The day is here: UWC odottaa!

Päiväkirjamerkintä 1.4.2015, kello 20:51 

Luoja mä lähden Intiaan. Minä lähden Intiaan. Seisoin tänään Lauttasaaren sillalla kuolettavan hitaasti valmistuvaa Länsimetroa vastapäätä, ja mun harmaille polvisukille satoi räntää jota valui hiuksista alas. Ja kaikki ne ihmiset siinä pysäkillä seisoi niin masentuneen tai ainakin kyllästyneen näköisinä, ja autojen pyyhkijät pyyhki kilpaa tuulilaseja, kun ne lipui hiljalleen Länsiväylää pitkin. Ja oli muka melkein huhtikuu, ja seisoin siinä ja mua nauratti se paradoksi. Seisoin siinä ja olin lähdössä Intiaan. 
HIT ME WITH YOUR BEST SHOTS. 

Tää on nyt sitten se kuuluisa viimeinen postaus, jonka kirjoitan Suomen puolelta. Kamat on kasassa ja huomenna mun kone jättää Helsinki-Vantaan taakseen. Tällä hetkellä viettelen mun vikaa päivää vanhempien luona Loviisassa, ja yksi mun parhaista kavereista tulee illemmalla meille ennenkun sitten lähdetään kolmen maissa (yöllä) ajelemaan kentälle. Oli tosi haikeeta jättää koti-Helsinki, mutta mulla oli pari kaveria siinä hyvästelemässä, ja se jätti itse asiassa aika hyvän mielen. tuli sellainen olo, että ei tästä tarvitse tehdä niin valtavan dramaattista asiaa; kyllä kaikki mua odottaa, ja voin aina tulla Suomessa käymään. Ennen tätä kun oli monessa kohtaa vähän sellanen "byyyh en enää ikinä nää ketään se on nyt kaikki ohi hyvästi!!!!!!!!!"-olo.

Fiilikset tällä hetkellä on hyvät, innostuneet ja sopivan jännittyneet. Mulla on vähän perhosia vatsassa, mutta tuntuu hassulta, kun ei yhtään tiedä mitä odottaa. Kaikki tulee kuitenkin olemaan niin erilaista, kuin mitä etukäteen kuvitteli.

farewells

Odottelin koko kesän sitä lähtöahdistusta, joka monilla jossain vaiheessa tulee. Sitä ei onneksi kuitenkaan kamalasti ollut, vaikka viime viikolla olin ehkä pari päivää vähän huonommissa fiiliksissä. Tai no, en ollut varsinaisesti mitenkään alamaissa, mutta en ollut kikseissäkään. Kadotin kaiken todentunnun lähdöstä, ja tuli olo, että tässäkö tää nyt on, ja mitäköhän hittoa mä luulen tekeväni.
Saisin Suomesta loistavasta lukiosta paperit ja tehdä vaan kaiken paljon helpomman kautta; sen sijaan oon jättämässä kaikki mukavuudet ja suomalaiset luksukset taakse, ja lähden toiselle puolelle maailmaa opiskelemaan tutkintoa, joka saa ihmiset itkemään stressistä.
Sitä paitsi jään kotimaassa jälkeen asioissa; en tiedä, osaanko enää ikinä palata. Tai mitä jos palaan, koska en oikein löydä mun paikkaa mistäänpäin maailmaa, mutta mulla ei ole enää paikkaa täälläkään?
Mietin, että mitä jos nää kaksi vuotta tulee olemaan todella rankat.. eikä mitään muuta. Mietin, että onko mun pakko aina tehdä kaikki sieltä, missä aita on korkein.

Sitten päätin, että tällä kertaa on, ja se on samaan aikaan todella siistiä ja vähän pelottavaa. Ja sitä paitsi kaikki ne negatiivisetkin tunteet kuuluu tähän prosessiin, ja koen, että olen tähän asti päässyt niissä todella vähällä. Mikään ei tuu olemaan ruusuillatanssimista, mut se on ihan ok. Oon valmis siihen, että tuun kokemaan mun elämän rankimmat, mutta myös parhaimmat hetket.

Tottakai kaikki tulee olemaan tosi outoa aluksi. Joudun opettelemaan uudet piirit ja uuden tavan elää, aloitan toisenlaisen koulunkäynnin toisessa maassa. Tällä hetkellä en kuitenkaan voisi olla siitä onnellisempi; mulla virtaa adrenaliinia suonissa, ja kliseisesti sanottuna oon valmis hyppäämään tuntemattomaan!

Oon etukäteen saanut jo tietää, että mulla on huonekavereita ainakin Bangladeshista ja Australiasta, ja asun Wada 3:ssa. Meidän "wada parentsit", eli asuntolassa tukihenkilöinä toimivat ihmiset lähetti jo sähköpostia, ja lisäksi saatiin ohjeet lentokentälle saapumiseen.
Meillä alkaa kampuksella orientaatioviikko kun saavun, joten en osaa vielä yhtään sanoa, että milloin kerkeän postaamaan kuulumisia. Liittymän saamiseen voi kuulemma mennä parikin viikkoa, mutta yritän somen puolella ilmoitella itsestäni niin pian kuin mahdollista. En malta odottaa, että pääsen täälläkin kertomaan, miltä koko homma paikanpäällä vaikuttaa!

Lopuksi täytyy vielä kiittää kaikkia mun kavereita, tuttuja ja muita henkilöitä (esimerkiks suosittelijoita, jos satutte tätä lukemaan), jotka on kannustanu ja tukenu tässä lähdössä. Oon saanu tosi paljon kiinnostusta ja rakkautta ja kommentteja ja muuta ihanaa, ja se on oikeesti merkannu paljon!

Tuun teitä muistelemaan, kun heilun jossain Mulshin laaksoissa :)

Seuraavan kerran Intian puolelta,
Ella