My Story with UWC: Kaikki edessä

Noniin, nyt on sitten se hetki kun bloginkin muodossa aloitan tän matkan, sillä enhän mä voi millään olla kirjoittamatta siitä, mitä seuraavan kahden vuoden aikana tapahtuu. Kaikkea en todennäköisesti saa, ehdi, tai edes kykene ilmaisemaan tekstien kautta, mutta toivottavasti pysytte edes jotenkin matkassa mukana!

kuva: Steve McCurry, fubiz.com

Itse asiassa se syy, mikä sai mut juuri tänään polkaisemaan tän käyntiin, on se että äsken aamukahvia juodessa tarkistin sähköpostin, ja sieltähän löytyikin jotain yllättävää - kirje mun tulevalta koululta. Opiskeluviisumiohjeet, Intian hallituksen hyväksyntä tutkintoa kohtaan (tai jotain vastaavaa), terms & conditions ja päivämäärät. Samalla siis varmistui myös se, että mulla todella on +- 97 päivää lähtöön. Koko asia jotenkin konkretisoitui, kun katsoi rehtorin kirjoittamaa kirjettä jossa komeili se oma nimi.

"We are delighted to make you a formal offer of admission to the class of 2015-17 for the two-year academic programme beginning in August 2015. This is the start of a transformational journey.

...We look forward to welcoming you to campus. Plan on arriving at Bombay International Airport on 22-23 August, 2015." 

kuva: uwcmahindracollege.org

Eli kerrataan nyt vielä. Mut siis valittiin maaliskuun lopuilla UWC-stipendiaatiksi ja sijoitettiin UWC:n Intian kouluun. UWC, eli United World Colleges-järjestö on ympäri maailmaa toimiva opetusliike, jonka arvoja ovat esimerkiksi yhteiskunnallisuus, monimuotoisuus ja solidaarisuus. UWC:sta löydätte kuitenkin lisää tietoa joko tämän blogin UWC-sivulta, tai sitten ihan Suomen tai kansainvälisen komitean nettisivuilta, jonne löydätte linkit myös blogin linkkisivulta. 

Opiskelen koulussa kaksi vuotta ja saan kansainvälisen ylioppilastutkinnon. Käyn siis IB-lukion ilman ensimmäistä vuotta eli Pre-IB:tä; opiskelen kuutta ainetta ja kirjoitan näistä kaikki, eli toisin sanoen asun, opiskelen ja harrastan koulun kampuksella noin 80 eri maasta tulevien ihmisten kanssa. Lisäksi UWC:hen kuuluu isona juttuna paikan päällä tehtävä hyväntekeväisyys, joka voi olla esim. englannin opettamista tytöille, eläinten hoitamista paikallisessa eläinsuojassa tai teatterin ohjaamista intialaisille naisille. UWC:ssa toimii myös malli-YK, ja Intian koulussa toimii naistenasiainjärjestö Kriya Empowerment.  

kuva: wikipedia.org

Miksi Intiaan?

Multa on paljon kysytty, että miksi Intia. No, ensinnäkin, en saanut itse valita maatani, vaan stipendin saatuani mut sijoitettiin kyseiseen kouluun koska komitean mielestä se sopi mulle parhaiten - mutta se lienee turha argumentti, koska Intia oli mulla ykkösvaihtoehto. Siihen on oikeastaan kolme selvää syytä; 1. Halusin kauas, mutta en Pohjois-Amerikkaan, koska sinne pääsen muutenkin. 2. Haluan parantaa naisten asemaa, mille on luultavasti UWC:n kohteista eniten käyttöä Intiassa. 3. MUWCIssa tarjotaan paljon teatteria ja tanssia, joita rakastan. 

Kun ensimmäisen kerran joskus yläasteella (asian ollessa vielä kovin kaukainen) aloin laittamaan kouluja järjestykseen, Intia oli mulla varmaan viimeinen vaihtoehto. Muistan ajatelleeni että hyi, olisi kamalaa joutua Intiaan. Kyse ei ollut edes siitä, että pelotti lähteä niin erilaiseen kulttuurin, jossa länsimaalaisen käsityksen mukaan on vaan tauteja ja slummeja; esimerkiksi Swazimaa oli nimittäin ollut mun listalla kärjessä koko ajan, enkä mä ole ikinä ollut sellainen ihminen joka antaisi pelkojen ohjata mun tietä. Kyse vaan oli enemmänkin siitä, että Intia tuntui mainituista seikoista riippumatta mielettömän kaukaiselta ja vieraalta, lähes ahdistavalta. 

kuva: waterandmegacities.org

No, en tiedä mitä kävi, varmaan lopulta sekosin omaan seikkailunhaluuni, mutta lopulta istuin komitean edessä, Intia ykkösenä listalla. Oikeasti mulla oli lähes koko hakuprosessin ajan ykkösenä Hong Kong, joka paikkana oikeastaan kiinnostaa mua vieläkin eniten, mutta koulun akateemisuus ja kurinalaisuus sai mut kallistumaan Intiaan, jonka vaihdoin vielä viime hetkellä sitten ykköseksi. Ja niinhän siinä sitten kävi, onnekkaasti ja onnellisesti, että toimikunta näki saman mitä mä näin. 

Oli miten oli, Intiaan muuttaminen tuntui samalta kuin Hollywoodissa näytteleminen; sinne mentäisiin jos elämä joskus toisi mahdollisuuden eteen, mutta ei se asia nyt päiväjärjestykseen kuulunut. Intiaan muuttaminen kuulosti lähinnä joltakin Julia Robertsin Eat Pray Love-touhulta, joka sitä paitsi tapahtuisi vasta joskus parikymppisenä, ei 16-vuotiaana. Mutta näin on parempi kuin mitenkään muuten, enkä malttaisi oikein edes odottaa, mitä kaikkea Intiassa on mulle - ja ennen kaikkea mihin tää vielä vie mut elämässä. 

Mulle on suotu niin suuri mahdollisuus muuttaa mun elämän suunta, että se tuntuu välillä melkein pyörryttävältä. En voi käsittää, että mussa on nähty potentiaalia tähän - mutta kun niin on, niin aion ottaa siitä kaiken irti. 

Jos mun tuleva seikkailu kiinnostaa, niin liittykää ihmeessä lukijoiksi tai muuten vaan kirjottakaa sinne näytölle aina välillä tän blogin osoite! 

Kesäfiiliksin,

Ella