Where did the time go?: 18 päivää lähtöön

 Niin. 18 päivää siihen, että muutan Intiaan. Are you kidding me?

Kesä on yhtäkkiä hurahtanu ohi aivan älyttömän nopeasti. En tiedä johtuuko se näistä Suomen säistä vai mistä, mutta oon itse asiassa todella hämmentynyt siitä, että mulla on enää reilu kaksi viikkoa täällä.

Sen jälkeen kun sain viime maaliskuussa kuulla, että mut on valittu stipendiaatiksi, elin hetken aika hypnoosissa. Olin häkeltynyt, hämmentynyt, epäuskoinen ja täysin pysähdyksissä. Menin seuraavana aamuna kahdeksaksi kouluun teatteritunnille, koska mun oli vaan pakko pitää jollain tapaa kiinni arjesta. Lopetin koulun sitten kuitenkin siihen, ja viikon päästä lensin Kaliforniaan mun Amerikan perheen luokse. Siellä oltiin ehkä vielä järkyttyneempiä asiasta kuin täällä, mutta matka osui sikäli hyvään koloon, että se rauhoitti omaa mieltä ja antoi pölyn laskeutua.

Kun tulin viime keväänä takaisin Suomeen, alkoi kuitenkin turhauttava ja välillä tuskastuttavaltakin tuntunut odotus. Mulla ei ollut motivaatiota viedä edes mun kahta lukkariin jätettyä kurssia loppuun, vaikka toisaalta halusin vaan saada ajan kulumaan mahdollisimman nopeasti. Vaikka meitä kuinka kehotettiin nauttimaan kesästä ja kotimaasta, ja vaikka kuinka omat kaverit toisteli lausetta "älä lähde", niin en usko että olisi ollut mitään tapaa millä mun kärsimättömyyttä ja tahtoa lähteä olisi voitu taltuttaa.
 Loppukevään ja alkukesän aikana kun tuli aika hiljainen vaihe; tiesin olevani muuttamassa Intiaan, tiesin että mua odottaa ehkä elämäni parhaat kaksi vuotta, tiesin että mun lukioajoista tulisi erilaiset kuin kellään muulla; ja silti jouduin vaan odottamaan ja miettimään, että mitä nyt.
Ja kohta se loputtomalta tuntunut odotus on ohi, vaikka tässä kahden viikon kohdalla jalat tutiseekin innostuksesta ja aamuisin herää jo pelkkä Intia mielessä. Mutta nyt oon silti onnellisesti (ja haikeasti) siinä vaiheessa, kun mulla on kämppä pahvilaatikkoja täynnä ja vaatekaapit oudon tyhjiä.

Oon viettäny jo yhdet läksiäiset parhaiden kavereiden kanssa (niistä revinkin kuvat tähän postaukseen), ja toiset on tulossa puolentoista viikon päästä. Multa lähti muuten hiuksetkin, tai ei ihan kokonaan, mutta siltä se melkeen tuntuu. Aloin olla aika kyllästynyt pitkiin hiuksiin eikä niistä ollut mulle oikeastaan mitään iloa, joten en edes itkenyt niitä leikatessa, vaikka ensin niin luulinkin.

Muistan kun mulle kerrottiin puhelimessa, että Suomen Kulttuurirahasto rahoittaa mun opinnot Intiassa, ja puhelimen suljettua mua pelotti aivan mielettömästi. Olin silloin ehkä vähän yllättynytkin siitä, kun pidän itseäni niin pelottomana, mutta se tunne tuli silloin oikeasti todella vahvana ja ylitsevuotavana.
Tässä vaiheessa mun onkin oikeastaan helpompi kertoa mitä fiiliksiä mulla ei ole, kuin mitä mulla on. Mua ei nimittäin pelota tippaakaan. Oon tottakai ehtinyt tässä melkein puoli vuotta totutella ajatukseen, mutta vaikka mua jännittää ja nousen varmasti lähtöpäivänä koneeseen hermostuneena ja itku kurkussa, niin en voi sanoa että mua pelottaa.
Ehkä se on se fakta, että olet lähdössä 16-vuotiaana yksin todella vieraaseen maahan, jossa elät kaksi vuotta vieraiden ihmisten kanssa pääsemättä kotiin, jos nyt koti-ikävä sattuu yllättämään, tai jos elämä on muuten vaikeaa. Ehkä mua ei siksi pelota. Koska kun tuon lauseen lukee, kuulostaa se niin absurdilta, ettei sitä ole mitään järkeä pelätä; tuhlaisin vaan omaa aikaani, kun lähdössä olen joka tapauksessa.

Nää mun viimeiset reilu kaksi viikkoa Suomessa tulee olemaan tosi kiireiset, mutta kirjoitan vielä tänne ajatuksia ylös lähdön kynnyksellä. Kuulostellaan kun on sen aika (eli ihan pian) :-)

// Ella