Beginning of the End: Kuivuutta ja kuumuutta, lukulomaa ja loppukevään tunnelmia

Kello on puoli kuusi iltapäivällä, ja kampus on epätavallisen hiljainen. Lukuvuoden loppu on alkanut, mikä tarkoittaa sitä että kolmen ja puolen viikon päästä MUWCIn kakkosvuotiset valmistuvat, ja ykkösvuotiset pääsevät kesälomalle. Suomi onkin alkanut pikkuhiljaa hiipiä mieliin vauhdikkaan kakkoslukukauden hidastuessa - tosin ristiriitaisin tunnelmin.

Kakkosvuotisilla on jo alkanut lukuloma, jota varten lähes kaikki ovat vetäytyneet niin sanottuihin "study roomeihinsa" opiskelemaan kirjoituksia varten. Niinpä koulussa ja ylipäätään kampuksella on hiljainen ja työntäyteinen tunnelma - osa oppilaista jopa nukkuu luokissa. 

Itselläni on vielä neljä päivää koulua ennen omaa lukulomaani. Kirjoitan viikon päästä itsenäisen suomen kielen, ja kahden viikon päästä matematiikan, joiden lisäksi muista aineista on vuoden loppukokeet. Tämän lisäksi viikonloppuna odottaa Theory of Knowledge-esitelmä ja teatterin final collaborative project, eli ryhmissä tehty 15-minuuttinen esitys ja portfolio. Osa opettajista onkin alkanut jo lopettelemaan tunteja, jotta itsenäiseen työhön jäisi enemmän aikaa.

Elämän rytmi on siis tällä hetkellä aikalailla seuraava: aamulla kouluun niille tunneille joita on, koulun jälkeen syömään ja nukkumaan päivän kuumimmat tunnit pois, ja sitten kirjastoon, josta henkilökohtaisesti palaan vielä ihan ihmisten aikoihin (i.e keskiyöllä), mutta jossa jotkut kukkuvat aamutunneille asti. Toki myös sosiaalinen puoli kuuluu UWC-elämään irroittamattomana osana, mutta tässä vaiheessa vuotta ihmissuhteet alkavat olla sen verran tasoittuneita, ettei niin sanottuun "sosialisoimiseen" käytä enää niin paljoa aikaa, kun luottaa siihen että omat kaverit pysyvät. Toiseksi yleensä ne kaveritkin ovat siellä kirjastossa, joten kuten sanottu, koulun ulkopuolinen kampus on melko autio.  

Se, että kampuksella vallitseva yleinen unirytmi on jonkun aikaa ollut täysin absurdi (tarkoittaen sitä, että ihmiset nukkuvat muutaman tunnin öisin ja loput keskellä päivää), ei tosin ole täysin opiskelun takia. Intiassa on nimittäin jo jonkun aikaa ollut kesä, joka tarkoittaa yli 40 asteen lämpötiloja joka päivä - ennen iltaa on siis mahdotonta saada lähes mitään aikaan. Normaaliin intialaiseen kesään lisättynä tänä vuonna yölämpötilat eivät ole laskeneet normaaliin tapaan, vaan jäävät nekin yli 30 asteeseen, joka on tuottanut suuria ongelmia esimerkiksi maanviljelijöille.

Opiskeluongelmat onkin aika pieniä siihen verrattuna, että Maharashtran osavaltiossa vallitseva kuivuus on pahin 100 vuoteen, ja jatkuva vedensaanti on harvalle itsestäänselvyys. 

Samaan aikaan koulun loppumisen kanssa mieleen on tietysti hiipinyt myös se ajatus, että ensimmäinen vuosi MUWCIssa alkaa kohta olla ohi. Puolet ihmisistä, joiden kanssa on elänyt yhdeksän tiivistä kuukautta, valmistuu kohta - suunnaten eri puolille maailmaa. Ajatus siitä, ettei suurinta osaa heistä näe enää ikinä, on outo ja pelottava. Sillä vaikka välillä yksityisyydenpuute ja kolmen huonekaverin kanssa eläminen käy raskaaksi, niin samalla ihmisiin kasvaa kiinni enemmän kuin koti-Suomessa. Kun joudut elämään niin intensiivisessä ympäristössä, opit myös elämään toisten ihmisten kanssa - ja esimerkiksi huonekavereiden kanssa muodostuu lähes symbioottinen suhde.

On hassua, miten aluksi ei tiedä, sopeutuuko; kaipaa omaa rauhaa ja kotimaata. Ja sitten vuosi kuluu, ja jossain vaiheessa huomaa kotiutuvansa. 

Ja kun joutuukin olemaan ilman sitä kaikkea, huomaa, ettei enää tiedä miten. Kotimaahan palaaminen tuntuu vieraalta ja kaukaiselta - vaikka odotan tiettyjä asioita Suomesta, niin koen myös syvää ristiriitaisuutta sinne palaamisesta. 

Tosin siitä huolimatta on mainittava, että tiettyjä asioita ei kesän aikana tule ikävä. Olen nimittäin tässä vaiheessa vuotta lopen kyllästynyt jatkuvaan riisin ja dalin syöntiin, joita tarjotaan Intiassa joka aterialla. Ja kun omasta wadasta löytyi pari viikkoa sitten käärmepesä (sen jälkeen kun pihalta bongattiin yhtäkkiä 11 käärmettä päivän sisään), kaipasi yhtäkkiä aika paljon kaupunkiin. Sitä paitsi suomalaisilta saamastani kateudesta huolimatta jokapäiväisessä 40 asteessa ei ole mitään hauskaa, ja Suomen sateinen kesäkuu tuntuu yhtäkkiä oudon houkuttelevalta. 

Oon alkanut saamaan jonkunlaisia kuvia, ikäänkuin välähdyksiä, Suomesta - ihan kuin alitajunta olisi pikkuhiljaa valmistautumassa taas Eurooppaan. Saan välillä esimerkiksi mielikuvia siitä, että on aurinkoinen heinäkuun päivä, telkkari on päällä ja ovet auki - eikä ole mitään tekemistä. Ja siinä mielikuvassa on jotain todella rauhoittavaa. 

Mutta ylläkin mainituista asioista huolimatta en koe olevani valmis siihen, että ensimmäinen Intia-vuosi loppuu. 

Sillä vielä viime elokuussa Intia oli valtava möykky tuntemattomuutta, sekasortoa, jännitystä ja outoa ruokaa. Nyt se on maa, johon olen luonut tarinoita ja muistoja; kasvoja ja paikkoja. Tämä vuosi on ollut niin absurdi ja tapahtumarikas, etten ole valitettavasti blogiinkaan saanut kaikkea laitettua ylös, ja ajattelin vielä ennen lukuvuoden loppua tehdä kertauksen vuoden tärkeimmistä tapahtumista. 

Palaan siis varmaan kirjoituksien jälkeen tänne blogin puolelle!

- Ella 

Surviving IB: Koulunkäynnistä

Ajattelin tällä kertaa kertoa vähän siitä, millaista on suorittaa kansainvälistä ylioppilastutkintoa Intiassa ja UWC:ssa, ja mitä aineita opiskelen.

Opiskelen ensinnäkin siis IB-tutkintoa, jossa luetaan kuutta eri ainetta joko standardina tai high levelinä. Aineet on jaettu kuuteen eri ryhmään, joista jokaisesta pitää valita yksi, ja alle oonkin listannut mun omat ainevalinnat. Tutkinnon loppuarvosana on korkeintaan 45, joka koostuu 42 ainepisteestä, ja kolmesta lisäpisteestä. Jokaisesta aineesta voi siis saada arvosanat 1-7, ja lisäpisteet koostuvat TOK-numerosta ja Extended Essaysta, eli 4000-sanaisesta tutkielmasta.

Group 1: 1st language
G1-aineena mulla on English Language&Literature HL-tasolla. Toinen vaihtoehto on pelkkä Literature, mutta näiden kahden erona on se, että L&L käsittelee kirjallisuuden lisäksi mediaa ja kieltä vallan välineenä. Tunnilla käsitellään siis todella laajasti erilaisia tekstejä, kuten blogeja, uutisia, videoita, kampanjoita ja mainoksia, ja niiden yhteiskunnallista vaikutusta.

Group 2: 2nd language
G2-aineella tarkoitetaan toista kieltä, jota voi ottaa joko B- tai ab-tasolla. B-taso tarkoittaa jo aiemmin aloitettua kieltä, ja ab alkeistasoa. Itse en ota G2-kieltä, vaan teen itseopiskeluna SL-tason suomea, joka lasketaan G1-kieleksi. Mulla on siis poikkeuksellisesti kaksi G1-kieltä, jolla korvaan G2:n. Lisäksi suomi on yksivuotinen aine, joten kirjoitan sen tänä keväänä.

Group 3: Humanities
Mun humanistinen aine on Global Politics HL, eli maailmanpolitiikka. Tämän voisi helposti vetää yhteen yhteiskuntaopin kanssa, mutta se on itse asiassa todella erilainen aine; global politicsissa ei niinkään tutkita EU:n rakenteita tai maansisäisiä poliittisia systeemejä, vaan kansainvälisiä suhteita, globalisaatiota, köyhyyttä ja ihmisoikeuksia. Global Politics on siitä mielenkiintoinen aine, että se liittyy täysin oikeaan elämään, ja aineessa tehdään jatkuvasti "case studyja", eli tiettyyn konfliktiin, järjestöön tai maahan liittyviä tutkimuksia.

Group 4: Sciences
Jokaisen painajainen: IB-tieteet. Itse käyn SL-biologiaa, joka on kiinnostavaa, mutta haastavaa. Tiedeaineet ovat IB:llä yleisesti todella haastavia, ja eroavat täysin suomalaisesta tavasta opiskella tieteitä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että siinä missä Suomessa biologia liittyi vesien, metsien ja ihmisten fysiologian opiskeluun, IB:llä käydään läpi sitä miten diploidisolut jakauvat meioosin aikana, tai miten geelielektroforeesia ja polymeraasiketjureaktiota käytetään DNA:n profiloinnissa. Lisäksi suunnitellaan ja toteutetaan itse labroja, joka suomalaisesta systeemistä tulevalle voi olla haastavaa, koska jouduin esimerkiksi itse suunnittelemaan laboratoriokokeen entsyymeistä, kun olin aiemmin kuullut koko sanasta vain pikaisesti terveystiedon tunnilla.

Group 5: Mathematics
IB tarjoaa viittä eri tasoa matematiikasta; Math Studies 1 year/2 years, Math SL, Math HL ja Further Mathematics. Itse käyn, heh, Math Studies 1 year, eli alinta tasoa yksivuotisena kurssina. Yllätyksellisesti myös matematiikka, varsinkin Studies, eroaa lähes kokonaan Suomessa opetettavasta matematiikasta. Aiheita painotetaan ja opetetaan eri tavalla, ja en itse keksi kamalasti asioita, jotka voisin yhdistää oikeaan elämään. Lisäksi matematiikasta tehdään Internal Assessment, eli noin 16-sivuinen loppututkielma. Tein omani tilastotieteestä, ja aiheeni oli korrelaatio naisten keskimääräisten kouluvuosien ja maiden keskimääräisen syntyvyyden välillä. Kirjoitan tosiaan myös matematiikan tänä keväänä, joten ensi vuonna tulen opiskelemaan vain neljää ainetta.

Group 6: Arts
Henkilökohtainen lempiryhmäni! Taideaineena opiskelen Higher Level teatteria, joka on rankan IB:n keskellä ihan mielettömän hyvää vaihtelua, ja oikeasti tosi inspiroivaa. Teatteri ei IB:llä missään nimessä ole luppoaikaa, vaan on itse asiassa yksi uuvuttavimmista ja eniten aikaa vievistä aineista, mutta sopii niille jotka siitä nauttivat. Teatteriin kuuluu teoriaa ja improvisaatiota, tutkielmaesitelmiä, soolo, ryhmäprojekti, oppilasohjaus ja MUWCIssa myös Theater Season, jolloin valmistellaan kokopitkä näytelmä koko koulun laajuiselle, kaksi viikkoa kestävälle "teatterikaudelle". Pääsin itse näyttelemään tänä vuonna pääroolia ykkösvuoden opiskelijoiden näytelmässä, joka oli mahtava kokemus, mutta samalla todella rankkaa.

+ People, Nations & Cultures/Theory of Knowledge 
IB-tutkintoon kuuluu myös ensimmäisen vuoden kestävä PNC/TOK-kurssi. Kurssilla käsitellään nimenmukaisesti tiedonteoriaa, ja MUWCIssa kurssiin kuuluu myös PNC, joka tarkoittaa koulutuksen, rauhan ja väkivallan sekä ympäristön opiskelua. Tätä ainetta ei kirjoiteta, mutta siitä tehdään essee ja esitelmä, joista voi saada 1-3 lisäpistettä IB-tutkintoon. Itse en tarkoituksella koskaan opiskellut filosofiaa, joten "miten voimme tietää mitään"-tyyppinen kurssi ei ole ollut sitä parasta UWC-aikaa, mutta toisille se taas on todella kiinnostavaa. Lisäksi tämä osa kehitettiin IB-tutkintoon itse asiassa MUWCIssa, joten se otetaan melko vakavasti.

Yleistä IB:llä opiskelusta

Yleisesti ottaen IB on samaan aikaan paljon kiinnostavampi mutta myös miljoona kertaa rankempi kuin kansallinen ylioppilastutkinto. Lukion käyminen Suomessa, varsinkin erityislukiossa, tuntuu lähinnä laiskottelulta siihen työmäärään verrattuna, mikä meille annetaan täällä.
Lisäksi IB:llä on haastavaa se, että tunnit kestää vaan 45 minuuttia ja monet opettajat poistavat blockeja, joten työmäärä on paljon enemmän omalla vastuulla. Siihen oli aluksi vaikea tottua, koska no, ei Suomessa koeviikkojen ulkopuolella tule kamalasti opiskeltua. Nykyään omakin työmoraalini on kasvanut melko paljon, ja tiedän paremmin, mitä IB haluaa.
IB:llä ehkä sekä hyvä että huono puoli on se, että on pakko olla kiinnostunut, jos haluaa selvitä. Opiskelu on yliopistotasoista, ja jotta riittää energiaa oppia asiat, on pakko jotenkin kehittää intohimo aineita kohtaan. Tämä on hyvä sikäli, että IB:ltä (varsinkin UWC:ssa) jää käteen enemmän kuin suomalaisesta lukiosta, mutta toisaalta jos ei esimerkiksi pidä matematiikasta (krhm), voi olla vaikeuksia päästä läpi. IB:lle tyypillistä on kaikkien aineiden yhdistäminen yhteiskunnallisuuteen, joka korostuu entisestään UWC-kouluissa. Lisäksi UWC:ssa tuleva etu on se, että näkökulmia asioihin saa niin monesta eri perspektiivistä; esimerkiksi Global Politicsin tunnilla väittelyt saavat täysin uutta kipinää, kun ihmisiä tulee jokaisesta maailman kolkasta.

Mulla oli itsenällikin suuria vaikeuksia läpäistä puolia mun aineista ensimmäisen lukukauden aikana. Mun keskiarvo Suomessa roikkui yhdeksikön paremmalla puolella, mutta IB oli aluksi pieni shokki. Aloin vasta lukukauden lopussa tottua uuteen systeemiin, ja tällä lukukaudella oon taas alkanut saamaan hyviä numeroita - IB:llä tärkeintä on valita aineet joista pitää ja pistää niihin paljon töitä.

Henkilökohtaisesti mulla onkin omat ongelmani IB:n kanssa, kuten se, että en voi käsittää miksi koetaan hyödyllisenä niin valtavan työmäärän latoaminen oppilaille - sillä vaikka IB parhaimmillaan on todella mielenkiintoista ja antoisaa, niin se mitä se on pahimmillaan tarkoittaa pyörtymisiä, itkua ja breakdowneja. En vähättele suomalaista lukiota tai sen rankkuutta, mutta kun itse katson nyt taaksepäin, lähinnä naureskelen sille, miksi ikinä valitin läksyistä tai koeviikosta.
Toiseksi on tietenkin se fakta, että suomalainen koulujärjestelmä on yksi maailman parhaista, ja olen vasta tänne tultuani alkanut näkemään miksi. Yksi sen parhaista puolista on sanottu olevan opettajien laadukkuus, josta en ennen ollut samaa mieltä; nyt olen kuitenkin ymmärtänyt, että Suomi on yksi ainoista maista, joissa opettajilla on myös pedagoginen rooli. Tästä "opettaja on yksi vanhemmista"-aiheesta on vähätelty paljon, eikä asian tietenkään ihan noin pitäisi olla, mutta voisin väittää että se muuttaa lasten ja nuorten koulutien täysin. Kansainvälisesti katsottuna opettajat eivät niinkään välitä siitä, mitä tapahtuu luokan ulkopuolella, ja monet tuntevat jonkunlaista ylimielisyyttä omaa ainettaan kohtaan; moni esimerkiksi loukkaantuu henkilökohtaisesti tuntien tai tehtävien väliinjäämisestä, eikä aina muista että IB:llä käydään myös viittä muuta ainetta.

Joka tapauksessa, esimerkiksi breakdownit on tosiaan aika ääripää, ja yleensä ilmestyvät IB:n rankimmilla jaksoilla. IB:n rankat jaksot ovatkin jossain aivan uudella stressin tasolla, kun taas helpommat jaksot ovat oikeasti todella antoisia. Kunhan IB:n työrytmiin tottuu, voi siitä saada mielettömästi irti; oon esimerkiksi kokenut että IB on lisännyt mun tietoa asioista paljon enemmän kuin suurimmaksi osaksi yleissivistykseen painottuva suomalainen koulusysteemi. Oon kehittynyt huomattavasti yleisölle puhumisessa, asiatekstien kirjoittamisessa, argumentoinnissa, johtamisessa ja projektien suunnittelussa - vaikka osaksi tämä on myös UWC:n etuja. IB on siis kunnianhimoinen tutkinto, joka myös kehittää enemmän kuin muut tutkinnot.  Lisäksi UWC, jossa koko tutkinto itse asiassa kehitettiin, on ihanteellinen ympäristö IB:lle, sillä esimerkiksi tutkinnon runkoon kuuluvassa CAS-ohjelmassa on laajemmin mahdollisuuksia erilaiselle palvelutyölle kuin Suomessa.

Jos siis jotkut ovat hakeneet IB:lle ensi vuodeksi, tai miettivät sinne menoa lukion jälkeen, niin kehotan ottamaan sen mindsetin, että koulu pitää priorisoida, mutta se palkitsee elämän muilla tahoilla. IB sopii niille, jotka ovat kiinnostuneita yhteiskunnasta ja kansainvälisestä urasta, tai yliopistosta ulkomailla. En itse ollut mitenkään opiskeluorientoitunut, ja sitä paitsi lähdin UWC:hen kokemuksen enkä IB:n takia, mutta alun vaikeuksien jälkeen aloin pärjäämään hyvin. En voi mitenkään kiertää sitä faktaa, että IB:llä täytyy olla valmis erittäin stressaaviin jaksoihin - mutta jos on valmis kasvamaan niistä, niin IB voi antaa loppuelämälle paljon.

- Ella

2nd Term: Theatre Season, Travel Week ja muita kuulumisia

Hei pitkästä aikaa!
En oo nyt 2nd termin aikana hirveesti kirjotellu, koska noh, tää lukukausi on ollut niin hektinen etten oo oikeastaan ees ehtinyt aloittaa uutta postausta. Mulla on ollut matikan loppututkielma ja self-taught suomi työn alla, ja tälläkin viikolla mulla on vikat suulliset kokeet suomesta. Sen lisäksi työmäärä koulussa on ylipäätään lisääntynyt, ja MUWCIssa on aika työorientoitunut tunnelma, kun kakkoset valmistuu loppukokeisiin ja ykkösillä on IB:n puoliväli käsillä.

Koulutöiden lisäksi tällä lukukaudella on kuitenkin ollut esimerkiksi Theatre Season ja Travel Week. Theatre Season on kaksiviikkoinen jakso, jolloin oppilaat ja teatterin opiskelijat valmistelevat erilaisia teatteriproggiksia. Olin pääroolissa ykkösvuoden teatteriopiskelijoiden näytelmässä, joka oli hauskaa, mutta todella rankkaa, koska harjoituksia oli vähintään muutama tunti päivässä kuukauden ajan.

Travel Week taas on vähän niin kuin MUWCIn versio hiihtolomasta, jolloin me kerätään kasaan porukka ja matkustetaan itsenäisesti jonnekin päin Intiaa. Meidän porukka lähti Etelä-Intiaan Keralan osavaltioon, tarkemmin sanottuna 2.3 miljoonan asukkaan rantakaupunkiin, Kochiin. Kochia nimitetäänkin Intian Miamiksi, ja Kerala on kuuluisa viidakkoisista takavesistään. Postauksen kuvat onkin siltä suunnalta!
Travel Week meni aika lailla ongelmitta, vaikka oli jopa vähän outoa mennä turistiystävällisemmille seuduille - törmäsin jopa muutamaan suomalaiseen, ja oli hassua, miten intialaisella pikkukadulla tunnistin jo kaukaa, että kyseessä tosiaan oli suomalainen porukka.
Alla on tosiaan jonkun verran kuvia tuolta matkalta, joita tosin en oo käsitellyt millään tapaa, koska en yksinkertaisesti löytänyt aikaa ja ajattelin mieluummin vihdoin postata jotain :D

Yleisesti ottaen kakkoslukukausi on kuitenkin mennyt todella hyvin ja mielettömän nopeasti. Vaikka tässä lukukauden puolivälissä alkaakin taas vähän kaivata takaisin normaaliin elämään, niin toisaalta Intia on niin kasvanut muhun, että tulee olemaan outoa olla kesä poissa.  Vielä vikaksi täytyy mainita, että Intian kesä on alkanut, mikä tarkoittaa sitä että lämpötilat ei viimeisen kolmen viikon aikana oo kamalasti käyneet alle 35 asteessa. Seuraavaksi viikoksi on luvattu 40 asteen lämpötiloja, ja toukokuussa päästään vielä tästäkin ylöspäin. Että jos Suomen kesäkuu näyttää yhtä kylmältä kuin yleensä, ei ainakaan haittaa yhtä paljon tulla takaisin.

- Ella

Poverty & privilege: Elämä kehitysmaassa

Tämän vuoden UWC-haku on käynnissä vielä 28.1. asti! Jos olet lukion ykkönen jota yhtään kiinnostaa lähteä maailmalle viemään lukiota loppuun, käy katsomassa hakuohjeet osoitteesta uwc.fi!

Ajattelin tällä kertaa kirjoittaa vähän vakavammasta aiheesta; aiheesta, jota tiedän kaikkien miettivän, kun puhutaan Intiasta. Tää aihe on myös se, joka oikeastaan oli jokaisen huulilla kun kerroin lähteväni Intiaan. Tää oli aihe, jota ihan luonnollisestikin eniten mietin ennen lähtöä, ja jota yhä mietin paljon. Siihen samaan aikaan tottuu, mutta siltä ei sokeudu; köyhyys ja yleisesti kehitysmaassa asuminen.

Sillä vaikka itse yritänkin rikkoa ennakkoluuloja Intiasta ja kertoa siitä toisesta puolesta joka tästä valtavasta maasta löytyy, niin totuus on että elän kehitysmaassa, jossa lähes 300 miljoonaa ihmistä elää alle 1.25 dollarilla päivässä.
Vaikka siltä voikin halutessaan tiettyyn pisteeseen asti sulkea silmänsä, niin siltä ei välty.
Joka kerta, kun lähden tai tulen kampukselle, kuljen köyhien kylien läpi. Näen kadulla makaavia ihmisiä ja sairauksia; näen ihmisiä, joilla ei koskaan ole ollut kosketusta ulkomaailmaan. Usein esimerkiksi liikenteessä seisoessa näkee perheitä, jotka tulevat kerjäämään koputtelemalla auton ikkunoihin.
Intiassa on lisäksi niin kutsutut "mafialapset", jotka ovat usein orpoja, mafialle määrättyjä lapsityöntekijöitä. Heidän tehtävänsä on kerjätä kadulla rahaa, joka sitten menee suoraan mafian käsiin. Mafialapsia näkee katukuvassa paljon, ja heidän vaatteensa revitään ja naamat sotketaan, jotta he näyttäisivät mahdollisimman surkeilta - ja usein esimerkiksi kadulla seisoessa he tulevat nipistelemään ja repimään hihoista.
Mafialapset ovat Intiassa täysin yhteiskunnan ulkopuolelle jätetty ryhmä, joita kohdellaan kuin eläimiä. Jouduin itse esimerkiksi kerran tilanteeseen, jossa alle kouluikäinen poika yritti varastaa tavaroitamme - käskimme poikaa menemään pois, mutta tämä tuli aina uudestaan. Lopulta vieressämme seisova mies ajoi pojan pois jahtaamalla ja taputtelemalla käsiään kuin koiraa jahdatessa, ja poika katosi juna-aseman koloihin.
Mafialla on suuri vaikutus Intian köyhälistöön, ja tämän takia kadulla oltaessa on pidettävä huoli, ettei tarjoa kellekään rahaa.
Lisäksi olen kokenut asian toisen puolen - olen ollut ravintolassa, jossa pöytään tuotiin ilmaisia juomia vain siksi, että olin valkoihoinen. Olen joutunut kaverieni kanssa piiritetyksi Gateway of Indialla, ja minulta pyydetään aina enemmän rahaa kuin muilta, sillä tulen Euroopasta. Olen myös joskus saanut vaatekaupan hälyttimet soimaan, mutta vartijat katsoivat sitä läpi sormien; intialainen kaverini kertoi, että niin ei olisi käynyt, jos mukana ei olisi ollut valkoihoista ihmistä.

Tajusin Intian ja Suomen valtavan kehityseron oikeastaan vasta silloin, kun palasin joululoman jälkeen Eurooppaan. Mietin sekunnin murto-osan, oliko Euroopassa tapahtunut joku yhtäkkinen rikastuminen - vaikka tiesin totta kai totuuden.
Kävelin Frankfurtin lentokentällä ja lattia oli niin puhdas, että pelkäsin kenkieni likaavan sen.
Ja kun saavuin Suomeen, jokapäiväinen elämä tuntui lähes pilvien päällä liitelyltä.
Ja samaan aikaan kukaan Suomessa ei tajunnut sitä. Kukaan, kuka ei ollut asunut muualla, ei tajunnut sitä; ja se oli todella turhauttavaa. Huomasin lapsellisesti toivovani, että voisin vaan pakottaa kaikki asumaan edes hetken kehitysmaassa, jotta kaikki ne Helsingin kaduilla kävelevät masentuneet kasvot huomaisivat suomalaisen yhteiskunnan etuoikeudet.
Tuntui siltä, että olisi yrittänyt selittää ihmisille heidän otsassaan olevasta tarrasta, mutta heillä ei ollut peiliä joten he eivät pystyneet sitä näkemään.

 On todella terveellistä huomata, miten se, minkä on itse aina kokenut "normaaliksi elämäksi", muuttuu; vaikka olenkin aina ollut aika ympäröivästä maailmasta tietoinen, niin länsimaissa aina asuneena on ajatellut, että ainoa oikea tapa elää on se, mihin me ollaan totuttu. Nyt kun oon viisi kuukautta täällä asunut, niin oon tajunnut ettei me itse asiassa olla mikään enemmistö, vaan suurinosa ihmisistä ei elä länsimaista elämää.
Tän ääneen sanominen kuulostaa vähän tyhmältä, koska tottakai itsekin jo ennen tänne tuloa tiesin, että hyvin pieni osa maailman ihmisistä on niinkin etuoikeutettuja kuin me; sen asian konkretisoituminen oli kuitenkin ihan eri asia. Jos "normaali elämä" on se, miten suurinosa maailman ihmisistä elää, niin se ei todellakaan ole länsimainen elämäntyyli - me eletään Pohjois-Amerikassa, Euroopassa ja varsinkin Suomessa objektiivisesti katsoen todella epänormaalia elämää.

Ja kun jossain vaiheessa tajusin, miten paljon oma maailmani avartui Intiaan muuton jälkeen, oli pakko myös miettiä omaa roolia täällä. Mietin paljon sitä, miten voin kuvitella saavani yhtään mitään aikaan niin valtavassa maassa. Muistan ensimmäisten viikkojen aikana tulleeni lähes epätoivoiseksi siitä, voisiko yhtään mikään koskaan muuttua.
Tämä on kuitenkin aihe, jota MUWCIssakin käsitellään paljon. Sitä varten me oikeastaan ollaankin täällä; että me opittaisiin näkemään, mitä juuri meillä on annettavana.

Muistan, kun ensimmäisen kerran vierailin kampusta ympäröivissä kylissä, ja tajusin oman pienuuteni. Tajusin, että yksikään köyhä ihminen tässä maailmassa ei tarvitse pelastajaa. Kukaan ei tarvitse etuoikeutettuja valkoisia ihmisiä, jotka tulevat heidän luokseen ja sankarimaisesti vetävät heidät ulos köyhyydestä - saatika menevät toisten ihmisten yhteisöihin surkuttelemaan heidän hirveää tilannettaan.
Sen sijaan meidän on panostettava siihen, että maailmasta tulisi yleisesti parempi paikka elää. Siihen, että me omalta osaltamme laitamme kaiken likoon; yritämme olla nöyriä ja tajuta oman asemamme. Köyhyys on erittäin kompleksi asia, jota ei muuteta sillä, että viedään julkkiksia itkemään köyhän afrikkalaisen perheen kotiin.

Oon itse ollut tämän asian kannalta sinänsä onnekas, että löysin palvelutoiminnan, jossa pääsen tekemään  jotain minkä koen oikeasti auttavan. Teen töitä Manavya-nimisessä organisaatiossa, joka pyrkii tuomaan HIV-positiiviset orvot osaksi yhteiskuntaa. Manavyassa pääsee luomaan todella läheisiä suhteita lapsiin, ja on mahtavaa huomata, miten jotkut lapset viime syksynkin aikana reipastuivat ja alkoivat tulla mukaan leikkeihin. Manavyassa huomaa, miten suuri merkitys on pienillä asioilla; jo yksikin keskustelu, jossa esimerkiksi kerron intialaiselle lapselle Suomesta, voi olla asia jonka lapsi muistaa koko loppuelämänsä.

Jos siis antaisin ihmisille yhden elämänohjeen, olisi se vierailla maissa, jotka ovat täysin päinvastaisia suomalaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan. Kehitysmaahan lähteminen rantaloman sijasta antaa perspektiivin, jota ei voi oikein selittää, ennen kuin sen kokee. Kuten olen joskus aiemminkin maininnut, niin olen näiden kuukausien aikana oppinut ymmärtämään maailmaa paremmin kuin muiden vajaan 17 vuoden aikana yhteensä.
Tuntuu siltä, että eläisi aivan toisella puolella elämää - enkä enää voisi kuvitella, että olisin jäänyt vain sen toiselle puolelle. Ja tää on yksi arvokkaimmista asioista, mitä UWC on mulle antanut - se on antanut ympäristön, jossa voin turvallisesti nähdä maailman toisen puolen ja tehdä siitä elämäntavan.

Back on camp: Joululoma, Suomi ja paluu arkeen

Kun syksyllä matkustin Intiaan, en oikein osannut verrata asioita Suomeen; olin yhtäkkiä niin kaikinpuolin erilaisessa ympäristössä. että tuntui hassulta edes etsiä yhdistäviä tai erottavia tekijöitä.

Kun joulun alla laskeuduin takaisin Munichin lentokentälle, erot pomppasivat kuitenkin silmille päivänkirkkaina. Tavalliset ihmiset näyttivät yhtäkkiä rikkailta, ja tuntui siltä että olisi tullut miljonäärin kotiin; kotiin, jossa kaikki on niin siistiä, ettei uskalla koskea mihinkään.
Mietin puolalaisen kaverini kanssa, onko Euroopassa aina ollut näin paljon naisia. Jossain välissä silmäni oli tottunut siihen, etteivät naiset Intiassa ole yhtä paljon yhteiskunnassa esillä - ja olin jokseenkin järkyttynyt siitä, miten paljon Munichin lentokentällä oli naisia töissä.
Olin järkyttynyt myös omasta reaktiostani.
Olin järkyttynyt siitä, miten rikas tämä puoli Euroopasta on.
Ja kun laskeuduin Helsinki-Vantaalle, olin järkyttynyt siitä, miten rikkauden ja kehityksen kasvaessa onnellisuustaso laski; suomalaiset nimittäin näyttivät lähes zombeilta intialaisiin verrattuna.

Suomessa olo onkin antanut aikaa jonkinlaiselle peilaukselle. Ensimmäiset päivät menivät lähinnä sen asian käsittämisessä, että olin juuri viettänyt neljä kuukautta Intiassa; oli kuin olisin yhtäkkiä herännyt unesta. "Mitä äsken tapahtui"-tunne vaihtui kuitenkin jouluna sen asian tajuamiseen, etten tänä vuonna ehtinyt saada tippaakaan joulufiilistä; saatika sitten tajunnut vuoden olevan lopussa.
Lähdin uudeksivuodeksi vanhempieni luota Helsinkiin, ja vaikka tajusin vasta Senaatintorilla vuoden 2015 tulleen ja menneen, koin viettäneeni todella onnistuneen uudenvuoden.
Sen jälkeen olenkin oikeastaan oleskellut Helsingissä, nähnyt kavereita ja rullaillut kaduilla. Juonut paljon (kunnollista!) kahvia, nauttinut pakkasesta ja tietysti katsonut jääkiekkoa. Koulujuttujakin oli tarkoitus jossain välissä tehdä, mutta se on jäänyt lähinnä self-taught finnish-kirjojen lukemiseen.

Vaikka myönnän olevani jo nyt melko stressaantunut tulevasta lukukaudesta, enkä tunne että olisin lomalla saanut asioita selvitettyä niin kuin ensin suunnittelin, niin olen myös huomannut kaipaavani takaisin. Se ei oikein käy itselleni järkeensä, kun tiedän kaikki ne ihanat MUWCIssa odottavat velvollisuudet, mutta kai se kertoo jotain siitä, missä mun koti juuri nyt on.
Oonkin loman aikana tajunnut, mitkä asiat kantaa sua eteenpäin UWC:ssa. Se on tunne siitä, että oot tekemässä jotain merkittävää - oot tekemässä jotain sun elämällä, menossa jonnekin - vaikka et aina tietäisikään minne.

***

Kirjoitin yllä olevan tekstin ollessani vielä Suomessa, mutta se jäi julkaisematta, joten nyt olenkin jo palannut Intiaan.

Lähdin Suomesta eilen viiden aikaisin aamulla. Finnairin kone oli -29 asteen pakkasen takia niin jäässä, että kahvinkeitin oli rikki ja hanoista ei tullut vettä. Niinpä lähtö viivästyi jonkun verran, joka aiheutti mulle melkoisia ongelmia kun mun oli tarkoitus vaihtaa Brysselissä konetta, ja olin 30 portin päässä turvatarkastuksessa, kun Mumbain lennon viimeinen kuulutus tuli. Helsingin koneesta vaihtoi onneksi muitakin ihmisiä tuolle lennolle, joten meidät päästettiin vielä koneeseen ja saavuin perjantai-iltana Mumbaihin.

Yksi mun kakkosvuotisista puhui matkalla siitä, miten outoa on aloittaa viimeinen lukukausi. Totesin sitten, että kyllä sitä välillä toivoisi olevansa jo siinä pisteessä; ettei olisi enää niin älytöntä työmäärää edessä. Siihen hän kuitenkin sanoi, että tekee tässä vaiheessa todella hyvää, jos tuntuu siltä. Kakkoslukukauden onkin sanottu olevan MUWCI:n parasta aikaa, ja edessä siintää suomen ja matikan kirjoituksista huolimatta myös travel week ja theater season.

Suomesta jäi ensinnäkin käteen hieman tyhjä olo siksi, ettei ollut tarpeeksi aikaa nähdä kaikkia kavereita yhtä paljon kuin halusi. Toiseksi vaikka nautin suuresti pakkasista, enkä saanut tarpeekseni suomalaisesta kahvista, niin totesin myös monen asian olevan hieman yliarvostettua ulkosuomalaisten kesken. Itse asiassa aloin tuntea näin jo jonkin aikaa ennen lomaa; loppuvuodesta alkoi vaan tuntua niin turhalta haikailla niin pienten asioiden perään. Kun oli siinä vaiheessa selvinnyt jo neljä kuukautta ilman että mitään erityistä tapahtui siksi ettei saanut ruisleipää, niin ei vaan jaksanut enää pohtia koko asiaa.

Fiilikset nyt? Hieman hämmentyneet. Mietteliäät. Onnelliset. Jopa levolliset, kaikesta huolimatta.
Totta kai kun viime yönä saavuin pilkkopimeälle, tyhjälle kampukselle ja kömmin omaan sänkyyn, niin olisi ollut ihanaa vaan jäädä siihen. Ettei aika olisikaan liikkunut, ja olisi voinut kuunnella äänetöntä kampusta miettimättä sitä, miten pääsen matikasta läpi.
Mutta no, sellaista UWC-elämä on, jatkuvaa ylä- ja alamäkeä. Ne alamäet on kestettävä, ja ylämäet on elämän parhaita hetkiä; ja niiden varjolla tää kevät tulee vierimään kesää kohti.
Chalo, toinen lukukausi Intiassa!

- Ella

1st term: Ensimmäinen syksy Intiassa

Niin tässä sitten kävi, että mun ensimmäinen syksy Intiassa alkaa olla ohi. Varhain torstaiyönä nousen taas Helsingin koneeseen ja suuntaan jouluksi Suomeen - neljän kuukauden jälkeen.

Näissä jokseenkin sekavissa tunnelmissa oon miettinyt paljon sitä, oonko menossa kotiin vai vaan Suomeen. Oon tajunnut, että Intiasta on tullut mulle se maa, jossa asun; se ei enää ole vaan paikka, johon tulin vähäksi aikaa käymään. Kun puhun joululomasta "kotiin menemisenä", se särähtää oudosti mun korvaan, enkä tiedä voinko niin enää sanoa. Mulla on mun oma sänky, arki, piirit ja elämä Intiassa - sen kadut tuntuu kodilta, ja sen ihmiset tutuilta. 

Kai tää kaikki tarkoittaa sitä, että oon johonkin pisteeseen asti tottunut Intiaan. Oon kotiutunut tänne. 

Mun ensimmäinen lukukausi MUWCIssa on ollut mun elämän hektisin, parhain, hirvein ja kaikenkaikkiaan uskomattomin syksy mun elämässä. Oon pysähtynyt monta kertaa miettimään, että teinkö mä tän oikeasti - ja se asia ei tule koskaan vähemmän absurdiksi. Opin puhumaan englantia mun arjen ykköskielenä, matkustamaan yksin ja selviämään mitä eriskummallisimmista tilanteista.
Luulin ennen, että tiedän paljon maailmasta; mutta jos se oli paljon, niin en tiedä, miten kuvailla sitä, miten paljon enemmän tiedän nyt. Ja siitä huolimatta, että Intia modernisoituu kovaa vauhtia, niin on kehitysmaassa asuminen auttanut ymmärtämään maailmaa (ja sen länsimaakeskeisyyttä) aivan uudella tavalla. Tuntuu lähes siltä, että ennen tänne tuloa elin jokseenkin pimennossa todellisuudelta - vaikka vielä muutama kuukausi sitten en olisi ikinä niin sanonut.

Oon myös joutunut seuraamaan maailman toiselta puolelta, mitä Suomessa on tapahtunut. Ja kun maailmalla on ollut konflikteja, oon monta kertaa ollut niiden toisella puolella Suomeen nähden; esimerkiksi Beirutin ja Bagdadin terrori-iskut tapahtui mun ja Suomen välissä.
Oon oppinut paljon suomalaisuudesta ja siitä, mitä tarkoittaa kotimaa; siitä, mitä tarkoittaa lähteä ja jättää kaikki normaali taakse.

Tää syksy ei ole ollut helppo. Vaikka kuinka mä oon kirjoittanut projektiviikoista ja Diwalin viettämisestä, niin tää syksy ei todellakaan ole ollut helppo. UWC ei ole vaan matkustelua, vaan oikeasti rankkaa työtä ja hektistä arkea - sen lisäksi, että jo muutenkin totuttelet lukioikäisenä asumaan ulkomailla ilman ketään, jonka tuntisit entisestä elämästä. Tää onkin se syy, miksi UWC-oppilaat on niin tarkkoja siitä, että tätä ei kutsuta vaihdoksi - UWC:ssa kun pitää luoda kahdeksi vuodeksi täysipainoinen elämä täysin vieraaseen maahan. Sun pitää opetella hyväksymään se, että oot jättänyt taakse sen, mitä muut pitinä normaalina lukiolaisen elämänä; sun pitää opetella hyväksymään asiat, joista luovuit UWC:n takia.
 Ja jos satut aamulla heräämään huonoon päivään, niin teet sen kolmen huonekaverin ja 240 muun oppilaan keskellä; ja sen lisäksi, että raahaat itsesi seitsemäksi tunniksi kouluun, saatat illalla mennä työskentelemään HIV-positiivisten lasten kanssa tai opettamaan kehitysvammaisille aikuisille englantia. Ja vaikka sulla olisi kuinka huono päivä, joudut tsemppaamaan kaiken läpi. UWC-elämä ei aina tarjoa mahdollisuutta vetäytyä sänkyyn murjottamaan, mutta se oikeasti kasvattaa luonnetta.
Ja vaikka oon nähnyt mun huonekaverin itkevän useammin kuin kerran ja luullut että jo tässä vaiheessa hukun koulutöihin, ja vaikka oon ollut tilanteissa jotka on ollut äärimmäisen epämukavia, ja vaikka oon välillä toivonut vaan ihan mielettömästi että olisin Suomessa ilman mitään velvollisuuksia, niin sillä kaikella on toinen puoli.

Sillä kaikella on puoli, joka on niin hienoa, ettei sitä osaa pukea sanoiksi. Se on puoli, joka tapahtuu luokan ja projektien ulkopuolella. Puoli, jonka takia tänne lähdetään, ja jota ei voisi kokea missään muualla maailmassa.
On nimittäin hetkiä, jolloin tajuat olevasi niin äärimmäisen onnekas, että voisit itkeä. Hetkiä, jolloin koko koulun reilu 50 eri kansallisuutta on kokoontunut illaksi kynttilöiden ääreen soittamaan kitaraa ja laulamaan. Hetkiä, jolloin keskustelet maailmaa heilauttelevista konflikteista kyseisistä maista tulevien ihmisten kanssa. Hetkiä, jolloin heräät vuorien takaa nousevaan aurinkoon ja kuulet, kuinka alhaalla laaksossa soitetaan rumpuja; hetkiä, jolloin Intiassa on meneillään valtava festivaali, ja vietät sitä tanssimalla intialaisessa kylässä.
Niitä hetkiä on vaikea selittää ulkopuolisille, ja mulla on kieltämättä ollut vaikeuksia pitää yhteyttä Suomeen. On vaikeaa prosessoida asiaa yksikseenkin - saati sitten yrittää pukea niitä asioita lauseiksi, joita muut ihmiset ymmärtäisivät. Ja nyt kun ensimmäistä kertaa mun lähdön jälkeen tulen käymään Suomessa, huomaan että oon vähän hermostunut - huomaan miettiväni, miten enää sopeudun takaisin kulttuuriin, joka tuntuu koko ajan kaukaisemmalta.

Se viikonloppu, kun elokuussa matkustin yön yli Mumbaista kampukselle ja rymistelin seitsemältä sunnuntaiaamuna mun uuteen huoneeseen, tuntuu ihan mielettömän kaukaiselta. Mun australialainen roommate tuli avaamaan oven ja mietin väsyneenä, voisinko koskaan viihtyä täällä; ja niin siinä (tietenkin) kävi, että MUWCIsta tuli paikka jossa viihdyn paremmin kuin missään muualla.
Niin kliseiseltä kun se kuulostaa, niin mun elämä on muuttunut kaikilla mahdollisilla tavoilla - ikään siinä ei enää ikinä tule olemaan samanlaista kuin ennen tänne lähtöä. Intia on neljässä kuukaudessa opettanut mulle maailmasta enemmän, kuin kaikki muu yhteensä mun seitsemäntoista elinvuoden aikana.
Ja näiden seuraavien kolmen Suomi-viikon jälkeen, kun Intian olematon talvi tulee ja palaan kampukselle, saan olla täällä vielä kesään 2017 asti.

Uusi UWC-haku muuten alkaa heti tammikuun alussa - jos yhtään kutkuttaa lähteä, niin käy vilkaisemassa hakuohjeet osoitteesta uwc.fi!

Alla videokooste näistä kuluneista neljästä kuukaudesta :)

MUWCI: 1st term

Hyvää joulua, nähdään Suomessa ❤ 
- Ella

#vainintiajutut

Kun olet kävelemässä kouluun ja näet reitillä viisi apinaa.

Kun sammakoita on kirjaimellisesti kaikkialla, suihkut ja sängyt mukaan lukien.
 + Kun vahingossa littaat yhden niistä oven väliin.

Kun autojen takaluukuissa lukee aina "HORN OK PLEASE". 

Kun skootterin kyydissä on aina vähintään kolme ihmistä.

Kun on monsuuni mutta ulkona ei sada, joten astut ulos ilman takkia - sillä seurauksella, että olet kahden minuutin päästä likomärkä.
Kun laitat flipflopit jalkaan monsuunin aikana, ja viiden minuutin päästä tuntuu siltä että kävelisit saippualla.
Kun kahlaat ruokalasta koulurakennukseen, koska monsuuni.

Kun kävelyteitä ei ole.

Kun eniten käyttämäsi ilmaus on "Thik hai, chalo" ("Okay, let's go"), pään heilutuksella varustettuna.

Kun olet unohtanut, että autoteillä on kaistat.

Kun leivällä on sata eri nimeä (chapati, phulka, roti, paratha..) etkä vieläkään tiedä, mitä eroa niillä on.

Kun tuntuu, että samoja rakennuksia rakennetaan vuositolkulla ilman että ne koskaan valmistuvat.

Kun ulkona syöminen tarkoittaa joko Domino'sin pizzaa tai butter chickeniä kyseenalaisissa katuravintoloissa.

Kun rekoilla on oma, jäätelöauton tunnaria muistuttava töötti.

Kun mainoksissa näkee vain valkoihoisia ihmisiä, paitsi jos niissä mainostetaan joko Nivean tai Garnierin ihonvaalennusvoiteita.

Kun kahviloissa "musta kahvi" on sama kuin suomalaisten maitokahvi, ja pelkkä "kahvi" on pikkuruinen kuppi Starbucksin kahvia muistuttavaa höttöä.

Kun vaihtoraha maksetaan usein suklaapatukoilla.

Kun ruokakaupoissa ei myydä karkkia.

Kun Intiassa on oma versio Coca Colasta, Thums Up. 

Kun virallisissakin mainoksissa/tiedotteissa voi hyvin olla mitä eriskummallisempia kirjoitusvirheitä. 

Kun joudut lehmän aiheuttamaan liikenneruuhkaan.

Kun kaikkialla on vartijoita, joilla ei ole mitään tekemistä.

Kun julkinen liikenne (=ovettomat, kolmipyöräiset rickshaw-taksit) toimii paremmin kuin HSL.

Kun kaikki juovat chaita, eli intialaisittain tehtyä teetä.

Kun "masala" on nimi kaikelle mausteiselle ruoalle.

Kun joudut hyväksymään sen faktan, että kaduilla haisee. 

Kun kaikkialla on aina ihmisiä - Suomessa Hullujen Päivien ruuhkat on Intiassa maanantaiaamu. 

Kun jokaisessa osavaltiossa puhutaan eri kieltä, joista jokaisella on miljoonia puhujia enemmän kuin suomenkielellä.

Kun heräät aamuyöllä siihen, että kylissä soitetaan rumpuja ja lauletaan.

Kun ostoskeskukset on toinen toistaan modernimpia. 

Kun intialaiset on ehkä maailman avuliaimpia ihmisiä, ja suunnilleen mihinkään ei voi mennä ilman että on joku auttamassa.

Kun ruokakaupoissa pitää jättää laukku narikkaan.

Kun tien ylittämisen voi tiivistää lauseeseen "run and don't stop".