The 50 Day Crisis

The smell of Blue Tokai’s Bibi Plantation coffee lingers in the air of my Polish and Indian friends’ room. We’ve had some milk to put in it, for once – something that I once took for granted but is now a luxury.  It’s 12:24 am on the 30^th March. The temperature is still close to a 30 and I feel a drop of sweat running down my stomach - the Maharasthrian summer has started. For far too many people, summer before monsoon means drought that takes away their livelihood – but in my own, individual, small world it means that graduation is coming. In my own, individual, small world it means that what once seemed like an eternity has begun to approach its end – my years in MUWCI.

Slowly, careful comments of the mortality of our time here have started to slip into the caf table discussions.

“How do you feel about it?”

“I don’t know, it’s scary.”

“I know man.”

(Or well, sometimes it’s more like an overtly excited comment from a first-year about their first-years. and then a panicky burst of frustration from a second-year.

“Hey, did you here about the zero year who-“

“NO.”

“Sorry, it’s just that I just got to know my firs-“

“I DON'T WANNA HEAR IT.”

“But they’re arriving and we need to plan for-“

“NOBODY’S ARRIVING. WE ARE NOT GOING ANYWHERE.”)

Slowly, stocking up on food is becoming unnecessary and my sweaters are better off in my suitcase. Slowly, each morning seems to matter more than before. Every conversation and every face has become more full of details I want to remember.

I’m leaving India in 52 days. 51, in fact, since it’s past midnight at the moment - not that it really makes a difference - I mean, what is 24 hours gonna do in making me realize what the hell just happened.

So in 51 days, I’m putting on the blue and white cap that indicates my declaration as “ylioppilas” – meaning a high school graduate, or as our weird language puts it “an over-student”. In 51 days, I have spent 638 days in India, living with people from 60 different countries, on a hilltop in the valley of the Western Ghats mountain rage in rural Maharashtra, five kilometers from the closest village called Paud and two hours of bumpy roads from the 5-million city of Pune. In a tiny corner in Wada 3, geographically very far from the world but mentally closer than ever.

Ernakulam, Kochi (2016)

It sounds like an illusion, I know – and more often than not has also felt like it. Listening to guitars in different languages, dancing under flags from six different continents, watching the neon purple sun set right below your window and taking a 36-hour train across the country all sounds like some cliché roadtrip movie, before you remember that for the past two years, that’s been your life.

And funnily enough, reality has started to feel like an illusion as well. Normal life feels like an illusion. I mean, normal life, with breakfasts that I made myself? With 8-hour work shifts and not knowing which café to pick because there are too many to choose from? With a good night’s sleep under a fluffy duvet and – my god – a thick mattress? Normal life, with packed subways and 9 pm news? What is that? I don’t remember anymore.

All of that sounds like fun and games and dreamy days when you’re staying up for the fourth night in a row, trying to finish your millionth IB assignment and binging up on the coffee shop brownies that have already made you gain five kilos. That’s when you can’t wait for it. That’s when you’d give anything in the world to wake up in your own bed with absolutely no shits given about anything.

But then time flies, and suddenly you’re here. With half of a hundred mornings left. And it stops being funny, because that makes seven weeks - when I so clearly remember sitting on the edge of my bed, counting weeks until Christmas of my first year as I scrolled through my calendar. To be honest, I’ll probably get too scared to count soon enough, because let’s face it, it’s nerve wrecking as hell. I should probably just stop now and pretend like it’s not gonna end. Like this dream I’ve been living is actually a dream because I’m a coma patient and they’ve decided to pull the plugs. So I stay here forever.
Yeah, I've realized I tend to get more attached to places than people. 

But after all, that’s not how life works. After all, we knew it was gonna end, right? Right?!

Because there are 8-hour work shifts to do and college degrees to complete in American small towns and European capitals and South East Asian megalopolises, as we’ll soon see when we burst out of this bubble, scattering around the globe the same way we were spread around when we were all just strangers. There are breakfasts to eat with extended families and childhood friends. There are things that are hard and not so nice, but there are things that need to be done, and most of all, things that will make you realize why your years here were meaningful. There are greener meadows, as they say, but there are also better days and comfier beds and tastier coffee and after all, quite a lot more freedom and goals to achieve. (Although the 16-year old naïve me, standing at the gate of the Helsinki airport 1,5 years ago, boarding a plane to Mumbai, was very sure that I was on my way to freedom.)

It’s going to be incredibly scary to leave. I was never as scared to leave to India as I am to return home. On most nights, I have no idea what I will do without all this. Against all my expectations, I’m returning home (temporarily, duh) which was pretty much the worst outcome I could imagine when I stood by that gate in Helsinki in August 2015. Not getting into the prestigious US university I wanted was a hard hit for someone for whom the Finnish everyday life is the perfect epitome of mediocrity, dullness, monotonousness and detachedness. Humdrum with no great shakes. Settling.
But gladly, that most likely means I’m going towards the unknown again, just like I did when I was 16 and boarded that plane – and turns out, that the unknown can be quite good. Turns the unknown makes you discover things. And if I'm so afraid to not be doing something that pushes me to my extreme limits, if I'm so afraid to experience what I narrow-mindedly see as "failure" for myself - then maybe I should face those fears. Maybe I should live a bit of normality, if normality is outside of my comfort zone now. 

Because gladly, we cannot stay in an eternal dream. I’m pretty sure it would become quite nightmarish after a while - I'm quite done with showering with frogs, to be frank with you. I believe in everything having a purpose, and yes I'll soon look back to all of this and think "was it real?", and I'll scroll through the pictures and videos and unnecessary mass email chains and wonder why I ever let myself take it for granted. Yes I'll miss it like crazy, when I suddenly can't jump into my roommate's bed or go make coffee in Wada 4 or spend time with AC and good internet my friends in Wada 5. I'll look back and think damn, if I could spend another day watching the sunsets on top of the valley. I'll look back to everything and miss it like crazy - but I also know that it’s my time to go. 
Home? I don't know where that is anymore. But it's time to move forward again. 

And to be honest, despite my 50-day crisis, the weeks that remain will most likely be one of the best ones we’ve had so far. On Saturday’s Pune-trip I’m stocking up on coffee though – it’s game on towards the final exams. 

It's only the beginning, even if it's the beginning of the end.

Some sporadic thoughts about third term

I close my suitcase and lock my cupboard. My room looks oddly clean, despite the scrambling wallpaper that never got fixed. I smile at the thought of it and take a deep breath before closing the door behind me.

It's over. Third term. The infamously hectic third term. The term they all warned us about.
It's over and we all made it through the endless EEs, IAs, November exams, TOK essays, all other essays, SATs, ACTs, labs, FOAs and written tasks.
On the last two days of the semester, the legendary Mount Wilko next to our campus caught on fire - twice - how symbolical is that.

I make my way the parking lot, and I feel more anxious than I've felt at the end of my previous semesters. I feel anxious, because this is the last time I leave campus before I actually leave for good. It's maybe a bit early to think about that five months in advance, but I can't really help it.

 On my way to Mumbai, I wonder how fast time has gone, despite how long these 1,5 years have occasionally felt when I've had to bury myself into coffee cups and academic articles and Global Politics essay outlines at 2 am. I wonder how weird it is that this place is now my new "normal" - and how I'm not even seeing my precious Arctic Circle until June, and though it feels weird, it feels less weird than I expected.

As we reach Mumbai, the taxi driver cannot find the right apartment, so he casually tries to dump us to the middle of Bandra. And like nothing was more usual, we use our weak hindi skills to fight with him and eventually manage to find our friend's aunt's place where we'll be staying until we catch our flight to Thailand next week.

It's been a few days now since the semester ended, and first of all, I've always loved Mumbai more than anything - but God it feels good to just be out of campus. Funnily enough, the densely populated area of Bandra, with street noises flowing in from the windows and buildings after buildings covering all of my eyesight, feels incredibly relaxing. Yesterday I was having my morning coffee by the window, and a frigging parrot almost flew in. As much as I sometimes get frustrated at the challenges I face here because of cultural differences, this is the part I love about India. The fast-paced, hectic atmosphere that swallows you in and makes you realize how different life can be from the monotonous days in Finland.

Some of my second-years, now scattered all over the world and reaching out for us in their longing for MUWCI-days, have been asking me how third term was, telling me how much they wish they would've appreciated the years they had here. It's been hard to say "how third term was"; it feels a bit like you've been running on a busy street, trying to find your destination with people shouting and cars getting on your way, and always just ending up in a new corner that you didn't know existed. But I can already feel that longing they felt; it already feels like the calm after the storm. Though I'm still confused about what just happened during the last few months, or during the last 1,5 years actually, I can already feel a lot of nostalgia about the green valley of Mulshi. About the cold, foggy mornings on top of that hill in rural Maharashtra - that by the way, are not a thing in Mumbai where the air feels like it has been pressed into a tiny jar.  

It's been such a crazy fall. "Fall" in all its meanings. One day I'll look back and think about the absurdity of all this; about how much I survived in MUWCI and about how I'm spending my break in this small bohemian apartment in Mumbai with my Norwegian friend, with whom I'm flying to Bangkok with in 3 days. I honestly don't always know how I ended up here and what it means to be an UWCer, but as I said, one day I'll know the purpose of all of this. 

Right now I need to sleep though, I haven't really done any of that since August. 

- Ella

Q&A: Kysy UWC:sta, Intiasta tai mistä tahansa muusta!

Are you an aspiring UWCer or just wanna know more about me, India, or studying abroad? 

Kuten mainitsin jo lyhyesti viime postauksessa, oon päättänyt pistää pystyyn Q&A:n koska uudet UWC-haut käynnistyy taas pian, ja muutenkin haluun pitää tätä blogia yllä paremmin kuin aiemmin tänä syksynä.

Oon saanut jo jonkun verran kysymyksiä, mutta tän postauksen alle voit laittaa mitä tahansa mieltä askarruttavia kysymyksiä. Voit myös lähettää niitä osoitteeseen elllakononen@gmail.com tai vaikka privalla Instagramissa @ellagrams.

Tuun todennäkösesti kuvaamaan tän ens viikon puolella, eli siihen asti on aikaa :-)

- Ella

It's Not a Vacation: UWC-elämän haasteista

Näin uuden UWC-haun pikkuhiljaa lähestyessä, ja myös herättääkseni blogia eloon, oon ajatellut pistää pystyyn Q&A-postauksen. Jos sulla on ikinä ollut kysymyksiä UWC:sta, Intiasta, IB:stä, ulkomaille muutosta, musta tai mistään muusta asiaan liittyvästä, voit lähettää niitä osoitteeseen elllakononen@gmail.com, yksärillä Instagramiin @ellagrams, tai kommentoida alle. Jos ollaan Facebookissa kavereita, sekin toimii. Keräilen kysymyksiä pikkuhiljaa, ja teen niistä koosteen kun on sopiva aika!
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Pääsin pitkästä aikaa kirjoittamaan postausta, sen jälkeen kun oon tallentanu miljoona draftia jotka on jääneet kesken syystä tai toisesta... En tiedä, millainen avautuminen tästä postauksesta tulee, mutta toivottavasti saan jotenkin organisoitua mun ajatuksia yhteen kasaan.

Tosiaan, oon tässä välissä ehtinyt pakata kamat ja lentää Suomeen kolmeksi kuukaudeksi ja sitten lentää takaisin Intiaan viimeistä lukiovuotta varten. Paluu Suomeen oli melko rankka, ja muistan että viime toukokuussa se ahdisti mua paljon enemmän kuin Intiaan lähtö viime vuoden elokuussa.
Kesä tuntui välillä matelevan, koska noh, elämä Suomessa on noin 99% hitaampaa kuin Intiassa ja UWC:ssa, mutta ennemmin tai myöhemmin kävelin jo ruuhkaisella Istanbulin kentällä etsien istumapaikkaa ennen Mumbain koneen nousua.

Kakkosvuosi MUWCI:ssa on ollut monella tapaa erilainen viime vuoteen verrattuna. Uusien ykkösten tulo ja täten myös uudet huonekaverit ovat vaatineet kampukseen totuttelua uudella silmällä - tai lähinnä totuttelua on vaatinut se, että puolet ihmisistä, joiden kanssa asuit vuoden, eivät ole enää osa jokapäiväistä arkea.
Myös suuri osa henkilökunnasta vaihtui, joka on sallinut sen, että esimerkiksi koulun sääntöjä on tiukennettu paljon. Vuosi alkoikin aika kaoottisesti oppilaiden protesteilla uusia säädöksiä vastaan, mutta hallinnon mukaan muutokset ovat tarpeellisia, sillä konservatiivisemmista taustoista tulevien oppilaiden vanhemmat ja UWC-komiteat ovat jatkuvasti painostaneet MUWCIa muuttamaan "liian rentoa" ilmapiiriään.
En monesta syystä mene tässä postauksessa sen enempää näihin muutoksiin, ja vuosi on kuitenkin alun "shokin" jälkeen kulkenut normaalisti. Seniorivuoden työtaakka on vienyt huomion pois kaikesta muusta, ja oon kirjoittanut tänä lukuvuonna laskielmien mukaan yli 35000 sanaa IB:n virallisia päättötöitä, puhumattakaan siitä että samaan aikaan on käynnissä pääsykokeet ja yliopistohaut. Tästä kuitenkin viis, koska mun postauksen tarkoituksena ei oo puhua pelkästä koulunkäynnistä, ja sitä paitsi opetuksen johtajat on onneksi tehneet tänä vuonna paljon töitä sen eteen, että paineita vähennettäisiin edes vähän.

Puhuin viime kesänä erään kaverini kanssa siitä, millainen kuva ihmisillä on UWC:sta, ja jotenkin yleinen kuva tuntuu olevan, että UWC-oppilaille maksetaan vähän niin kuin kaksivuotinen loma. Olen oikeastaan siitä asti ollut aikeissa kirjoittaa tästä postauksen, mutta vasta nyt (ehkä seniorivuoden stressin "innoittaman") päätin istua alas ja avata UWC-elämän haasteita. Kirjoitin viime vuonna hiukan IB:n haasteista, mutta pyrin tällä kertaa avaamaan enemmän juuri niitä UWC:hen liittyviä vaikeampia puolia.
Ennen tätä on kuitenkin pakko mainita, että UWC on ainutlaatuinen ja mieletön kokemus, jonka ylämäet ovat niin korkeita, että ne voittavat jokaikisen alamäen. Vaikka viime kuukauden olisit ollut lähellä burnouttia tai tuntenut koti-ikävää, niin kun nukut junan yläpunkalla matkalla toiselle puolelle Intiaa - tai kiipeät koulun viereisille vuorille aamuyöllä katsomaan neon-violettia auringonnousua - tai juot chaita keskellä yötä viidestä eri maasta tulevien kavereidesi kanssa - on se kaikki sen arvoista. Pointtina tässä on vaan se, etten halua että Suomen UWC-komitea soittaa vihaisena Intiaan koska hakijamäärät laskivat postaukseni takia, haha..
UWC nimittäin on juuri ainutlaatuinen kokemus, jonka arvokkuus on siinä, miten valtavasti sen aikana kasvaa - ja sitä kasvamista varten tarvitaan hetkiä, jotka saattavat joskus olla todella, todella vaikeita.

Ehkä kaksi asiaa, joita itseltäni kysytään eniten, ovat koti-ikävä ja kulttuurishokki.
En ehkä henkilökohtaisesti ole kokenut samanlaista kulttuurishokkia tai koti-ikävää kuin monet muut, koska olin melko itsenäinen jo lukion alussa, joten asiat kuten pyykinpesu eivät olleet yhtä uusia kuin monelle muulle.
On kuitenkin sanomattakin selvää, että koti-ikävä on ongelma, jonka moni kohtaa. Osalla se liittyy kulttuurishokkiin, toisille vaan suureen elämänmuutokseen. Jotkut kokevat sitä vain alussa, ja toiset esimerkiksi stressin kasvaessa; joka tapauksessa, toiseen maahan muuttaminen ei ole pelkästään hauskaa. Jokainen kokee jonkunlaisen "reality checkin", kun UWC ei olekaan vaan matkustelua ja siistejä Instagram-kuvia.
Koti-ikävä on siis todella yksilöllinen asia, mutta lähes jokainen tottuu siihen. Muistan viime vuonna, kun kakkosvuotinen huonekaverini vollotti monta tutkia putkeen, koska seniorivuoden työmäärän alla hän ei kokenut että sai enää mitään iloa UWC-kokemuksestaan. Hän olisi ollut valmis lähtemään kotiin sillä hetkellä, jos olisi pystynyt - mutta UWC:n haastavuus onkin siinä, että vaikeiden paikkojen edessä ei voi vaan pakata laukkuja ja lähteä kotiin. Toukokuun lopussa katsoin, kuinka sama huonekaveri käveli hakemaan päättötodistustaan vihreässä sareessa, kuten lähes jokainen muu joka olisi jossain vaiheessa halunnut luovuttaa.

UWC:n sopeutuminen vaatii joka tapauksessa paljon. Varmaan suurin väärinkäsitys, mikä UWC:hen liittyy, on että se on vain matkustelua - totuus kuitenkin on, että suurinosa ajasta kuluu kampuksella. Koulua on viisi päivää viikossa ja seitsemän tuntia päivässä, puhumattakaan siitä, että tutkintona on haastava IB joka säästää suurimman osan töistä koulun ulkopuolelle. Kun tähän laitetaan päälle harrastukset ja palvelutyö, on jaksaminen "välillä" kortilla. Palvelutyö taas on mielettömän opettavaa, mutta myös turhauttavaa - pitkän koulupäivän jälkeen ei aina tunnu palkitsevalta vetää 40 asteessa iltapäiväkerhoa HIV-positiivisille lapsille, jotka eivät puhu englantia eivätkä tule muistamaan nimeäsi viiden vuoden päästä. (Ja se turhautuneisuus ei siis johdu niistä lapsista, vaan siitä, miten vähän voit oikeasti tehdä kenenkään eteen niin suuressa maassa.)
Toisin sanoen jopa Intian Länsi-Ghattien vuoristojen keskellä sijaitsevassa kansainvälisessä UWC-koulussa eletään arkea, joka ei aina ole hauskaa tai ikinä helppoa.
Itselleni ehkä vaikeinta onkin ollut toisenlaiseen elämänrytmiin tottuminen. Olin Suomessa tottunut siihen, että herään itse kouluun, valitsen omat kurssini ja perun harrastukset, jos en oikeasti jaksa. Kukaan ei valvonut sitä, kenellä olin kylässä tai olinko nukkunut yhtenä aamuna pommiin. UWC:ssa jouduin tottumaan siihen, ettei minulle anneta vapautta ottaa yhtäkään luvatonta poissaoloa, ja jos koulussa menee huonosti, joudut kuraattorin tai terveydenhoitajan sijasta rehtorin puhutteluun. Saatan saada varoituksen siitä, että olen toisen oppilaan huoneessa kello yhdentoista jälkeen, kun Suomessa en joskus kesäisin ollut edes töistä kotona vielä siihen aikaan.
Kulttuurierot ovat kiinnostavia ja niihin on usein jopa helppo tottua, kun kyseessä ovat toiset oppilaat. Kun kyseessä ovat säännöt, jotka rajoittavat elämää ja ovat ristiriidassa omien arvojesi kanssa, erot eivät aina olekaan niin "hauskoja".

UWC:ssa on totuttava siihen, että antaa periksi sen arjen, jonka joskus koki normaaliksi. Toisaalta koulu antaa mielettömiä mahdollisuuksia kokea täysin erilaisia kulttuureja ja matkustaa lomien aikana, mutta toisaalta on hyvä ymmärtää, että sen takia joutuu luopumaan paljosta. Hyvä ruoka, pehmeä sänky, pitkään nukkuminen, kaupungilla käyminen, vaatteiden ostaminen, television katsominen, yökylät, Mäkkäri, suomalaisten kavereiden näkeminen, suomen puhuminen, elokuvissa ja kahviloissa käyminen, raikas sää, meikkaaminen, siisteys ja puhtaus, Netflix-maratonit ja yksityisyys ovat vain pieni osa asioista, joista luovun aina, kun olen MUWCI:ssa. Osa niistä saattaa kuulostaa materialistisilta tai merkityksettömiltä, mutta niiden arvo kasvaa, kun niistä luopuu yhdeksäksi kuukaudeksi.
Itse kaipaan aina lukukauteni aikana sitä, ettei tarvitsisi joka päivä kulkea haalistuneessa t-paidassa, sortseissa ja rasvaisessa nutturassa. Ja sitä, että voisin joskus lauantaina katsoa televisiota ja syödä jäätelöä. Ja sitä, että voisin ottaa metron keskustaan ja mennä kahville.
UWC on kaksi vuotta elämästä, jonka aikana luopuu suurimmasta osasta asioita, joita omat kaverit tekevät.

Tiivistettynä UWC-oppilaat eivät siis vietä viikkojaan maata tutkiessa tai lapsia pelastamassa. UWC on suurimmaksi osaksi arkea, johon kuuluu haasteita, ristiriitoja, väsymystä ja kaipuuta "normaaliin arkeen".
Kieltämättä jokainen miettii itsekin joskus, että miksi kukaan hullu lähtisi UWC:hen. Viime joulun jälkeen, kun olin koneessa matkalla takaisin kampukselle, vieressäni istuva amerikkalais-intialainen mies ihmetteli, miksi olen menossa yksin Intiaan. Kun selitin hänelle asuvani ja opiskelevani Punessa, hän totesi "Are you crazy?! Why would you live in India, even I left the country 10 years ago."

Ehkä juttu onkin siinä, että UWC:hen lähtiessä pitää olla vähän hullu. Pitää uskoa siihen, että selviää - ja jotta on mahdollisuus edes päästä koko kouluun, pitää olla hieman hullu ja uskoa että voi tehdä tässä maailmassa jotain jonkun asian eteen. Se kasvu, jonka UWC:ssa käy läpi, on nimittäin sanoinkuvaamatonta ja tekee näistä kahdesta vuodesta jokaikisen hikipisaran arvoisia. Luulin joskus, että olin ehkä keskivertoa tietoisempi siitä, millainen maailma on - mutta nyt kun lähdöstäni on 14 kuukautta, voin luvata etten ennen tätä kokemusta tiennyt maailmasta yhtään mitään.
UWC ei ehkä ole loma tai edes vaihto, kuten moni luulee - mutta se on opiskelua ja töitä, jotka antavat enemmän kuin lähes mikään muu mahdollisuus, jota tässä vaiheessa elämää voi saada.

Se on uskomaton mahdollisuus, mutta se ei ole loma.

Kuten mainitsin yllä, olen jossain vaiheessa tekemässä Question&Answer-postausta, jota varten alan keräilemään kysymyksiä. Olen myös ajatellut kuvata MyDayn, kunhan löydän hyvän välin, eli yritän taas herätellä tätä blogia eloon.

- Ella

Beginning of the End: Kuivuutta ja kuumuutta, lukulomaa ja loppukevään tunnelmia

Kello on puoli kuusi iltapäivällä, ja kampus on epätavallisen hiljainen. Lukuvuoden loppu on alkanut, mikä tarkoittaa sitä että kolmen ja puolen viikon päästä MUWCIn kakkosvuotiset valmistuvat, ja ykkösvuotiset pääsevät kesälomalle. Suomi onkin alkanut pikkuhiljaa hiipiä mieliin vauhdikkaan kakkoslukukauden hidastuessa - tosin ristiriitaisin tunnelmin.

Kakkosvuotisilla on jo alkanut lukuloma, jota varten lähes kaikki ovat vetäytyneet niin sanottuihin "study roomeihinsa" opiskelemaan kirjoituksia varten. Niinpä koulussa ja ylipäätään kampuksella on hiljainen ja työntäyteinen tunnelma - osa oppilaista jopa nukkuu luokissa. 

Itselläni on vielä neljä päivää koulua ennen omaa lukulomaani. Kirjoitan viikon päästä itsenäisen suomen kielen, ja kahden viikon päästä matematiikan, joiden lisäksi muista aineista on vuoden loppukokeet. Tämän lisäksi viikonloppuna odottaa Theory of Knowledge-esitelmä ja teatterin final collaborative project, eli ryhmissä tehty 15-minuuttinen esitys ja portfolio. Osa opettajista onkin alkanut jo lopettelemaan tunteja, jotta itsenäiseen työhön jäisi enemmän aikaa.

Elämän rytmi on siis tällä hetkellä aikalailla seuraava: aamulla kouluun niille tunneille joita on, koulun jälkeen syömään ja nukkumaan päivän kuumimmat tunnit pois, ja sitten kirjastoon, josta henkilökohtaisesti palaan vielä ihan ihmisten aikoihin (i.e keskiyöllä), mutta jossa jotkut kukkuvat aamutunneille asti. Toki myös sosiaalinen puoli kuuluu UWC-elämään irroittamattomana osana, mutta tässä vaiheessa vuotta ihmissuhteet alkavat olla sen verran tasoittuneita, ettei niin sanottuun "sosialisoimiseen" käytä enää niin paljoa aikaa, kun luottaa siihen että omat kaverit pysyvät. Toiseksi yleensä ne kaveritkin ovat siellä kirjastossa, joten kuten sanottu, koulun ulkopuolinen kampus on melko autio.  

Se, että kampuksella vallitseva yleinen unirytmi on jonkun aikaa ollut täysin absurdi (tarkoittaen sitä, että ihmiset nukkuvat muutaman tunnin öisin ja loput keskellä päivää), ei tosin ole täysin opiskelun takia. Intiassa on nimittäin jo jonkun aikaa ollut kesä, joka tarkoittaa yli 40 asteen lämpötiloja joka päivä - ennen iltaa on siis mahdotonta saada lähes mitään aikaan. Normaaliin intialaiseen kesään lisättynä tänä vuonna yölämpötilat eivät ole laskeneet normaaliin tapaan, vaan jäävät nekin yli 30 asteeseen, joka on tuottanut suuria ongelmia esimerkiksi maanviljelijöille.

Opiskeluongelmat onkin aika pieniä siihen verrattuna, että Maharashtran osavaltiossa vallitseva kuivuus on pahin 100 vuoteen, ja jatkuva vedensaanti on harvalle itsestäänselvyys. 

Samaan aikaan koulun loppumisen kanssa mieleen on tietysti hiipinyt myös se ajatus, että ensimmäinen vuosi MUWCIssa alkaa kohta olla ohi. Puolet ihmisistä, joiden kanssa on elänyt yhdeksän tiivistä kuukautta, valmistuu kohta - suunnaten eri puolille maailmaa. Ajatus siitä, ettei suurinta osaa heistä näe enää ikinä, on outo ja pelottava. Sillä vaikka välillä yksityisyydenpuute ja kolmen huonekaverin kanssa eläminen käy raskaaksi, niin samalla ihmisiin kasvaa kiinni enemmän kuin koti-Suomessa. Kun joudut elämään niin intensiivisessä ympäristössä, opit myös elämään toisten ihmisten kanssa - ja esimerkiksi huonekavereiden kanssa muodostuu lähes symbioottinen suhde.

On hassua, miten aluksi ei tiedä, sopeutuuko; kaipaa omaa rauhaa ja kotimaata. Ja sitten vuosi kuluu, ja jossain vaiheessa huomaa kotiutuvansa. 

Ja kun joutuukin olemaan ilman sitä kaikkea, huomaa, ettei enää tiedä miten. Kotimaahan palaaminen tuntuu vieraalta ja kaukaiselta - vaikka odotan tiettyjä asioita Suomesta, niin koen myös syvää ristiriitaisuutta sinne palaamisesta. 

Tosin siitä huolimatta on mainittava, että tiettyjä asioita ei kesän aikana tule ikävä. Olen nimittäin tässä vaiheessa vuotta lopen kyllästynyt jatkuvaan riisin ja dalin syöntiin, joita tarjotaan Intiassa joka aterialla. Ja kun omasta wadasta löytyi pari viikkoa sitten käärmepesä (sen jälkeen kun pihalta bongattiin yhtäkkiä 11 käärmettä päivän sisään), kaipasi yhtäkkiä aika paljon kaupunkiin. Sitä paitsi suomalaisilta saamastani kateudesta huolimatta jokapäiväisessä 40 asteessa ei ole mitään hauskaa, ja Suomen sateinen kesäkuu tuntuu yhtäkkiä oudon houkuttelevalta. 

Oon alkanut saamaan jonkunlaisia kuvia, ikäänkuin välähdyksiä, Suomesta - ihan kuin alitajunta olisi pikkuhiljaa valmistautumassa taas Eurooppaan. Saan välillä esimerkiksi mielikuvia siitä, että on aurinkoinen heinäkuun päivä, telkkari on päällä ja ovet auki - eikä ole mitään tekemistä. Ja siinä mielikuvassa on jotain todella rauhoittavaa. 

Mutta ylläkin mainituista asioista huolimatta en koe olevani valmis siihen, että ensimmäinen Intia-vuosi loppuu. 

Sillä vielä viime elokuussa Intia oli valtava möykky tuntemattomuutta, sekasortoa, jännitystä ja outoa ruokaa. Nyt se on maa, johon olen luonut tarinoita ja muistoja; kasvoja ja paikkoja. Tämä vuosi on ollut niin absurdi ja tapahtumarikas, etten ole valitettavasti blogiinkaan saanut kaikkea laitettua ylös, ja ajattelin vielä ennen lukuvuoden loppua tehdä kertauksen vuoden tärkeimmistä tapahtumista. 

Palaan siis varmaan kirjoituksien jälkeen tänne blogin puolelle!

- Ella 

Surviving IB: Koulunkäynnistä

Ajattelin tällä kertaa kertoa vähän siitä, millaista on suorittaa kansainvälistä ylioppilastutkintoa Intiassa ja UWC:ssa, ja mitä aineita opiskelen.

Opiskelen ensinnäkin siis IB-tutkintoa, jossa luetaan kuutta eri ainetta joko standardina tai high levelinä. Aineet on jaettu kuuteen eri ryhmään, joista jokaisesta pitää valita yksi, ja alle oonkin listannut mun omat ainevalinnat. Tutkinnon loppuarvosana on korkeintaan 45, joka koostuu 42 ainepisteestä, ja kolmesta lisäpisteestä. Jokaisesta aineesta voi siis saada arvosanat 1-7, ja lisäpisteet koostuvat TOK-numerosta ja Extended Essaysta, eli 4000-sanaisesta tutkielmasta.

Group 1: 1st language
G1-aineena mulla on English Language&Literature HL-tasolla. Toinen vaihtoehto on pelkkä Literature, mutta näiden kahden erona on se, että L&L käsittelee kirjallisuuden lisäksi mediaa ja kieltä vallan välineenä. Tunnilla käsitellään siis todella laajasti erilaisia tekstejä, kuten blogeja, uutisia, videoita, kampanjoita ja mainoksia, ja niiden yhteiskunnallista vaikutusta.

Group 2: 2nd language
G2-aineella tarkoitetaan toista kieltä, jota voi ottaa joko B- tai ab-tasolla. B-taso tarkoittaa jo aiemmin aloitettua kieltä, ja ab alkeistasoa. Itse en ota G2-kieltä, vaan teen itseopiskeluna SL-tason suomea, joka lasketaan G1-kieleksi. Mulla on siis poikkeuksellisesti kaksi G1-kieltä, jolla korvaan G2:n. Lisäksi suomi on yksivuotinen aine, joten kirjoitan sen tänä keväänä.

Group 3: Humanities
Mun humanistinen aine on Global Politics HL, eli maailmanpolitiikka. Tämän voisi helposti vetää yhteen yhteiskuntaopin kanssa, mutta se on itse asiassa todella erilainen aine; global politicsissa ei niinkään tutkita EU:n rakenteita tai maansisäisiä poliittisia systeemejä, vaan kansainvälisiä suhteita, globalisaatiota, köyhyyttä ja ihmisoikeuksia. Global Politics on siitä mielenkiintoinen aine, että se liittyy täysin oikeaan elämään, ja aineessa tehdään jatkuvasti "case studyja", eli tiettyyn konfliktiin, järjestöön tai maahan liittyviä tutkimuksia.

Group 4: Sciences
Jokaisen painajainen: IB-tieteet. Itse käyn SL-biologiaa, joka on kiinnostavaa, mutta haastavaa. Tiedeaineet ovat IB:llä yleisesti todella haastavia, ja eroavat täysin suomalaisesta tavasta opiskella tieteitä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että siinä missä Suomessa biologia liittyi vesien, metsien ja ihmisten fysiologian opiskeluun, IB:llä käydään läpi sitä miten diploidisolut jakauvat meioosin aikana, tai miten geelielektroforeesia ja polymeraasiketjureaktiota käytetään DNA:n profiloinnissa. Lisäksi suunnitellaan ja toteutetaan itse labroja, joka suomalaisesta systeemistä tulevalle voi olla haastavaa, koska jouduin esimerkiksi itse suunnittelemaan laboratoriokokeen entsyymeistä, kun olin aiemmin kuullut koko sanasta vain pikaisesti terveystiedon tunnilla.

Group 5: Mathematics
IB tarjoaa viittä eri tasoa matematiikasta; Math Studies 1 year/2 years, Math SL, Math HL ja Further Mathematics. Itse käyn, heh, Math Studies 1 year, eli alinta tasoa yksivuotisena kurssina. Yllätyksellisesti myös matematiikka, varsinkin Studies, eroaa lähes kokonaan Suomessa opetettavasta matematiikasta. Aiheita painotetaan ja opetetaan eri tavalla, ja en itse keksi kamalasti asioita, jotka voisin yhdistää oikeaan elämään. Lisäksi matematiikasta tehdään Internal Assessment, eli noin 16-sivuinen loppututkielma. Tein omani tilastotieteestä, ja aiheeni oli korrelaatio naisten keskimääräisten kouluvuosien ja maiden keskimääräisen syntyvyyden välillä. Kirjoitan tosiaan myös matematiikan tänä keväänä, joten ensi vuonna tulen opiskelemaan vain neljää ainetta.

Group 6: Arts
Henkilökohtainen lempiryhmäni! Taideaineena opiskelen Higher Level teatteria, joka on rankan IB:n keskellä ihan mielettömän hyvää vaihtelua, ja oikeasti tosi inspiroivaa. Teatteri ei IB:llä missään nimessä ole luppoaikaa, vaan on itse asiassa yksi uuvuttavimmista ja eniten aikaa vievistä aineista, mutta sopii niille jotka siitä nauttivat. Teatteriin kuuluu teoriaa ja improvisaatiota, tutkielmaesitelmiä, soolo, ryhmäprojekti, oppilasohjaus ja MUWCIssa myös Theater Season, jolloin valmistellaan kokopitkä näytelmä koko koulun laajuiselle, kaksi viikkoa kestävälle "teatterikaudelle". Pääsin itse näyttelemään tänä vuonna pääroolia ykkösvuoden opiskelijoiden näytelmässä, joka oli mahtava kokemus, mutta samalla todella rankkaa.

+ People, Nations & Cultures/Theory of Knowledge 
IB-tutkintoon kuuluu myös ensimmäisen vuoden kestävä PNC/TOK-kurssi. Kurssilla käsitellään nimenmukaisesti tiedonteoriaa, ja MUWCIssa kurssiin kuuluu myös PNC, joka tarkoittaa koulutuksen, rauhan ja väkivallan sekä ympäristön opiskelua. Tätä ainetta ei kirjoiteta, mutta siitä tehdään essee ja esitelmä, joista voi saada 1-3 lisäpistettä IB-tutkintoon. Itse en tarkoituksella koskaan opiskellut filosofiaa, joten "miten voimme tietää mitään"-tyyppinen kurssi ei ole ollut sitä parasta UWC-aikaa, mutta toisille se taas on todella kiinnostavaa. Lisäksi tämä osa kehitettiin IB-tutkintoon itse asiassa MUWCIssa, joten se otetaan melko vakavasti.

Yleistä IB:llä opiskelusta

Yleisesti ottaen IB on samaan aikaan paljon kiinnostavampi mutta myös miljoona kertaa rankempi kuin kansallinen ylioppilastutkinto. Lukion käyminen Suomessa, varsinkin erityislukiossa, tuntuu lähinnä laiskottelulta siihen työmäärään verrattuna, mikä meille annetaan täällä.
Lisäksi IB:llä on haastavaa se, että tunnit kestää vaan 45 minuuttia ja monet opettajat poistavat blockeja, joten työmäärä on paljon enemmän omalla vastuulla. Siihen oli aluksi vaikea tottua, koska no, ei Suomessa koeviikkojen ulkopuolella tule kamalasti opiskeltua. Nykyään omakin työmoraalini on kasvanut melko paljon, ja tiedän paremmin, mitä IB haluaa.
IB:llä ehkä sekä hyvä että huono puoli on se, että on pakko olla kiinnostunut, jos haluaa selvitä. Opiskelu on yliopistotasoista, ja jotta riittää energiaa oppia asiat, on pakko jotenkin kehittää intohimo aineita kohtaan. Tämä on hyvä sikäli, että IB:ltä (varsinkin UWC:ssa) jää käteen enemmän kuin suomalaisesta lukiosta, mutta toisaalta jos ei esimerkiksi pidä matematiikasta (krhm), voi olla vaikeuksia päästä läpi. IB:lle tyypillistä on kaikkien aineiden yhdistäminen yhteiskunnallisuuteen, joka korostuu entisestään UWC-kouluissa. Lisäksi UWC:ssa tuleva etu on se, että näkökulmia asioihin saa niin monesta eri perspektiivistä; esimerkiksi Global Politicsin tunnilla väittelyt saavat täysin uutta kipinää, kun ihmisiä tulee jokaisesta maailman kolkasta.

Mulla oli itsenällikin suuria vaikeuksia läpäistä puolia mun aineista ensimmäisen lukukauden aikana. Mun keskiarvo Suomessa roikkui yhdeksikön paremmalla puolella, mutta IB oli aluksi pieni shokki. Aloin vasta lukukauden lopussa tottua uuteen systeemiin, ja tällä lukukaudella oon taas alkanut saamaan hyviä numeroita - IB:llä tärkeintä on valita aineet joista pitää ja pistää niihin paljon töitä.

Henkilökohtaisesti mulla onkin omat ongelmani IB:n kanssa, kuten se, että en voi käsittää miksi koetaan hyödyllisenä niin valtavan työmäärän latoaminen oppilaille - sillä vaikka IB parhaimmillaan on todella mielenkiintoista ja antoisaa, niin se mitä se on pahimmillaan tarkoittaa pyörtymisiä, itkua ja breakdowneja. En vähättele suomalaista lukiota tai sen rankkuutta, mutta kun itse katson nyt taaksepäin, lähinnä naureskelen sille, miksi ikinä valitin läksyistä tai koeviikosta.
Toiseksi on tietenkin se fakta, että suomalainen koulujärjestelmä on yksi maailman parhaista, ja olen vasta tänne tultuani alkanut näkemään miksi. Yksi sen parhaista puolista on sanottu olevan opettajien laadukkuus, josta en ennen ollut samaa mieltä; nyt olen kuitenkin ymmärtänyt, että Suomi on yksi ainoista maista, joissa opettajilla on myös pedagoginen rooli. Tästä "opettaja on yksi vanhemmista"-aiheesta on vähätelty paljon, eikä asian tietenkään ihan noin pitäisi olla, mutta voisin väittää että se muuttaa lasten ja nuorten koulutien täysin. Kansainvälisesti katsottuna opettajat eivät niinkään välitä siitä, mitä tapahtuu luokan ulkopuolella, ja monet tuntevat jonkunlaista ylimielisyyttä omaa ainettaan kohtaan; moni esimerkiksi loukkaantuu henkilökohtaisesti tuntien tai tehtävien väliinjäämisestä, eikä aina muista että IB:llä käydään myös viittä muuta ainetta.

Joka tapauksessa, esimerkiksi breakdownit on tosiaan aika ääripää, ja yleensä ilmestyvät IB:n rankimmilla jaksoilla. IB:n rankat jaksot ovatkin jossain aivan uudella stressin tasolla, kun taas helpommat jaksot ovat oikeasti todella antoisia. Kunhan IB:n työrytmiin tottuu, voi siitä saada mielettömästi irti; oon esimerkiksi kokenut että IB on lisännyt mun tietoa asioista paljon enemmän kuin suurimmaksi osaksi yleissivistykseen painottuva suomalainen koulusysteemi. Oon kehittynyt huomattavasti yleisölle puhumisessa, asiatekstien kirjoittamisessa, argumentoinnissa, johtamisessa ja projektien suunnittelussa - vaikka osaksi tämä on myös UWC:n etuja. IB on siis kunnianhimoinen tutkinto, joka myös kehittää enemmän kuin muut tutkinnot.  Lisäksi UWC, jossa koko tutkinto itse asiassa kehitettiin, on ihanteellinen ympäristö IB:lle, sillä esimerkiksi tutkinnon runkoon kuuluvassa CAS-ohjelmassa on laajemmin mahdollisuuksia erilaiselle palvelutyölle kuin Suomessa.

Jos siis jotkut ovat hakeneet IB:lle ensi vuodeksi, tai miettivät sinne menoa lukion jälkeen, niin kehotan ottamaan sen mindsetin, että koulu pitää priorisoida, mutta se palkitsee elämän muilla tahoilla. IB sopii niille, jotka ovat kiinnostuneita yhteiskunnasta ja kansainvälisestä urasta, tai yliopistosta ulkomailla. En itse ollut mitenkään opiskeluorientoitunut, ja sitä paitsi lähdin UWC:hen kokemuksen enkä IB:n takia, mutta alun vaikeuksien jälkeen aloin pärjäämään hyvin. En voi mitenkään kiertää sitä faktaa, että IB:llä täytyy olla valmis erittäin stressaaviin jaksoihin - mutta jos on valmis kasvamaan niistä, niin IB voi antaa loppuelämälle paljon.

- Ella

2nd Term: Theatre Season, Travel Week ja muita kuulumisia

Hei pitkästä aikaa!
En oo nyt 2nd termin aikana hirveesti kirjotellu, koska noh, tää lukukausi on ollut niin hektinen etten oo oikeastaan ees ehtinyt aloittaa uutta postausta. Mulla on ollut matikan loppututkielma ja self-taught suomi työn alla, ja tälläkin viikolla mulla on vikat suulliset kokeet suomesta. Sen lisäksi työmäärä koulussa on ylipäätään lisääntynyt, ja MUWCIssa on aika työorientoitunut tunnelma, kun kakkoset valmistuu loppukokeisiin ja ykkösillä on IB:n puoliväli käsillä.

Koulutöiden lisäksi tällä lukukaudella on kuitenkin ollut esimerkiksi Theatre Season ja Travel Week. Theatre Season on kaksiviikkoinen jakso, jolloin oppilaat ja teatterin opiskelijat valmistelevat erilaisia teatteriproggiksia. Olin pääroolissa ykkösvuoden teatteriopiskelijoiden näytelmässä, joka oli hauskaa, mutta todella rankkaa, koska harjoituksia oli vähintään muutama tunti päivässä kuukauden ajan.

Travel Week taas on vähän niin kuin MUWCIn versio hiihtolomasta, jolloin me kerätään kasaan porukka ja matkustetaan itsenäisesti jonnekin päin Intiaa. Meidän porukka lähti Etelä-Intiaan Keralan osavaltioon, tarkemmin sanottuna 2.3 miljoonan asukkaan rantakaupunkiin, Kochiin. Kochia nimitetäänkin Intian Miamiksi, ja Kerala on kuuluisa viidakkoisista takavesistään. Postauksen kuvat onkin siltä suunnalta!
Travel Week meni aika lailla ongelmitta, vaikka oli jopa vähän outoa mennä turistiystävällisemmille seuduille - törmäsin jopa muutamaan suomalaiseen, ja oli hassua, miten intialaisella pikkukadulla tunnistin jo kaukaa, että kyseessä tosiaan oli suomalainen porukka.
Alla on tosiaan jonkun verran kuvia tuolta matkalta, joita tosin en oo käsitellyt millään tapaa, koska en yksinkertaisesti löytänyt aikaa ja ajattelin mieluummin vihdoin postata jotain :D

Yleisesti ottaen kakkoslukukausi on kuitenkin mennyt todella hyvin ja mielettömän nopeasti. Vaikka tässä lukukauden puolivälissä alkaakin taas vähän kaivata takaisin normaaliin elämään, niin toisaalta Intia on niin kasvanut muhun, että tulee olemaan outoa olla kesä poissa.  Vielä vikaksi täytyy mainita, että Intian kesä on alkanut, mikä tarkoittaa sitä että lämpötilat ei viimeisen kolmen viikon aikana oo kamalasti käyneet alle 35 asteessa. Seuraavaksi viikoksi on luvattu 40 asteen lämpötiloja, ja toukokuussa päästään vielä tästäkin ylöspäin. Että jos Suomen kesäkuu näyttää yhtä kylmältä kuin yleensä, ei ainakaan haittaa yhtä paljon tulla takaisin.

- Ella

Poverty & privilege: Elämä kehitysmaassa

Tämän vuoden UWC-haku on käynnissä vielä 28.1. asti! Jos olet lukion ykkönen jota yhtään kiinnostaa lähteä maailmalle viemään lukiota loppuun, käy katsomassa hakuohjeet osoitteesta uwc.fi!

Ajattelin tällä kertaa kirjoittaa vähän vakavammasta aiheesta; aiheesta, jota tiedän kaikkien miettivän, kun puhutaan Intiasta. Tää aihe on myös se, joka oikeastaan oli jokaisen huulilla kun kerroin lähteväni Intiaan. Tää oli aihe, jota ihan luonnollisestikin eniten mietin ennen lähtöä, ja jota yhä mietin paljon. Siihen samaan aikaan tottuu, mutta siltä ei sokeudu; köyhyys ja yleisesti kehitysmaassa asuminen.

Sillä vaikka itse yritänkin rikkoa ennakkoluuloja Intiasta ja kertoa siitä toisesta puolesta joka tästä valtavasta maasta löytyy, niin totuus on että elän kehitysmaassa, jossa lähes 300 miljoonaa ihmistä elää alle 1.25 dollarilla päivässä.
Vaikka siltä voikin halutessaan tiettyyn pisteeseen asti sulkea silmänsä, niin siltä ei välty.
Joka kerta, kun lähden tai tulen kampukselle, kuljen köyhien kylien läpi. Näen kadulla makaavia ihmisiä ja sairauksia; näen ihmisiä, joilla ei koskaan ole ollut kosketusta ulkomaailmaan. Usein esimerkiksi liikenteessä seisoessa näkee perheitä, jotka tulevat kerjäämään koputtelemalla auton ikkunoihin.
Intiassa on lisäksi niin kutsutut "mafialapset", jotka ovat usein orpoja, mafialle määrättyjä lapsityöntekijöitä. Heidän tehtävänsä on kerjätä kadulla rahaa, joka sitten menee suoraan mafian käsiin. Mafialapsia näkee katukuvassa paljon, ja heidän vaatteensa revitään ja naamat sotketaan, jotta he näyttäisivät mahdollisimman surkeilta - ja usein esimerkiksi kadulla seisoessa he tulevat nipistelemään ja repimään hihoista.
Mafialapset ovat Intiassa täysin yhteiskunnan ulkopuolelle jätetty ryhmä, joita kohdellaan kuin eläimiä. Jouduin itse esimerkiksi kerran tilanteeseen, jossa alle kouluikäinen poika yritti varastaa tavaroitamme - käskimme poikaa menemään pois, mutta tämä tuli aina uudestaan. Lopulta vieressämme seisova mies ajoi pojan pois jahtaamalla ja taputtelemalla käsiään kuin koiraa jahdatessa, ja poika katosi juna-aseman koloihin.
Mafialla on suuri vaikutus Intian köyhälistöön, ja tämän takia kadulla oltaessa on pidettävä huoli, ettei tarjoa kellekään rahaa.
Lisäksi olen kokenut asian toisen puolen - olen ollut ravintolassa, jossa pöytään tuotiin ilmaisia juomia vain siksi, että olin valkoihoinen. Olen joutunut kaverieni kanssa piiritetyksi Gateway of Indialla, ja minulta pyydetään aina enemmän rahaa kuin muilta, sillä tulen Euroopasta. Olen myös joskus saanut vaatekaupan hälyttimet soimaan, mutta vartijat katsoivat sitä läpi sormien; intialainen kaverini kertoi, että niin ei olisi käynyt, jos mukana ei olisi ollut valkoihoista ihmistä.

Tajusin Intian ja Suomen valtavan kehityseron oikeastaan vasta silloin, kun palasin joululoman jälkeen Eurooppaan. Mietin sekunnin murto-osan, oliko Euroopassa tapahtunut joku yhtäkkinen rikastuminen - vaikka tiesin totta kai totuuden.
Kävelin Frankfurtin lentokentällä ja lattia oli niin puhdas, että pelkäsin kenkieni likaavan sen.
Ja kun saavuin Suomeen, jokapäiväinen elämä tuntui lähes pilvien päällä liitelyltä.
Ja samaan aikaan kukaan Suomessa ei tajunnut sitä. Kukaan, kuka ei ollut asunut muualla, ei tajunnut sitä; ja se oli todella turhauttavaa. Huomasin lapsellisesti toivovani, että voisin vaan pakottaa kaikki asumaan edes hetken kehitysmaassa, jotta kaikki ne Helsingin kaduilla kävelevät masentuneet kasvot huomaisivat suomalaisen yhteiskunnan etuoikeudet.
Tuntui siltä, että olisi yrittänyt selittää ihmisille heidän otsassaan olevasta tarrasta, mutta heillä ei ollut peiliä joten he eivät pystyneet sitä näkemään.

 On todella terveellistä huomata, miten se, minkä on itse aina kokenut "normaaliksi elämäksi", muuttuu; vaikka olenkin aina ollut aika ympäröivästä maailmasta tietoinen, niin länsimaissa aina asuneena on ajatellut, että ainoa oikea tapa elää on se, mihin me ollaan totuttu. Nyt kun oon viisi kuukautta täällä asunut, niin oon tajunnut ettei me itse asiassa olla mikään enemmistö, vaan suurinosa ihmisistä ei elä länsimaista elämää.
Tän ääneen sanominen kuulostaa vähän tyhmältä, koska tottakai itsekin jo ennen tänne tuloa tiesin, että hyvin pieni osa maailman ihmisistä on niinkin etuoikeutettuja kuin me; sen asian konkretisoituminen oli kuitenkin ihan eri asia. Jos "normaali elämä" on se, miten suurinosa maailman ihmisistä elää, niin se ei todellakaan ole länsimainen elämäntyyli - me eletään Pohjois-Amerikassa, Euroopassa ja varsinkin Suomessa objektiivisesti katsoen todella epänormaalia elämää.

Ja kun jossain vaiheessa tajusin, miten paljon oma maailmani avartui Intiaan muuton jälkeen, oli pakko myös miettiä omaa roolia täällä. Mietin paljon sitä, miten voin kuvitella saavani yhtään mitään aikaan niin valtavassa maassa. Muistan ensimmäisten viikkojen aikana tulleeni lähes epätoivoiseksi siitä, voisiko yhtään mikään koskaan muuttua.
Tämä on kuitenkin aihe, jota MUWCIssakin käsitellään paljon. Sitä varten me oikeastaan ollaankin täällä; että me opittaisiin näkemään, mitä juuri meillä on annettavana.

Muistan, kun ensimmäisen kerran vierailin kampusta ympäröivissä kylissä, ja tajusin oman pienuuteni. Tajusin, että yksikään köyhä ihminen tässä maailmassa ei tarvitse pelastajaa. Kukaan ei tarvitse etuoikeutettuja valkoisia ihmisiä, jotka tulevat heidän luokseen ja sankarimaisesti vetävät heidät ulos köyhyydestä - saatika menevät toisten ihmisten yhteisöihin surkuttelemaan heidän hirveää tilannettaan.
Sen sijaan meidän on panostettava siihen, että maailmasta tulisi yleisesti parempi paikka elää. Siihen, että me omalta osaltamme laitamme kaiken likoon; yritämme olla nöyriä ja tajuta oman asemamme. Köyhyys on erittäin kompleksi asia, jota ei muuteta sillä, että viedään julkkiksia itkemään köyhän afrikkalaisen perheen kotiin.

Oon itse ollut tämän asian kannalta sinänsä onnekas, että löysin palvelutoiminnan, jossa pääsen tekemään  jotain minkä koen oikeasti auttavan. Teen töitä Manavya-nimisessä organisaatiossa, joka pyrkii tuomaan HIV-positiiviset orvot osaksi yhteiskuntaa. Manavyassa pääsee luomaan todella läheisiä suhteita lapsiin, ja on mahtavaa huomata, miten jotkut lapset viime syksynkin aikana reipastuivat ja alkoivat tulla mukaan leikkeihin. Manavyassa huomaa, miten suuri merkitys on pienillä asioilla; jo yksikin keskustelu, jossa esimerkiksi kerron intialaiselle lapselle Suomesta, voi olla asia jonka lapsi muistaa koko loppuelämänsä.

Jos siis antaisin ihmisille yhden elämänohjeen, olisi se vierailla maissa, jotka ovat täysin päinvastaisia suomalaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan. Kehitysmaahan lähteminen rantaloman sijasta antaa perspektiivin, jota ei voi oikein selittää, ennen kuin sen kokee. Kuten olen joskus aiemminkin maininnut, niin olen näiden kuukausien aikana oppinut ymmärtämään maailmaa paremmin kuin muiden vajaan 17 vuoden aikana yhteensä.
Tuntuu siltä, että eläisi aivan toisella puolella elämää - enkä enää voisi kuvitella, että olisin jäänyt vain sen toiselle puolelle. Ja tää on yksi arvokkaimmista asioista, mitä UWC on mulle antanut - se on antanut ympäristön, jossa voin turvallisesti nähdä maailman toisen puolen ja tehdä siitä elämäntavan.

1st term: Ensimmäinen syksy Intiassa

Niin tässä sitten kävi, että mun ensimmäinen syksy Intiassa alkaa olla ohi. Varhain torstaiyönä nousen taas Helsingin koneeseen ja suuntaan jouluksi Suomeen - neljän kuukauden jälkeen.

Näissä jokseenkin sekavissa tunnelmissa oon miettinyt paljon sitä, oonko menossa kotiin vai vaan Suomeen. Oon tajunnut, että Intiasta on tullut mulle se maa, jossa asun; se ei enää ole vaan paikka, johon tulin vähäksi aikaa käymään. Kun puhun joululomasta "kotiin menemisenä", se särähtää oudosti mun korvaan, enkä tiedä voinko niin enää sanoa. Mulla on mun oma sänky, arki, piirit ja elämä Intiassa - sen kadut tuntuu kodilta, ja sen ihmiset tutuilta. 

Kai tää kaikki tarkoittaa sitä, että oon johonkin pisteeseen asti tottunut Intiaan. Oon kotiutunut tänne. 

Mun ensimmäinen lukukausi MUWCIssa on ollut mun elämän hektisin, parhain, hirvein ja kaikenkaikkiaan uskomattomin syksy mun elämässä. Oon pysähtynyt monta kertaa miettimään, että teinkö mä tän oikeasti - ja se asia ei tule koskaan vähemmän absurdiksi. Opin puhumaan englantia mun arjen ykköskielenä, matkustamaan yksin ja selviämään mitä eriskummallisimmista tilanteista.
Luulin ennen, että tiedän paljon maailmasta; mutta jos se oli paljon, niin en tiedä, miten kuvailla sitä, miten paljon enemmän tiedän nyt. Ja siitä huolimatta, että Intia modernisoituu kovaa vauhtia, niin on kehitysmaassa asuminen auttanut ymmärtämään maailmaa (ja sen länsimaakeskeisyyttä) aivan uudella tavalla. Tuntuu lähes siltä, että ennen tänne tuloa elin jokseenkin pimennossa todellisuudelta - vaikka vielä muutama kuukausi sitten en olisi ikinä niin sanonut.

Oon myös joutunut seuraamaan maailman toiselta puolelta, mitä Suomessa on tapahtunut. Ja kun maailmalla on ollut konflikteja, oon monta kertaa ollut niiden toisella puolella Suomeen nähden; esimerkiksi Beirutin ja Bagdadin terrori-iskut tapahtui mun ja Suomen välissä.
Oon oppinut paljon suomalaisuudesta ja siitä, mitä tarkoittaa kotimaa; siitä, mitä tarkoittaa lähteä ja jättää kaikki normaali taakse.

Tää syksy ei ole ollut helppo. Vaikka kuinka mä oon kirjoittanut projektiviikoista ja Diwalin viettämisestä, niin tää syksy ei todellakaan ole ollut helppo. UWC ei ole vaan matkustelua, vaan oikeasti rankkaa työtä ja hektistä arkea - sen lisäksi, että jo muutenkin totuttelet lukioikäisenä asumaan ulkomailla ilman ketään, jonka tuntisit entisestä elämästä. Tää onkin se syy, miksi UWC-oppilaat on niin tarkkoja siitä, että tätä ei kutsuta vaihdoksi - UWC:ssa kun pitää luoda kahdeksi vuodeksi täysipainoinen elämä täysin vieraaseen maahan. Sun pitää opetella hyväksymään se, että oot jättänyt taakse sen, mitä muut pitinä normaalina lukiolaisen elämänä; sun pitää opetella hyväksymään asiat, joista luovuit UWC:n takia.
 Ja jos satut aamulla heräämään huonoon päivään, niin teet sen kolmen huonekaverin ja 240 muun oppilaan keskellä; ja sen lisäksi, että raahaat itsesi seitsemäksi tunniksi kouluun, saatat illalla mennä työskentelemään HIV-positiivisten lasten kanssa tai opettamaan kehitysvammaisille aikuisille englantia. Ja vaikka sulla olisi kuinka huono päivä, joudut tsemppaamaan kaiken läpi. UWC-elämä ei aina tarjoa mahdollisuutta vetäytyä sänkyyn murjottamaan, mutta se oikeasti kasvattaa luonnetta.
Ja vaikka oon nähnyt mun huonekaverin itkevän useammin kuin kerran ja luullut että jo tässä vaiheessa hukun koulutöihin, ja vaikka oon ollut tilanteissa jotka on ollut äärimmäisen epämukavia, ja vaikka oon välillä toivonut vaan ihan mielettömästi että olisin Suomessa ilman mitään velvollisuuksia, niin sillä kaikella on toinen puoli.

Sillä kaikella on puoli, joka on niin hienoa, ettei sitä osaa pukea sanoiksi. Se on puoli, joka tapahtuu luokan ja projektien ulkopuolella. Puoli, jonka takia tänne lähdetään, ja jota ei voisi kokea missään muualla maailmassa.
On nimittäin hetkiä, jolloin tajuat olevasi niin äärimmäisen onnekas, että voisit itkeä. Hetkiä, jolloin koko koulun reilu 50 eri kansallisuutta on kokoontunut illaksi kynttilöiden ääreen soittamaan kitaraa ja laulamaan. Hetkiä, jolloin keskustelet maailmaa heilauttelevista konflikteista kyseisistä maista tulevien ihmisten kanssa. Hetkiä, jolloin heräät vuorien takaa nousevaan aurinkoon ja kuulet, kuinka alhaalla laaksossa soitetaan rumpuja; hetkiä, jolloin Intiassa on meneillään valtava festivaali, ja vietät sitä tanssimalla intialaisessa kylässä.
Niitä hetkiä on vaikea selittää ulkopuolisille, ja mulla on kieltämättä ollut vaikeuksia pitää yhteyttä Suomeen. On vaikeaa prosessoida asiaa yksikseenkin - saati sitten yrittää pukea niitä asioita lauseiksi, joita muut ihmiset ymmärtäisivät. Ja nyt kun ensimmäistä kertaa mun lähdön jälkeen tulen käymään Suomessa, huomaan että oon vähän hermostunut - huomaan miettiväni, miten enää sopeudun takaisin kulttuuriin, joka tuntuu koko ajan kaukaisemmalta.

Se viikonloppu, kun elokuussa matkustin yön yli Mumbaista kampukselle ja rymistelin seitsemältä sunnuntaiaamuna mun uuteen huoneeseen, tuntuu ihan mielettömän kaukaiselta. Mun australialainen roommate tuli avaamaan oven ja mietin väsyneenä, voisinko koskaan viihtyä täällä; ja niin siinä (tietenkin) kävi, että MUWCIsta tuli paikka jossa viihdyn paremmin kuin missään muualla.
Niin kliseiseltä kun se kuulostaa, niin mun elämä on muuttunut kaikilla mahdollisilla tavoilla - ikään siinä ei enää ikinä tule olemaan samanlaista kuin ennen tänne lähtöä. Intia on neljässä kuukaudessa opettanut mulle maailmasta enemmän, kuin kaikki muu yhteensä mun seitsemäntoista elinvuoden aikana.
Ja näiden seuraavien kolmen Suomi-viikon jälkeen, kun Intian olematon talvi tulee ja palaan kampukselle, saan olla täällä vielä kesään 2017 asti.

Uusi UWC-haku muuten alkaa heti tammikuun alussa - jos yhtään kutkuttaa lähteä, niin käy vilkaisemassa hakuohjeet osoitteesta uwc.fi!

Alla videokooste näistä kuluneista neljästä kuukaudesta :)

MUWCI: 1st term

Hyvää joulua, nähdään Suomessa ❤ 
- Ella

#vainintiajutut

Kun olet kävelemässä kouluun ja näet reitillä viisi apinaa.

Kun sammakoita on kirjaimellisesti kaikkialla, suihkut ja sängyt mukaan lukien.
 + Kun vahingossa littaat yhden niistä oven väliin.

Kun autojen takaluukuissa lukee aina "HORN OK PLEASE". 

Kun skootterin kyydissä on aina vähintään kolme ihmistä.

Kun on monsuuni mutta ulkona ei sada, joten astut ulos ilman takkia - sillä seurauksella, että olet kahden minuutin päästä likomärkä.
Kun laitat flipflopit jalkaan monsuunin aikana, ja viiden minuutin päästä tuntuu siltä että kävelisit saippualla.
Kun kahlaat ruokalasta koulurakennukseen, koska monsuuni.

Kun kävelyteitä ei ole.

Kun eniten käyttämäsi ilmaus on "Thik hai, chalo" ("Okay, let's go"), pään heilutuksella varustettuna.

Kun olet unohtanut, että autoteillä on kaistat.

Kun leivällä on sata eri nimeä (chapati, phulka, roti, paratha..) etkä vieläkään tiedä, mitä eroa niillä on.

Kun tuntuu, että samoja rakennuksia rakennetaan vuositolkulla ilman että ne koskaan valmistuvat.

Kun ulkona syöminen tarkoittaa joko Domino'sin pizzaa tai butter chickeniä kyseenalaisissa katuravintoloissa.

Kun rekoilla on oma, jäätelöauton tunnaria muistuttava töötti.

Kun mainoksissa näkee vain valkoihoisia ihmisiä, paitsi jos niissä mainostetaan joko Nivean tai Garnierin ihonvaalennusvoiteita.

Kun kahviloissa "musta kahvi" on sama kuin suomalaisten maitokahvi, ja pelkkä "kahvi" on pikkuruinen kuppi Starbucksin kahvia muistuttavaa höttöä.

Kun vaihtoraha maksetaan usein suklaapatukoilla.

Kun ruokakaupoissa ei myydä karkkia.

Kun Intiassa on oma versio Coca Colasta, Thums Up. 

Kun virallisissakin mainoksissa/tiedotteissa voi hyvin olla mitä eriskummallisempia kirjoitusvirheitä. 

Kun joudut lehmän aiheuttamaan liikenneruuhkaan.

Kun kaikkialla on vartijoita, joilla ei ole mitään tekemistä.

Kun julkinen liikenne (=ovettomat, kolmipyöräiset rickshaw-taksit) toimii paremmin kuin HSL.

Kun kaikki juovat chaita, eli intialaisittain tehtyä teetä.

Kun "masala" on nimi kaikelle mausteiselle ruoalle.

Kun joudut hyväksymään sen faktan, että kaduilla haisee. 

Kun kaikkialla on aina ihmisiä - Suomessa Hullujen Päivien ruuhkat on Intiassa maanantaiaamu. 

Kun jokaisessa osavaltiossa puhutaan eri kieltä, joista jokaisella on miljoonia puhujia enemmän kuin suomenkielellä.

Kun heräät aamuyöllä siihen, että kylissä soitetaan rumpuja ja lauletaan.

Kun ostoskeskukset on toinen toistaan modernimpia. 

Kun intialaiset on ehkä maailman avuliaimpia ihmisiä, ja suunnilleen mihinkään ei voi mennä ilman että on joku auttamassa.

Kun ruokakaupoissa pitää jättää laukku narikkaan.

Kun tien ylittämisen voi tiivistää lauseeseen "run and don't stop".

November break: Diwali ja Mumbai

Diwali on yksi monista intialaisista festivaaleista, jonka tarkoituksena on juhlia valoa ja hyvyyden voittoa pahuudesta. Tän kunniaksi kaikki paikat koristellaan erilaisiin valoihin ja lyhtyihin, ja Diwalin aattona ammutaan raketteja - voisi näin perinteiden kannalta siis sanoa, että tunnelma on sekoitus joulua ja uuttavuotta.
Diwalin takia myös koulut suljetaan noin viikoksi, ja mekin päästiin viideksi päiväksi Mumbaihin viettämään november breakkia.

Mumbain reissu oli mulle oikeastaan tähän mennessä paras kokemus täällä, joka kertoo jotain tän festivaalin laajuudesta, mutta myös Mumbaista ihan mielettömänä kaupunkina. Vaikka kampukselta on Mumbaihin vaan muutaman tunnin matka, niin näin itse kaupungin vaan lentokoneesta keskellä yötä, ja halusin siellä päästä käymään.
Väkiluvultaan maailman top 10:ssä roikkuva Mumbai on pilvenpiirtäjien, mutta myös Aasian suurimman slummin kotipaikka, ja valtavien tuloerojen joukosta löytää sekä Brittien kolonisaation jättämää eurooppalaista arkkitehtuuria, suuren kansallispuiston että valtavia black market-ostoskatuja.

 

Kaupungin absurdiudesta ja elämästä kertoo pelkästään se fakta, että väestötiheys on vaatimattomat 20 100as./km2 - ja Suomessahan tuo samainen luku on sen 16 asukasta neliökilometriltä.  Valitettavasti tää fakta ei vaikuta vaan kaupungin elävyyteen, vaan myös siihen, että Mumbai on yksi maailman saastuneimmista kaupungeista; omat herätyskellot soi siinä vaiheessa, kun iPhone ei enää tunnistanut säitä, vaan ilmoitti joka päivä ilmassa olevan "smogia", eli saasteesta johtuvaa savua.

Me yövyttiin Mumbaissa 10 hengen porukalla mun vuosikurssilaisen luona, varakkaassa Oberoin kaupunginosassa. Mumbain hyväosaiset yhteisöt on suljettuja alueita, joiden kauniita sisäpihoja ympäröi pilvenpiirtäjärykelmä; asunto, jossa mekin oltiin, sijaitsi 21. kerroksessa. Oli mielenkiintoista päästä seuraamaan, miten erilainen perhedynamiikka on intialaisessa perheessä - siinä missä Suomessa voi mennä päiviä ilman, että perheet viettää aikaa yhdessä, niin intialaisessa perheessä on tärkeää pitää jokainen perheenjäsen mukana päivänkulussa. Intiassa on myös hyvin yleistä, että perheellä on kodinhoitaja - kodinhoitajien tehtäviin kuuluu siivota, tehdä ruokaa ja hoitaa pieniä lapsia, ja he ovat usein samalla perheellä töissä läpi lasten elämän.

Diwali celebrations (cr. Elisabeth Rudolph)

Kuten olen aiemmin jo moneen otteeseen sanonut, niin kaikkea muuta enemmän yllätyn jatkuvasti siitä, miten vähän me kuitenkin erotaan toisistamme. Vaikka kuinka yritän aina olla tekemättä ennakkoluuloja, niin jotenkin sitä aina odottaa valtavaa kulttuurishokkia, kun esimerkiksi menee niin erilaisessa kulttuurissa elävän perheen luokse; ja jotenkin sitä ei 2010-luvulla enää tule. Me katsottiin Diwalin aikana samoja tv-ohjelmia ja kuunneltiin radiosta samaa musiikkia, kuin mitä katsoisin ja kuuntelisin kotona. Mitä enemmän "real life"-kokemuksia saan täällä, sitä enemmän olen alkanut ymmärtää, että kehitysmaa-statuksesta huolimatta miljoonat ja miljoonat intialaiset elää todella hyvää elämää.
Mumbaissa vallitsee eloisa ja kaunis kulttuuri, ja jos näiden kahden vuoden jälkeen jonnekin palaan, niin se on todennäköisesti Mumbai.

Oberoi, Mumbai

Päästiin Mumbaissa myös leikkimään pitkästä aikaa turistia, ja nähtiin esimerkiksi Sanjay Gandhin kansallispuisto ja sen 2500 vuotta vanhat buddhalaiset luolat, Gateway of India, Taj Mahal Palace, Marine Drive Chowpattyn promenadikatu, Intian rikkaimman miehen asunto (nimimerkillä 14 kerrosta ja neljä asukasta), sekä Mahatma Gandhin asuintalo. Sen lisäksi löysin yhdestä ravintolasta suomalaisia korvapuusteja (joita tosin en maistanut, koska en luottanut niiden laatuun), ja sain nähdä, miksi Mumbain rannoilla ei voi uida (krhm, vedessä oli varmaan enemmän roskia kuin kaloja).

Turistiolo tosin aiheutti myös ongelmia, kuten lievän sekamelskan Gateway of Indian luona, kun paikalle yhtäkkiä ilmestyi seitsemän valkoista tyttöä. Kun saavuttiin nähtävyyden luo, saatiin ensiksi vaan paljon katseita, mutta tilanne eskaloitui nopeasti siihen pisteeseen, että meitä valokuvattiin joka suunnalta. Meille tungettiin lapsia syliin, ja oon varmaan sadassa selfiessä, johon en tahallisesti osallistunut - ja aina kun liikuttiin, meidän ympärille muodostui uusi piiri kameroita. Aluksi lähinnä naurettiin tilanteelle, mutta siinä vaiheessa kun osa porukasta alkoi saamaan ahdistuskohtauksia ja jouduin itsekin peittämään mun kasvot, niin tilanne alkoi olla niin kaoottinen, että jouduttiin poistumaan paikalta. Yhtäkkiä nimittäin jokaikinen silmäpari nähtävyyden ympärillä oli keskittynyt meihin eikä yhteen Intian kuuluisimmista nähtävyyksistä, ja tuli äärimmäisen huonossa mielessä Hollywood-julkkiksen olo. Oon kyllä muuten jo tottunut siihen, että kaduilla saan jonkun verran katseita mun vaaleuden takia, mutta tää oli kyllä hands down yksi erikoisimmista tilanteista missä oon ikinä ollut.
Yleisesti ottaen erityisesti "SoBo" eli South Bombay oli todella kaunista aluetta, ja meidän taksikuski kertoikin että meren äärellä olevien asuntojen vuokrat nousevat 10-12 lakhiin eli noin 15 000 euroon kuukaudessa. En itse asiassa kyllä panisi pahaksi, jos joskus pääsisin Mumbain skylinen äärelle asumaan.

Jos nyt alan tässä suosittelemaan matkakohteita, niin oikeasti suosittelen suuresti Mumbaita. Ei kannata jättää menemättä siksi, että kaupungista löytyy slummeja ja turvallisuustaso on monia muita kohteita alhaisempi - vaikka asian ei pitäisi niin olla, niin totuus on että Intiassa keskituloisella Eurooppalaisella on "varaa" - kyllä, rahallisesti - pitää itsensä melko hyvin turvassa. Eli vaikka itse omien kokemusteni perusteella suosittelen myös niissä slummeissa tai orpokodeissa vierailemista, niin ei täällä tarvitse jatkuvasti pelätä. Kunhan nyt ei, heh, lähde suurinten ihmisjoukkojen keskelle 10 hengen tyttöporukalla. 

Sanjay Gandhi National Park

Mumbailla on paljon hyvää tarjota, ja varsinkin Suomen metsien ja järvien keskellä asuneena huomasin koko ajan hokevani, miten absurdia kaikki oli.

- Ella