olevani todella suomalainen.

Kävelin viime viikolla välitunnilla puhelin kädessä. Suomessa puhelimet oli kielletty viimeksi ala-asteella, jolloin silloinkin saattoi helposti päästä kevyellä "laitappa se puhelin pois"-huomautuksella. Vuoden yksin asuneena ja suomalaista lukiota käyneenä olin rehellisesti sanottuna täysin unohtanut, että aikuisilla olisi enää tarve kontrolloida mun puhelimenkäyttöä. Harvaa opettajaa enää ala-asteen jälkeen hetkautti, mikäli joku kirjoitti tunnilla viestiä - tai varsinkaan tuntien ulkopuolella.
No, täällä asia tosiaan on vähän toisin, ja viime viikolla siis kävelin välitunnilla puhelin kädessä. Olin vaihtamassa luokkaa ja luin sähköpostia, kunnes mun luo ryntäsi kaksi opettajaa. Sain siinä sitten kunnon huudot siitä, ettei koulun alueelle (joka siis on aika laaja) saa tuoda puhelinta, tai se takavarikoidaan.
Mun teki oikeasti mieli alkaa kapinoimaan sitä vastaan, ja tunsin oloni vaan niin ala-astelaiseksi. Mun onkin välillä ollut vaikea sopeutua joihinkin sääntöihin juuri siksi, että olin jo ehtinyt tottua elämään, jossa mun oletetaan ottavan itse vastuu itsestäni. Ketään ei kiinnosta mun iPhonen käyttö vapaa-ajalla, eikä opettajat muutenkaan jaksa enää myöhemmillä luokilla antaa "huutoja".
Mutta no, tämä siis vaan esimerkkinä siitä, että koulu ei täällä ole ehkä niin vapaamuotoista, kuin suomalaisessa lukiossa. Oon kuitenkin hoitanut jo vuoden ajan omat ruokaostoksetkin itse, ja yhtäkkiä sulla on ympärillä aikuisia, jotka holhoaa, mitä sä teet välitunnilla - ja siksi edes selitän tätä tarinaa, koska ei se itse iPhone nyt ole niin iso juttu.

Anyway, eteenpäin. Sen lisäksi, että mun elämään on yhtäkkiä tullut sääntöjä, niin on kyllä tullut esiin jo muitakin kulttuurieroja. Intia ja Suomi nyt ei varmaan oikein millään tasolla edes soinnu yhteen, mutta voisin kertoa joitakin pikkujuttuja, jotka täällä tehdään toisin.
Ensinnäkin intialaiset tervehtii usein räpäyttämällä silmiä "tiukasti", ja nyökyttää keinuttamalla päätä puolelta toiselle. Tää oli aluksi tosi hämmentävää, koska sehän tarkoittaa länsimaissa epäröintiä tai pään pudistamista. Saatan välillä vieläkin kysyä jotain mun intialaisilta kavereilta ja luulla, että ne ei esimerkiksi ole samaa mieltä :D

Toiseksi on tietenkin ruoka. Kampusruoka ei ole mitenkään älyttömän tulista, mutta ei kyllä älyttömän hyvääkään. Ihan kaikista eniten ikävöinkin suomalaista ruokaa, koska yleensä kun menee cafeteriaan, ei osaa edes nimetä kaikkia ruokalajeja - tai sitten on pastaa, mutta siitäkin aiheutui viime vuonna älytön ruokamyrkytysepidemia.
Lisäksi Intiassa juodaan teetä samalla intohimolla kuin Suomessa kahvia. Samalla tavalla kun Suomessa on kahvitaukoja, on Intiassa chai-taukoja - tai jos on kahvia, niin siinä ei kamalasti ole kofeiinia. Mutta kyllä täällä syötyä saa, ja aina kun pääsee Puneen, pitää vaan kasata varastoon omaa ruokaa.
Mitä muuten tulee intialaiseen ruokakulttuuriin, niin täällä ei periaatteessa voi kieltäytyä, jos joku tarjoaa sulle jotain. Kukaan ei tietenkään ota ventovieraalta mitään epäilyttävää, mutta jos olet esimerkiksi jonkun luona kylässä, niin ruoasta kieltäytyminen koetaan todella epäkohteliaaksi.
Olin esimerkiksi ensimmäistä kertaa kahvilassa mun intialaisen kaverin kanssa, ja multa kysyttiin mutkitta, että mitä otan. Olin vähän hämmentynyt ja selitin, etten ottanut rahaa mukaan, johon sain ihmettelevän vastauksen; "Oh no no, it's just a thing here, like if you're gonna come to a coffee shop with me, you're gonna take something and I'll buy it for you."
Eli välillä tästä tavasta voi kyllä olla paljonkin hyötyä!

Intiassa on ostoskeskuksissa turvatarkastukset ennen sisälle menoa, ja ruokakauppaan mennessä pitää jättää laukut narikkaan (vaan lompakko ja kännykkä saa tulla mukaan). Kaupasta ei myöskään pääse ulos, jos ei näytä vartijalle kuittia - ensin siis maksat kassalla ja pakkaat ostokset, jonka jälkeen kävelet vartijan luokse, joka tutkii että sun kuitti mätsää sun laukun sisältöön.
Intian pikkukatukulttuuri on kyllä yks mun lempiasioista täällä. Niitä on ihan mielettömästi, ja niiden kojuista saa mitä ikinä voisi kuvitella. Hassua että sanon näin, mutta ne on lisäksi aika hyvin organisoitu - yhdessä kojussa myydään valoja, toisessa hedelmiä ja kolmanessa verhoja, eikä mitään sekaisin.
Pikkukadut ei siis kyllä turhaan olekaan se yleisin kuva, jota TV:ssä näkee kun puhutaan Intiasta. Tosin vaaleaihoisia pidetään Intiassa todella rikkaina (jota me täällä usein ollaankin), ja välillä joutuu vääntämään pitkään myyjien tai taksikuskien kanssa, kun hinta onkin yhtäkkiä kaksinkertainen.

Täytyy kaikesta mainitusta huolimatta kyllä sanoa, että kulttuurieroja enemmän oon ihmetellyt sitä järjetöntä globalisaatiota, mikä Intiassa näkyy. Sitä ei huomaa, ennen kuin on maassa, jonka pitäisi olla täysin Suomen vastakohta - ja silti mainostauluilla näkyy länsimaisia, vaaleita ihmisiä, ja telkkarissa pyörii Arielin mainos, jonka ainoa erotus suomalaisiin mainoksiin on intialainen aksentti. Mun intialaisille kavereille on yhtä outoa vierailla köyhissä kylissä, kuin mitä se on mulle - eikä melkeen kukaan heistä edes puhu paljoa hindiä, vaan lähinnä englantia.

Oon nyt ollut Intiassa kolme viikkoa, ja huomaa, että on alkanut tottua kaikkeen. Ei enää niin paljoa ajattele sitä, että ruoka on erilaista, tai ettei saa naudanlihaa (josta siis ihan näin btw voi saada viis vuotta vankeutta). Koulu, harrastukset ja palvelutyö on aluillaan, ja näillä on ollut iso rooli siinä, että oon pystynyt muodostamaan rutiineja ja viikkorytmin. En voi todellakaan vielä sanoa, että kaikki sujuisi ihan mutkitta ja että olisin 100% kotiutunut - mutta jotain on tapahtunut omassa päässä, ja on jollain tapaa siirtynyt Suomesta pois.
Kiivettiin viime viikonloppuna Mount Wilkolle, joka on siis koulun viereinen vuori. Saatiin siellä tehtäväksi kirjoittaa kirjeet itsellemme, jotka avataan sitten ensi vuonna, ja vaikka tää on jotenkin niin perustehtävä kun aloittaa uudessa koulussa, niin se oli tässä tilanteessa jotenkin tosi jännää.
On nimittäin hassu tunne, kun ei osaa katsoa tulevaisuuteen - ei voi oikeasti tietää, mitä tulee tapahtumaan seuraavien kahden vuoden aikana.
En malttaisi odottaa, että pääsen nää vuodet näkemään.

Hyvää syyskuuta!
Ella

First impressions: matkustus, kampuselämä ja monsuuni

Viikko sitten lauantaina seisoin Munchenin lentokentällä odottamassa pääsyä Mumbain koneeseen. Olin yksin intialaisten miesten keskellä, ja kenttävirkailija tuijotti mua oudoksuen. En tiennyt miten olisin, ja koneessa viereisellä penkillä istuva nainen halusi ottaa mun kanssa selfien.
Kuuntelin hindin kielisiä ohjeita ennen nousua, selailin koneen Bollywood-elokuvia ja mietin, mikä mua odottaisi. Mun tietämättä samassa koneessa istui myös viisi muuta UWC-stipendiaattia, ja kahdeksan tunnin lento sujui lopulta tosi nopeasti.

12,5 miljoonan asukkaan Mumbai pilkkopimeältä taivaalta oli aika sanoinkuvaamaton näky, kuten on ollut koko Intia tähän mennessä. Koneen laskeutumisen jälkeen menin maahanmuuttokontrolliin jonottamaan, ja koko lentokenttä oli täynnä aseistettuja poliiseja, joilla ei naamasta päätellen ollut kyllä donitsit mielessä.

Päästyäni virallisesti maahan, kentällä oli vastassa muutama secondie (=toisen vuosikurssin opiskelija) ja minibussi. Jouduttiin odottamaan vielä paria lentoa, ja lopulta bussi lähti kohti kampusta kolmen maissa yöllä. Meille tarjottiin vettä ja voileipiä, jotka ei tosin kamalasti auttaneet siihen että olin valvonut jo edellisen yön kokonaan ja edessä olisi vielä viisi tuntia Intian liikenteessä, keskellä monsuunisateita ja järjettömän huonossa kunnossa olevia teitä.
Samalla bussilla tuli oppilaita Italiasta, Puolasta, Romaniasta, USA:sta, Kanadasta, El Salvadorista ja Vietnamista, mutta nukahtelin niin tiuhaan tahtiin etten ainakaan itse vielä silloin tutustunut oikein kehenkään.

Mumbaista en ehtinyt nähdä oikeastaan mitään muuta kuin slummeja, ja liikennevalotkin loppui kun poistuttiin kaupungista. Heräilin vähän väliä töyssyihin ja töötteihin - tai jos en niihin, niin vähintään järjettömiin sadekuuroihin. Jossain vaiheessa kuitenkin sain sen verran unta, että seuraavan kerran heräsin Punen kohdalla päivänvaloon.

Saavuttiin kampuksen porteille seitsemän maissa aamulla, ja meninkin suoraan pariksi tunniksi nukkumaan. Viime sunnuntai oli kyllä varmaan yksi mun elämän pisimmistä päivistä, ja nyt viikonkin jälkeen tuntuu että olisi ollut täällä ikuisuuden.

Mulshi Valley

Tän kuluneen viikon aikana on tapahtunut ihan mielettömästi asioita, ja oon ollu niin väsynyt etten varmaan edes muista kaikkea, mutta yritän ainakin jotain avata. 

Oon esimerkiksi tutustunut ihmisiin yli 80 eri maasta, leikkinyt mutaleikkejä, tehnyt ainevalinnat, tutustunut koulua ympäröivään laaksoon, laulanut karaokea, meinannut ajaa kolarin riksha-taksissa, heittänyt sammakkoja ulos vessasta, syönyt yhden (yhden) intialaisen masala-sipsin ja meinannut tukehtua siihen, sisustanut mun huonetta ja tehnyt englannin- sekä matikantasotestit. Kolme kurssia pitkää matikkaa lukeneena olin IB-tasolla kelpoinen alimpaan ryhmään, Math Studiesiin, yhdeksi vuodeksi :D

 

campus

 Ensimmäiset päivät kampuksella oli aika rankkoja ja outoja, koska ei kunnolla tuntenut ketään. Kampus- ja UWC-elämä tarvitsee valtavasti totuttelemista, mutta oon alkanut huomaamaan, että kotiudun joka päivä vähän lisää. Lisäksi täällä on yli 200 muuta oppilasta samassa tilanteessa, ja meille tarjotaan todella paljon tukea, koska jokainen tänne tuleva menee samojen asioiden läpi.
Lisäksi suunnilleen toissapäiväiseen asti unohdin koko ajan, etten olekaan menossa kotiin viikon tai kahden päästä, vaan seuraavan kerran jouluna.

Kuten kuvista saattaa vähän huomata, on kampuksella ihan mielettömät näkymät, ja muutenkin tosi hyvät puitteet. "Asuntola" on jaettu viiteen eri wadaan eli kylään, joissa jokaisessa on 11 taloa ja common room. Itse huoneet on aika ahtaita eikä mitään mielettömän viihtyisiä, mutta meille annetaan niiden kanssa aika vapaat kädet, ja itselläkin on juuri menossa sisustusprojekti.
Wadojen lisäksi koululta löytyy esimerkiksi ruokala, koulurakennus, jalkapallo- ja koripallokenttä, kuntosali, uima-allas, kirjasto, social center, kanttiinikauppa, lenkkeilypolkuja, puumaja, biljardipöytä, juhlasalin tapainen "multipurpose hall", medical center ja admin block, jossa koulun johto viihtyy. Sen lisäksi koulun porteilta lähdettäessä ja takaisin tultaessa on kirjauduttava ulos ja sisään, ja wadojenkin sisäänkäynneillä istuu vartija. Joten vaikka kampus ei varmaan ole niin luksus kuin kaikesta mainitusta voisi olettaa, on täällä tosiaan todella hyvät oltavat.

 

biodiversity walk

Kävin itse eilen ensimmäistä kertaa kampuksen ulkopuolella (saapumista lukuunottamatta), joten en osaa vielä mitään kaikenkertovaa kuvausta Intiasta antaa. Paitsi ehkä ilmastosta; täällä on tällä hetkellä todella kostea ja hiostava keli monsuunin takia, ja on pitänyt totutella siihen, että jalat on aina likaiset. Jossain vaiheessa päivää rankkasateet vaan aina yllättää sut, kun kävelet esimerkiksi ruokalaan ilman takkia. Iltaisin on aika sademetsäolo, kun heinäsirkat huutaa kovaa ja liikut kampuksen pimeitä teitä pitkin märkien palmujen keskellä.
Se, mitä siis joka tapauksessa eilen näin Punessa, oli ihan mieletöntä. Intia on ihan hullu maa; 1,5 miljardia ihmistä, slummeja ja huippumoderneja kauppakeskuksia, villi liikenne ja kamalasti pikkukatuja, joissa myydään mitä ikinä voisi olettaa.
Vaikka itse luulin tulevani tänne aika ennakkoluulottomasti, niin Intia on kyllä todistanut munkin oletukset vääräksi jo monta kertaa. Esimerkiksi kauppakeskuksissa on parempi tarjonta kuin Suomessa, kadulla voi kävellä suht-rauhassa (kunhan ei liiku yksin) ja jopa naisia on alkanut näkyä työelämässä. Intian talous kasvaa tällä hetkellä nopeiten maailmassa, ja voin Punesta löytää lähes kaikkea, mitä löytäisin länsimaistakin.

Pune 

Ja vaikka "parannettavaa" on vielä ihan mielettömästi (varsinkin sukupuolten välisessä tasa-arvossa ja köyhyyden poistamisessa), niin olen itse ainakin ihan rakastunut tähän maahan. Mutta koska olen tosiaan vasta kerran käynyt oikeassa kaupungissa, niin palaan varmaan myöhemmin kertomaan, millaista itse Intiassa on. Se pitää kyllä mainita, että Intiassa ainoa liikennesääntö taitaa olla töötti.

Aloitan ensi viikolla trial periodin koulussa, jonka aikana setvitään käytännönasioita ja kokeillaan eri aineita, vaikka ne periaatteessa onkin jo valittu. Kuluva viikonloppu meillä on aika vapaa, mikä on ihan hyvä, koska hektisen ensimmäisen viikon jälkeen tarvitseekin vähän hengähdystaukoa. Voisin tosiaan vihdoin vaikka sisustaa huoneeni loppuun.
Päätän siis nämä ensimmäiset kuulumiset nyt tähän, kirjoittelen taas pian!

Terveisiä Suomeen,
Ella

The day is here: UWC odottaa!

Päiväkirjamerkintä 1.4.2015, kello 20:51 

Luoja mä lähden Intiaan. Minä lähden Intiaan. Seisoin tänään Lauttasaaren sillalla kuolettavan hitaasti valmistuvaa Länsimetroa vastapäätä, ja mun harmaille polvisukille satoi räntää jota valui hiuksista alas. Ja kaikki ne ihmiset siinä pysäkillä seisoi niin masentuneen tai ainakin kyllästyneen näköisinä, ja autojen pyyhkijät pyyhki kilpaa tuulilaseja, kun ne lipui hiljalleen Länsiväylää pitkin. Ja oli muka melkein huhtikuu, ja seisoin siinä ja mua nauratti se paradoksi. Seisoin siinä ja olin lähdössä Intiaan. 
HIT ME WITH YOUR BEST SHOTS. 

Tää on nyt sitten se kuuluisa viimeinen postaus, jonka kirjoitan Suomen puolelta. Kamat on kasassa ja huomenna mun kone jättää Helsinki-Vantaan taakseen. Tällä hetkellä viettelen mun vikaa päivää vanhempien luona Loviisassa, ja yksi mun parhaista kavereista tulee illemmalla meille ennenkun sitten lähdetään kolmen maissa (yöllä) ajelemaan kentälle. Oli tosi haikeeta jättää koti-Helsinki, mutta mulla oli pari kaveria siinä hyvästelemässä, ja se jätti itse asiassa aika hyvän mielen. tuli sellainen olo, että ei tästä tarvitse tehdä niin valtavan dramaattista asiaa; kyllä kaikki mua odottaa, ja voin aina tulla Suomessa käymään. Ennen tätä kun oli monessa kohtaa vähän sellanen "byyyh en enää ikinä nää ketään se on nyt kaikki ohi hyvästi!!!!!!!!!"-olo.

Fiilikset tällä hetkellä on hyvät, innostuneet ja sopivan jännittyneet. Mulla on vähän perhosia vatsassa, mutta tuntuu hassulta, kun ei yhtään tiedä mitä odottaa. Kaikki tulee kuitenkin olemaan niin erilaista, kuin mitä etukäteen kuvitteli.

farewells

Odottelin koko kesän sitä lähtöahdistusta, joka monilla jossain vaiheessa tulee. Sitä ei onneksi kuitenkaan kamalasti ollut, vaikka viime viikolla olin ehkä pari päivää vähän huonommissa fiiliksissä. Tai no, en ollut varsinaisesti mitenkään alamaissa, mutta en ollut kikseissäkään. Kadotin kaiken todentunnun lähdöstä, ja tuli olo, että tässäkö tää nyt on, ja mitäköhän hittoa mä luulen tekeväni.
Saisin Suomesta loistavasta lukiosta paperit ja tehdä vaan kaiken paljon helpomman kautta; sen sijaan oon jättämässä kaikki mukavuudet ja suomalaiset luksukset taakse, ja lähden toiselle puolelle maailmaa opiskelemaan tutkintoa, joka saa ihmiset itkemään stressistä.
Sitä paitsi jään kotimaassa jälkeen asioissa; en tiedä, osaanko enää ikinä palata. Tai mitä jos palaan, koska en oikein löydä mun paikkaa mistäänpäin maailmaa, mutta mulla ei ole enää paikkaa täälläkään?
Mietin, että mitä jos nää kaksi vuotta tulee olemaan todella rankat.. eikä mitään muuta. Mietin, että onko mun pakko aina tehdä kaikki sieltä, missä aita on korkein.

Sitten päätin, että tällä kertaa on, ja se on samaan aikaan todella siistiä ja vähän pelottavaa. Ja sitä paitsi kaikki ne negatiivisetkin tunteet kuuluu tähän prosessiin, ja koen, että olen tähän asti päässyt niissä todella vähällä. Mikään ei tuu olemaan ruusuillatanssimista, mut se on ihan ok. Oon valmis siihen, että tuun kokemaan mun elämän rankimmat, mutta myös parhaimmat hetket.

Tottakai kaikki tulee olemaan tosi outoa aluksi. Joudun opettelemaan uudet piirit ja uuden tavan elää, aloitan toisenlaisen koulunkäynnin toisessa maassa. Tällä hetkellä en kuitenkaan voisi olla siitä onnellisempi; mulla virtaa adrenaliinia suonissa, ja kliseisesti sanottuna oon valmis hyppäämään tuntemattomaan!

Oon etukäteen saanut jo tietää, että mulla on huonekavereita ainakin Bangladeshista ja Australiasta, ja asun Wada 3:ssa. Meidän "wada parentsit", eli asuntolassa tukihenkilöinä toimivat ihmiset lähetti jo sähköpostia, ja lisäksi saatiin ohjeet lentokentälle saapumiseen.
Meillä alkaa kampuksella orientaatioviikko kun saavun, joten en osaa vielä yhtään sanoa, että milloin kerkeän postaamaan kuulumisia. Liittymän saamiseen voi kuulemma mennä parikin viikkoa, mutta yritän somen puolella ilmoitella itsestäni niin pian kuin mahdollista. En malta odottaa, että pääsen täälläkin kertomaan, miltä koko homma paikanpäällä vaikuttaa!

Lopuksi täytyy vielä kiittää kaikkia mun kavereita, tuttuja ja muita henkilöitä (esimerkiks suosittelijoita, jos satutte tätä lukemaan), jotka on kannustanu ja tukenu tässä lähdössä. Oon saanu tosi paljon kiinnostusta ja rakkautta ja kommentteja ja muuta ihanaa, ja se on oikeesti merkannu paljon!

Tuun teitä muistelemaan, kun heilun jossain Mulshin laaksoissa :)

Seuraavan kerran Intian puolelta,
Ella

Where did the time go?: 18 päivää lähtöön

 Niin. 18 päivää siihen, että muutan Intiaan. Are you kidding me?

Kesä on yhtäkkiä hurahtanu ohi aivan älyttömän nopeasti. En tiedä johtuuko se näistä Suomen säistä vai mistä, mutta oon itse asiassa todella hämmentynyt siitä, että mulla on enää reilu kaksi viikkoa täällä.

Sen jälkeen kun sain viime maaliskuussa kuulla, että mut on valittu stipendiaatiksi, elin hetken aika hypnoosissa. Olin häkeltynyt, hämmentynyt, epäuskoinen ja täysin pysähdyksissä. Menin seuraavana aamuna kahdeksaksi kouluun teatteritunnille, koska mun oli vaan pakko pitää jollain tapaa kiinni arjesta. Lopetin koulun sitten kuitenkin siihen, ja viikon päästä lensin Kaliforniaan mun Amerikan perheen luokse. Siellä oltiin ehkä vielä järkyttyneempiä asiasta kuin täällä, mutta matka osui sikäli hyvään koloon, että se rauhoitti omaa mieltä ja antoi pölyn laskeutua.

Kun tulin viime keväänä takaisin Suomeen, alkoi kuitenkin turhauttava ja välillä tuskastuttavaltakin tuntunut odotus. Mulla ei ollut motivaatiota viedä edes mun kahta lukkariin jätettyä kurssia loppuun, vaikka toisaalta halusin vaan saada ajan kulumaan mahdollisimman nopeasti. Vaikka meitä kuinka kehotettiin nauttimaan kesästä ja kotimaasta, ja vaikka kuinka omat kaverit toisteli lausetta "älä lähde", niin en usko että olisi ollut mitään tapaa millä mun kärsimättömyyttä ja tahtoa lähteä olisi voitu taltuttaa.
 Loppukevään ja alkukesän aikana kun tuli aika hiljainen vaihe; tiesin olevani muuttamassa Intiaan, tiesin että mua odottaa ehkä elämäni parhaat kaksi vuotta, tiesin että mun lukioajoista tulisi erilaiset kuin kellään muulla; ja silti jouduin vaan odottamaan ja miettimään, että mitä nyt.
Ja kohta se loputtomalta tuntunut odotus on ohi, vaikka tässä kahden viikon kohdalla jalat tutiseekin innostuksesta ja aamuisin herää jo pelkkä Intia mielessä. Mutta nyt oon silti onnellisesti (ja haikeasti) siinä vaiheessa, kun mulla on kämppä pahvilaatikkoja täynnä ja vaatekaapit oudon tyhjiä.

Oon viettäny jo yhdet läksiäiset parhaiden kavereiden kanssa (niistä revinkin kuvat tähän postaukseen), ja toiset on tulossa puolentoista viikon päästä. Multa lähti muuten hiuksetkin, tai ei ihan kokonaan, mutta siltä se melkeen tuntuu. Aloin olla aika kyllästynyt pitkiin hiuksiin eikä niistä ollut mulle oikeastaan mitään iloa, joten en edes itkenyt niitä leikatessa, vaikka ensin niin luulinkin.

Muistan kun mulle kerrottiin puhelimessa, että Suomen Kulttuurirahasto rahoittaa mun opinnot Intiassa, ja puhelimen suljettua mua pelotti aivan mielettömästi. Olin silloin ehkä vähän yllättynytkin siitä, kun pidän itseäni niin pelottomana, mutta se tunne tuli silloin oikeasti todella vahvana ja ylitsevuotavana.
Tässä vaiheessa mun onkin oikeastaan helpompi kertoa mitä fiiliksiä mulla ei ole, kuin mitä mulla on. Mua ei nimittäin pelota tippaakaan. Oon tottakai ehtinyt tässä melkein puoli vuotta totutella ajatukseen, mutta vaikka mua jännittää ja nousen varmasti lähtöpäivänä koneeseen hermostuneena ja itku kurkussa, niin en voi sanoa että mua pelottaa.
Ehkä se on se fakta, että olet lähdössä 16-vuotiaana yksin todella vieraaseen maahan, jossa elät kaksi vuotta vieraiden ihmisten kanssa pääsemättä kotiin, jos nyt koti-ikävä sattuu yllättämään, tai jos elämä on muuten vaikeaa. Ehkä mua ei siksi pelota. Koska kun tuon lauseen lukee, kuulostaa se niin absurdilta, ettei sitä ole mitään järkeä pelätä; tuhlaisin vaan omaa aikaani, kun lähdössä olen joka tapauksessa.

Nää mun viimeiset reilu kaksi viikkoa Suomessa tulee olemaan tosi kiireiset, mutta kirjoitan vielä tänne ajatuksia ylös lähdön kynnyksellä. Kuulostellaan kun on sen aika (eli ihan pian) :-)

// Ella

Getting closer: Kesäkuulumisia & valmistautumista

Jee,

kesäkuu alkaa yhtäkkiä olla jo lopussa ja kaikki valmistelut on jo hyvässä vauhdissa, joten päätin vähän kertoa terveisiä. 

Alkukesä on hurahtanut niin vauhdilla että oon ollu oikeastaan koko ajan menossa, kun esimerkiksi veli pääsi ripille ja kavereilla on ollut synttäreitä. Oltiin perheen kanssa myös Espanjan Costa Blancalla, ja alla on vähän kuvia sieltä.

Juhlien ja loman lisäksi se kesää tahdittava asia on kyllä ollu työt, jotka on pitäny todella kiireisinä. Nyt onkin pitkästä aikaa pari päivää ihan oikeeta luppoaikaa, ja aamulla käytiin äitin kanssa Intian Suurlähetystössä viemässä viisumipaperit käsittelyyn. Näiden kiireiden takia mua onkin stressannut ihan kamalasti kaikki lähtöön liittyvät asiat, kun tuntuu että paperihommat painaa päälle ja kesä vaan menee eikä ehdi edes nähdä Suomeen jääviä kavereita. Toisaalta oon alkanut oikeasti jo odottamaan lähtöä aika malttamattomana, ja onhan tässä vielä puoltoista kuukautta aikaa nauttia stadin kesästä! 

Olin pari viikkoa sitten UWC-leirillä, jossa tapasin kouluilla opiskelevia tai niistä valmistuneita ihmisiä. Se oli tavallaan lähtölaukaus tähän UWC-matkaan, ja tekikin lähdöstä aika paljon todellisemman, kun kuuli aika päästä päähän erilaisia faktoja UWC-elämästä ja siitä omastakin koulusta. Ajatukset selkisi leirillä tosi paljon, mutta aloin kyllä myös jännittää lähtöä enemmän, kun sai aihetta jännittää - ennen sitä kun ei tiennyt lainkaan mitä odottaa. Ei kai sitä vieläkään tiedä, mutta ainakin osaan nyt suihkuun mennessäni varoa rupikonnia ja niin edespäin. 

Villajoyosa, Costa Blanca

UWC-leirin ja viisumihommien lisäksi mulla on vihdoin lennot (yaiks!) - suuntaan Mumbaihin lauantaisena aamuyönä elokuun lopuilla. Olen siis kai oikeasti lähdössä. Niinku oikeesti. 

Tässä valmistautumisessa hassuinta onkin se, miten asiat konkretisoituu koko ajan enemmän. Musta tuntuu että siitä puhutaankin paljon, mutta ei turhaan - se on oikeesti todella mystinen osa tätä prosessia. Luulen nimittäin koko ajan, että joo, nyt tää tuntuu todelliselta - mutta silti jokasessa uudessa "vaiheessa" se tuntuu entistä todellisemmalta, ja ajattelen vaan että eihän se ennen edes tuntunut todelliselta. Ensin tapaat ihmisiä, jotka on oikeesti ollu siellä koululla, ja tajuat että se koulu on oikeasti olemassa; sitten istut Intian suurlähetystön aulassa ja tuijotat valtavaa Taj Mahal-julistetta, jossa lukee The Incredible India - ja tajuat että koulu ei ole pelkästään olemassa, vaan se on olemassa sulle, ja sä olet lähdössä sinne. Ja silti et oikein tajua sitä. 

Nyt odotan vielä rokotuksia, joista haen ensimmäiset ensi viikolla ja viimeiset vielä elokuussa. Se on ehkä se vähemmän miellyttävä kohta tässä jutussa, mutta kaipa siitäkin elossa selviää. Sen lisäksi Helsingin päässä on vielä vähän järjesteltävää, ja oon alkanut siivota vaatekaappeja. Elämä pitää jotenkin mahduttaa matkalaukkuun, joten aika isolla kädellä saan heitellä tavaraa pois, mutta se on oikeastaan ihan hyvä juttu ja tavallaan jopa nautin siitä. Tai no, kyllä mä nautin aika paljonkin siitä kun saa pakata talvitakit ja -kengät varaston perukoille. 

Tänään on 53 päivää siihen, kun kone nousee ilmaan. Yritän pitää jalat maassa ja keskittyä vielä töihin ja kavereihin, mutta kyllä se lähtö alkaa olla mielessä aikalailla vuorokauden ympäri. Palailen vielä varmasti tänne ennen h-hetkeä, eli see ya ja pitäkää hyvä heinäkuu! 

- Ella