Year in Review: Ensimmäinen vuosi MUWCIssa

22.8.2016: Flight to Mumbai 

Istuin nousevassa koneessa enkä tuntenut juuri mitään muuta kuin suunnatonta vapautta - vastoin odotuksiani en ollut edes lähellä itkemistä, kun lähdin lentokentältä. Minusta tuntui, että olin vihdoin tekemässä asioita, jotka merkitsivät jotain - vaikka en edes tiennyt mitä se tarkoitti.
Yksi niistä asioista, jotka kaiken tämän jälkeen ovat jääneet mieleen, on koneen saapuminen Mumbaihin. Kun kone alkoi laskeutua, alkoi pilvien alta paljastua kultainen valomeri; ja mitä lähemmäs maata tulimme, sitä kauemmaksi valot kantautuivat. 23 miljoonan asukkaan kaupungin valtava liikenne näkyi koneeseen absurdina kultaisena kaulakoruna, ja kaikki ne rakennukset, jotka ylhäältä näyttivät pilvenpiirtäjiltä paljastuivat valtaviksi slummeiksi. Se on toki vain pieni pala Mumbaita - kaupunkia, jota myöhemmin opin rakastamaan - mutta ensimmäisenä kuvana Intiasta se on painunut mieleen. Ja 23 miljoonaa valoa ilmasta on absurdi näky, oli tilanne mikä tahansa.

Seisoin maahanmuuttokontrollissa valtavan matkalaukkuni kanssa, ja lentokentällä pyöri aseistautuneita poliiseja ja haisi erilaiselta. Päästyäni ulos kentältä, muutama kakkosvuotinen odotti minua kampusbussin ja muiden illalla saapuneiden oppilaiden ja kanssa. Muistan miettineeni, miten kakkosvuotiset pystyivät matkustamaan Mumbaihin ilman aikuisia; ja muutaman kuukauden päästä matkustin itse kolmen kaverini kanssa maan halki.

Ja niin istuin bussissa keskellä yötä eri puolilta maailmaa tulleiden ihmisten kanssa, monsuunisateen ripotellessa sisään bussin ikkunoista, tietämättä mitä vuosi toisi tullessaan. Muistan, kuinka heräsin jossain vaiheessa renkaan paikkaamiseen, ja toisessa huonokuntoisten teiden töyssyihin.

Saavuimme kampukselle kuudelta seuraavana aamuna, ja kun bussi jätti meidät kampuksen parkkipaikalle, tuntui kuin olisin tullut vain viikon mittaiselle kesäleirille. Ensimmäinen päiväni UWC:ssa tuntuu nyt kuin toiselta todellisuudelta.

Intregation Month 

Mudgames (c) Vedu Wadhwani

MUWCI-elämä alkoi Integration Weekillä, jota seurasi vielä kolme "integration"-tyyppistä viikonloppua. On hassua, miten IW tuntui elämän pisimmältä viikolta, mutta nyt kun kirjoitan siitä, muistan vaan hassuja pieniä hetkiä. Muistan Second-year Shown, jossa meille esiteltiin koulun toimintaa ja kulttuureja; muistan ensimmäisen päivän Punessa, kampuksen viereisessä kaupungissa; muistan yllä näkyvät mutaleikit monsuunin keskellä. Näiden lisäksi IW koostui palvelutoimintaan, koulunkäyntiin ja harrastusmahdollisuuksiin tutustumisesta, lääkärikäynnistä, tutustumisleikeistä ja kampuksella tarjottavaan tukeen syventymisestä.

Muistan ensimmäisen päivän kampuksen viereisessä kaupungissa Punessa. Olin epävarma siitä, mikä oli turvallista ja mikä ei, ja miten minun tulisi käyttäytyä kadulla. Kakkosvuotiseni opettivat minulle tinkimistä rickshaw-takseissa, ja sinä päivänä tajusin ensimmäistä kertaa kuinka paljon pidän Intiasta.

Integration Weekin jälkeen alkoi koulu, joka auttoi kehittämään rutiineja ja arkea. Jossain vaiheessa piti oikeasti alkaa muodostamaan normaalia elämää MUWCIin, ja aloin ymmärtämään, etten ollut tullut tänne vain kesäleirille.

Koulun alun jälkeen oli tosiaan vielä Integration Weekendit, joihin kuului kiipeilyä koulun viereiselle vuorelle ja "homestaysit" alhaalla sijaitsevissa kylissä. Homestayseiltä onkin jäänyt yksi absurdeimmista hetkistä, jonka olen kokenut, kun istuin vähäosaisen host-perheeni pienen kivitalon lattialla, ja huoneessa olevasta vanhasta televisiosta tuli Discovery-channelin reality-sarja metsureista. Istuin siis köyhässä intialaisessa perheessä katsomassa, kuinka amerikkalaiset valkoiset miehet uhosivat televisiossa.

 

Shileswarin kylä / Homestays

Mount Wilkinson / kampuksen viereinen vuori

Ganesh Festival 

Noin kuukausi lukuvuoden alkamisen jälkeen Intiassa juhlittiin Ganesh-festivaalia. Lähdimme kampukselta paraatissa kohti alhaalla olevia kyliä, joissa festivaali päättyi kyläläisten kanssa tanssimiseen. Lopuksi tehtiin Ganesh-jumalaa kunnioittava seremonia, ja (vain) miehet saivat kastautua kylien läpi kulkevassa Mulshi-joessa.

(c) Emila Dorniak

Project Week

Ensimmäisten viikonloppujen jälkeen arki alkoi tasoittua, kunnes lokakuussa tuli Project Weekin aika. Kuten olen täällä blogissa kertonut, lähdin itse Etelä-Intiaan, Tamil Nadun osavaltioon seuraamaan Sharana-nimisen organisaation työtä. Teimme joka päivä kuusi tuntia töitä slummeissa kasvaneiden lasten kanssa, ja vaikka itselläni on kirkkaana mielessä käsite nimeltä ruokamyrkytys, niin ei se todellakaan ole se, mikä päällimmäisenä jäi käteen. 

Diwali 

Marraskuussa ollut Diwali oli ehdottomasti viime lukukauden, jos ei koko vuoden, kohokohta. Lähdimme viettämään länsimaisen uudenvuoden ja joulun yhdistelmältä tuntuvaa festivaalia Mumbaihin, joka on varmaan paras kaupunki jossa olen tähän mennessä käynyt. Voit tästäkin lukea lisää arkistosta löytyvästä postauksesta, joten tämän kuvien varaan! 

(Saree-disclaimer: Yövyimme kaverini luona, jonka kodinhoitaja tarjoutui auttamaan meitä pukeutumaan intialaista juhlaa varten. Mikäli joku asiaa miettii, niin ns. "cultural appropriation" ei siis ollut illan teemana.)  

Plearn / Thaimaa, Eliza / Armenia

Christmas Break 
Ensimmäinen lukukausi tuli aikanaan päätökseen, ja lähdin jouluksi Suomeen. 

Suomi oli pikainen vierailu yltäkylläisyyteen, pimeyteen ja kylmyyteen; jotain, josta en oikein kerennyt saada mitään irti. 

Tosin tulen aina muistamaan, miltä tuntui laskeutua aamukuudelta auringonnousun värjäämälle Frankfurtin lentokentälle, kun oli juuri viettänyt neljä kuukautta Intiassa. Ja takaisinlähtö kieltämättä kirpaisi sen jälkeen, kun oli vähän aikaa saanut maistaa normaalia elämää (joka siis UWC-oppilaille tarkoittaa kotiruokaa ja nukkumista). 

Kun joululoman jälkeen istuin taas jeepissä matkalla kampukselle, tuli minua kuitenkin vastaan katujen tutut tuoksut, ihmisvilinä ja liikenteen tööttäykset; ja tajusin, että se tuntui tutulta ja turvalliselta. Intia oli yhtäkkiä alkanut tuntumaan tutummalta kuin Suomi.


Theater Season
Kun toinen lukukausi alkoi ja lensin takaisin Intiaan, tuli ensimmäisenä vastaan Theater Season. Itse Teatterioppilaana itselläni saattoi olla koulun päälle harjoituksia monta tuntia päivässä, ja muistan olleeni jossain vaiheessa pyörtymisen partaalla. Näyttelimme Friedrich Durrenmattin "The Visitin", ja prosessi maksoi lopulta itsensä takaisin kahdella onnistuneella näytöksellä. 

Travel Week 

Helmikuun puolivälissä tuli Travel Week. Travel Week eroaa Project Weekistä siten, että matka suunnitellaan itse, ja kyseessä on enemmänkin kokea osa Intiaa kuin tehdä projekti. Kuten olen aiemmin blogissani kertonut, suuntasimme norjalaisen, curacaolaisen ja kahden intialaisen kaverini kanssa Etelä-Intiaan, Keralan osavaltioon. Kerala oli sekoitus uskontoja, kulttuureja, rantoja ja viidakkoa, mutta myös huomattavasti turistisempaa aluetta kuin se, missä itse asun. Travel Weekiltä jäi käteen uimisen, palmujen ja parathan lisäksi turistien huiputtamisessa harjaantuneet rickshaw-kuskit ja 36 tunnin junamatka, jonka kaksi meistä (en onneksi tällä kertaa minä) viettivät ruokamyrkytyksessä. Kaikki nämä painuvat kuitenkin loppujenlopuksi mieleen asioina, joille nauraa. 

Holi

Holi, joka Euroopassa tunnetaan nimellä "Festival of Colours" on kaikista Intiaan liitetyistä kuvista tuttu festivaali, johon kuuluu värien heittely ja tanssiminen. Värien heittely liittyy hindulaiseen mytologiaan, jonka mukaan Krishna-jumala oli kateellinen puolisonsa Radhan vaaleudelle. Niinpä hänen veljensä päätti värjätä tämän, ja täten Holiin kuuluu vielä tänäkin päivänä pilanteko ja kepposet.

Alla kuvia MUWCIn Holi-juhlista!

Local Project Week

Maaliskuun lopulla tuli eteen vuoden viimeinen palvelutyöhön liittyvä "rutistus": Local Project Week. LPW:llä jokainen lähtee oman palveluohjelmansa kanssa tekemään muutaman päivän mittaista projektia, joka vedetään täysin itsenäisesti. 

Esimerkiksi omassa Peace&Justice-streamissani Nose Up-niminen palveluohjelma lähti tekemään katuteatteria, kun taas itse lähdin norjalaisen kaverini kanssa tapaamaan Manavyan toimitusjohtajaa ja HIV-positiivisten nuorten kanssa työskentelevää lääkäriryhmää. Istuimme paljon tapaamisissa, mutta projektiin kuului valtava määrä taustasuunnittelua ja sen jälkeen uuden ohjelman laukaisemista. 

Nose Upin harjoitukset (Ciro, Espanja)

Andrea käymässä läpi toimintasuunnitelmaa

End of Year 

Ensimmäisen vuoden toiseksi viimeinen aamu. (Andrea / Norja, Leonor / Portugali)

Vuoden päätteeksi kirjoitin vielä kaksi ainetta, suomen ja matikan. Kouluni loppui lukuloman takia toukokuun alussa, jonka jälkeen olen opiskellut, muistellut kulunutta vuotta ja pakannut.
Toinen lukukausi oli niin hetkinen, ettei aina ole ehtinyt pysähtymään - itsekin tajusin vasta pari viikkoa sitten, miten nopeasti kesäloma on tulossa.
On perjantain ja lauantain välinen yö, ja huomenna MUWCIn kakkosvuotiset valmistuvat. Huomenyöllä lähden myös kohti Mumbaita ja Chhatrapati Shivajin lentokenttää. Sitä, johon 272 päivää sitten lensin täysin keltanokkana - tietämättä, millaista elämää tässä valtavassa maassa edes todella eletään.

Olen opetellut raahaamaan elämääni matkalaukussa ympäri maailmaa. Olen opetellut tasapainottelemaan kahden eri elämän välissä, jotka ovat niin erillä toisistaan, ettei kumpikaan voi koskaan ymmärtää toista. Olen opetellut lähtemään ja palaamaan, ja huomenna opin hyvästelemään ihmisiä, joiden kanssa elin vuoden vain jotta he silmän räpäyksessä lähtisivät toiselle puolelle maailmaa.

Ja vaikka itse palaan vielä vuodeksi takaisin, niin on ajatus kesästä ilman MUWCIa jokseenkin outo. Seuraavan kerran kirjoittelenkin varmaan jo Suomen puolelta - ja tällä kertaa toivoin että sataisi ja olisi kylmä.

- Ella

Beginning of the End: Kuivuutta ja kuumuutta, lukulomaa ja loppukevään tunnelmia

Kello on puoli kuusi iltapäivällä, ja kampus on epätavallisen hiljainen. Lukuvuoden loppu on alkanut, mikä tarkoittaa sitä että kolmen ja puolen viikon päästä MUWCIn kakkosvuotiset valmistuvat, ja ykkösvuotiset pääsevät kesälomalle. Suomi onkin alkanut pikkuhiljaa hiipiä mieliin vauhdikkaan kakkoslukukauden hidastuessa - tosin ristiriitaisin tunnelmin.

Kakkosvuotisilla on jo alkanut lukuloma, jota varten lähes kaikki ovat vetäytyneet niin sanottuihin "study roomeihinsa" opiskelemaan kirjoituksia varten. Niinpä koulussa ja ylipäätään kampuksella on hiljainen ja työntäyteinen tunnelma - osa oppilaista jopa nukkuu luokissa. 

Itselläni on vielä neljä päivää koulua ennen omaa lukulomaani. Kirjoitan viikon päästä itsenäisen suomen kielen, ja kahden viikon päästä matematiikan, joiden lisäksi muista aineista on vuoden loppukokeet. Tämän lisäksi viikonloppuna odottaa Theory of Knowledge-esitelmä ja teatterin final collaborative project, eli ryhmissä tehty 15-minuuttinen esitys ja portfolio. Osa opettajista onkin alkanut jo lopettelemaan tunteja, jotta itsenäiseen työhön jäisi enemmän aikaa.

Elämän rytmi on siis tällä hetkellä aikalailla seuraava: aamulla kouluun niille tunneille joita on, koulun jälkeen syömään ja nukkumaan päivän kuumimmat tunnit pois, ja sitten kirjastoon, josta henkilökohtaisesti palaan vielä ihan ihmisten aikoihin (i.e keskiyöllä), mutta jossa jotkut kukkuvat aamutunneille asti. Toki myös sosiaalinen puoli kuuluu UWC-elämään irroittamattomana osana, mutta tässä vaiheessa vuotta ihmissuhteet alkavat olla sen verran tasoittuneita, ettei niin sanottuun "sosialisoimiseen" käytä enää niin paljoa aikaa, kun luottaa siihen että omat kaverit pysyvät. Toiseksi yleensä ne kaveritkin ovat siellä kirjastossa, joten kuten sanottu, koulun ulkopuolinen kampus on melko autio.  

Se, että kampuksella vallitseva yleinen unirytmi on jonkun aikaa ollut täysin absurdi (tarkoittaen sitä, että ihmiset nukkuvat muutaman tunnin öisin ja loput keskellä päivää), ei tosin ole täysin opiskelun takia. Intiassa on nimittäin jo jonkun aikaa ollut kesä, joka tarkoittaa yli 40 asteen lämpötiloja joka päivä - ennen iltaa on siis mahdotonta saada lähes mitään aikaan. Normaaliin intialaiseen kesään lisättynä tänä vuonna yölämpötilat eivät ole laskeneet normaaliin tapaan, vaan jäävät nekin yli 30 asteeseen, joka on tuottanut suuria ongelmia esimerkiksi maanviljelijöille.

Opiskeluongelmat onkin aika pieniä siihen verrattuna, että Maharashtran osavaltiossa vallitseva kuivuus on pahin 100 vuoteen, ja jatkuva vedensaanti on harvalle itsestäänselvyys. 

Samaan aikaan koulun loppumisen kanssa mieleen on tietysti hiipinyt myös se ajatus, että ensimmäinen vuosi MUWCIssa alkaa kohta olla ohi. Puolet ihmisistä, joiden kanssa on elänyt yhdeksän tiivistä kuukautta, valmistuu kohta - suunnaten eri puolille maailmaa. Ajatus siitä, ettei suurinta osaa heistä näe enää ikinä, on outo ja pelottava. Sillä vaikka välillä yksityisyydenpuute ja kolmen huonekaverin kanssa eläminen käy raskaaksi, niin samalla ihmisiin kasvaa kiinni enemmän kuin koti-Suomessa. Kun joudut elämään niin intensiivisessä ympäristössä, opit myös elämään toisten ihmisten kanssa - ja esimerkiksi huonekavereiden kanssa muodostuu lähes symbioottinen suhde.

On hassua, miten aluksi ei tiedä, sopeutuuko; kaipaa omaa rauhaa ja kotimaata. Ja sitten vuosi kuluu, ja jossain vaiheessa huomaa kotiutuvansa. 

Ja kun joutuukin olemaan ilman sitä kaikkea, huomaa, ettei enää tiedä miten. Kotimaahan palaaminen tuntuu vieraalta ja kaukaiselta - vaikka odotan tiettyjä asioita Suomesta, niin koen myös syvää ristiriitaisuutta sinne palaamisesta. 

Tosin siitä huolimatta on mainittava, että tiettyjä asioita ei kesän aikana tule ikävä. Olen nimittäin tässä vaiheessa vuotta lopen kyllästynyt jatkuvaan riisin ja dalin syöntiin, joita tarjotaan Intiassa joka aterialla. Ja kun omasta wadasta löytyi pari viikkoa sitten käärmepesä (sen jälkeen kun pihalta bongattiin yhtäkkiä 11 käärmettä päivän sisään), kaipasi yhtäkkiä aika paljon kaupunkiin. Sitä paitsi suomalaisilta saamastani kateudesta huolimatta jokapäiväisessä 40 asteessa ei ole mitään hauskaa, ja Suomen sateinen kesäkuu tuntuu yhtäkkiä oudon houkuttelevalta. 

Oon alkanut saamaan jonkunlaisia kuvia, ikäänkuin välähdyksiä, Suomesta - ihan kuin alitajunta olisi pikkuhiljaa valmistautumassa taas Eurooppaan. Saan välillä esimerkiksi mielikuvia siitä, että on aurinkoinen heinäkuun päivä, telkkari on päällä ja ovet auki - eikä ole mitään tekemistä. Ja siinä mielikuvassa on jotain todella rauhoittavaa. 

Mutta ylläkin mainituista asioista huolimatta en koe olevani valmis siihen, että ensimmäinen Intia-vuosi loppuu. 

Sillä vielä viime elokuussa Intia oli valtava möykky tuntemattomuutta, sekasortoa, jännitystä ja outoa ruokaa. Nyt se on maa, johon olen luonut tarinoita ja muistoja; kasvoja ja paikkoja. Tämä vuosi on ollut niin absurdi ja tapahtumarikas, etten ole valitettavasti blogiinkaan saanut kaikkea laitettua ylös, ja ajattelin vielä ennen lukuvuoden loppua tehdä kertauksen vuoden tärkeimmistä tapahtumista. 

Palaan siis varmaan kirjoituksien jälkeen tänne blogin puolelle!

- Ella 

Poverty & privilege: Elämä kehitysmaassa

Tämän vuoden UWC-haku on käynnissä vielä 28.1. asti! Jos olet lukion ykkönen jota yhtään kiinnostaa lähteä maailmalle viemään lukiota loppuun, käy katsomassa hakuohjeet osoitteesta uwc.fi!

Ajattelin tällä kertaa kirjoittaa vähän vakavammasta aiheesta; aiheesta, jota tiedän kaikkien miettivän, kun puhutaan Intiasta. Tää aihe on myös se, joka oikeastaan oli jokaisen huulilla kun kerroin lähteväni Intiaan. Tää oli aihe, jota ihan luonnollisestikin eniten mietin ennen lähtöä, ja jota yhä mietin paljon. Siihen samaan aikaan tottuu, mutta siltä ei sokeudu; köyhyys ja yleisesti kehitysmaassa asuminen.

Sillä vaikka itse yritänkin rikkoa ennakkoluuloja Intiasta ja kertoa siitä toisesta puolesta joka tästä valtavasta maasta löytyy, niin totuus on että elän kehitysmaassa, jossa lähes 300 miljoonaa ihmistä elää alle 1.25 dollarilla päivässä.
Vaikka siltä voikin halutessaan tiettyyn pisteeseen asti sulkea silmänsä, niin siltä ei välty.
Joka kerta, kun lähden tai tulen kampukselle, kuljen köyhien kylien läpi. Näen kadulla makaavia ihmisiä ja sairauksia; näen ihmisiä, joilla ei koskaan ole ollut kosketusta ulkomaailmaan. Usein esimerkiksi liikenteessä seisoessa näkee perheitä, jotka tulevat kerjäämään koputtelemalla auton ikkunoihin.
Intiassa on lisäksi niin kutsutut "mafialapset", jotka ovat usein orpoja, mafialle määrättyjä lapsityöntekijöitä. Heidän tehtävänsä on kerjätä kadulla rahaa, joka sitten menee suoraan mafian käsiin. Mafialapsia näkee katukuvassa paljon, ja heidän vaatteensa revitään ja naamat sotketaan, jotta he näyttäisivät mahdollisimman surkeilta - ja usein esimerkiksi kadulla seisoessa he tulevat nipistelemään ja repimään hihoista.
Mafialapset ovat Intiassa täysin yhteiskunnan ulkopuolelle jätetty ryhmä, joita kohdellaan kuin eläimiä. Jouduin itse esimerkiksi kerran tilanteeseen, jossa alle kouluikäinen poika yritti varastaa tavaroitamme - käskimme poikaa menemään pois, mutta tämä tuli aina uudestaan. Lopulta vieressämme seisova mies ajoi pojan pois jahtaamalla ja taputtelemalla käsiään kuin koiraa jahdatessa, ja poika katosi juna-aseman koloihin.
Mafialla on suuri vaikutus Intian köyhälistöön, ja tämän takia kadulla oltaessa on pidettävä huoli, ettei tarjoa kellekään rahaa.
Lisäksi olen kokenut asian toisen puolen - olen ollut ravintolassa, jossa pöytään tuotiin ilmaisia juomia vain siksi, että olin valkoihoinen. Olen joutunut kaverieni kanssa piiritetyksi Gateway of Indialla, ja minulta pyydetään aina enemmän rahaa kuin muilta, sillä tulen Euroopasta. Olen myös joskus saanut vaatekaupan hälyttimet soimaan, mutta vartijat katsoivat sitä läpi sormien; intialainen kaverini kertoi, että niin ei olisi käynyt, jos mukana ei olisi ollut valkoihoista ihmistä.

Tajusin Intian ja Suomen valtavan kehityseron oikeastaan vasta silloin, kun palasin joululoman jälkeen Eurooppaan. Mietin sekunnin murto-osan, oliko Euroopassa tapahtunut joku yhtäkkinen rikastuminen - vaikka tiesin totta kai totuuden.
Kävelin Frankfurtin lentokentällä ja lattia oli niin puhdas, että pelkäsin kenkieni likaavan sen.
Ja kun saavuin Suomeen, jokapäiväinen elämä tuntui lähes pilvien päällä liitelyltä.
Ja samaan aikaan kukaan Suomessa ei tajunnut sitä. Kukaan, kuka ei ollut asunut muualla, ei tajunnut sitä; ja se oli todella turhauttavaa. Huomasin lapsellisesti toivovani, että voisin vaan pakottaa kaikki asumaan edes hetken kehitysmaassa, jotta kaikki ne Helsingin kaduilla kävelevät masentuneet kasvot huomaisivat suomalaisen yhteiskunnan etuoikeudet.
Tuntui siltä, että olisi yrittänyt selittää ihmisille heidän otsassaan olevasta tarrasta, mutta heillä ei ollut peiliä joten he eivät pystyneet sitä näkemään.

 On todella terveellistä huomata, miten se, minkä on itse aina kokenut "normaaliksi elämäksi", muuttuu; vaikka olenkin aina ollut aika ympäröivästä maailmasta tietoinen, niin länsimaissa aina asuneena on ajatellut, että ainoa oikea tapa elää on se, mihin me ollaan totuttu. Nyt kun oon viisi kuukautta täällä asunut, niin oon tajunnut ettei me itse asiassa olla mikään enemmistö, vaan suurinosa ihmisistä ei elä länsimaista elämää.
Tän ääneen sanominen kuulostaa vähän tyhmältä, koska tottakai itsekin jo ennen tänne tuloa tiesin, että hyvin pieni osa maailman ihmisistä on niinkin etuoikeutettuja kuin me; sen asian konkretisoituminen oli kuitenkin ihan eri asia. Jos "normaali elämä" on se, miten suurinosa maailman ihmisistä elää, niin se ei todellakaan ole länsimainen elämäntyyli - me eletään Pohjois-Amerikassa, Euroopassa ja varsinkin Suomessa objektiivisesti katsoen todella epänormaalia elämää.

Ja kun jossain vaiheessa tajusin, miten paljon oma maailmani avartui Intiaan muuton jälkeen, oli pakko myös miettiä omaa roolia täällä. Mietin paljon sitä, miten voin kuvitella saavani yhtään mitään aikaan niin valtavassa maassa. Muistan ensimmäisten viikkojen aikana tulleeni lähes epätoivoiseksi siitä, voisiko yhtään mikään koskaan muuttua.
Tämä on kuitenkin aihe, jota MUWCIssakin käsitellään paljon. Sitä varten me oikeastaan ollaankin täällä; että me opittaisiin näkemään, mitä juuri meillä on annettavana.

Muistan, kun ensimmäisen kerran vierailin kampusta ympäröivissä kylissä, ja tajusin oman pienuuteni. Tajusin, että yksikään köyhä ihminen tässä maailmassa ei tarvitse pelastajaa. Kukaan ei tarvitse etuoikeutettuja valkoisia ihmisiä, jotka tulevat heidän luokseen ja sankarimaisesti vetävät heidät ulos köyhyydestä - saatika menevät toisten ihmisten yhteisöihin surkuttelemaan heidän hirveää tilannettaan.
Sen sijaan meidän on panostettava siihen, että maailmasta tulisi yleisesti parempi paikka elää. Siihen, että me omalta osaltamme laitamme kaiken likoon; yritämme olla nöyriä ja tajuta oman asemamme. Köyhyys on erittäin kompleksi asia, jota ei muuteta sillä, että viedään julkkiksia itkemään köyhän afrikkalaisen perheen kotiin.

Oon itse ollut tämän asian kannalta sinänsä onnekas, että löysin palvelutoiminnan, jossa pääsen tekemään  jotain minkä koen oikeasti auttavan. Teen töitä Manavya-nimisessä organisaatiossa, joka pyrkii tuomaan HIV-positiiviset orvot osaksi yhteiskuntaa. Manavyassa pääsee luomaan todella läheisiä suhteita lapsiin, ja on mahtavaa huomata, miten jotkut lapset viime syksynkin aikana reipastuivat ja alkoivat tulla mukaan leikkeihin. Manavyassa huomaa, miten suuri merkitys on pienillä asioilla; jo yksikin keskustelu, jossa esimerkiksi kerron intialaiselle lapselle Suomesta, voi olla asia jonka lapsi muistaa koko loppuelämänsä.

Jos siis antaisin ihmisille yhden elämänohjeen, olisi se vierailla maissa, jotka ovat täysin päinvastaisia suomalaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan. Kehitysmaahan lähteminen rantaloman sijasta antaa perspektiivin, jota ei voi oikein selittää, ennen kuin sen kokee. Kuten olen joskus aiemminkin maininnut, niin olen näiden kuukausien aikana oppinut ymmärtämään maailmaa paremmin kuin muiden vajaan 17 vuoden aikana yhteensä.
Tuntuu siltä, että eläisi aivan toisella puolella elämää - enkä enää voisi kuvitella, että olisin jäänyt vain sen toiselle puolelle. Ja tää on yksi arvokkaimmista asioista, mitä UWC on mulle antanut - se on antanut ympäristön, jossa voin turvallisesti nähdä maailman toisen puolen ja tehdä siitä elämäntavan.

1st term: Ensimmäinen syksy Intiassa

Niin tässä sitten kävi, että mun ensimmäinen syksy Intiassa alkaa olla ohi. Varhain torstaiyönä nousen taas Helsingin koneeseen ja suuntaan jouluksi Suomeen - neljän kuukauden jälkeen.

Näissä jokseenkin sekavissa tunnelmissa oon miettinyt paljon sitä, oonko menossa kotiin vai vaan Suomeen. Oon tajunnut, että Intiasta on tullut mulle se maa, jossa asun; se ei enää ole vaan paikka, johon tulin vähäksi aikaa käymään. Kun puhun joululomasta "kotiin menemisenä", se särähtää oudosti mun korvaan, enkä tiedä voinko niin enää sanoa. Mulla on mun oma sänky, arki, piirit ja elämä Intiassa - sen kadut tuntuu kodilta, ja sen ihmiset tutuilta. 

Kai tää kaikki tarkoittaa sitä, että oon johonkin pisteeseen asti tottunut Intiaan. Oon kotiutunut tänne. 

Mun ensimmäinen lukukausi MUWCIssa on ollut mun elämän hektisin, parhain, hirvein ja kaikenkaikkiaan uskomattomin syksy mun elämässä. Oon pysähtynyt monta kertaa miettimään, että teinkö mä tän oikeasti - ja se asia ei tule koskaan vähemmän absurdiksi. Opin puhumaan englantia mun arjen ykköskielenä, matkustamaan yksin ja selviämään mitä eriskummallisimmista tilanteista.
Luulin ennen, että tiedän paljon maailmasta; mutta jos se oli paljon, niin en tiedä, miten kuvailla sitä, miten paljon enemmän tiedän nyt. Ja siitä huolimatta, että Intia modernisoituu kovaa vauhtia, niin on kehitysmaassa asuminen auttanut ymmärtämään maailmaa (ja sen länsimaakeskeisyyttä) aivan uudella tavalla. Tuntuu lähes siltä, että ennen tänne tuloa elin jokseenkin pimennossa todellisuudelta - vaikka vielä muutama kuukausi sitten en olisi ikinä niin sanonut.

Oon myös joutunut seuraamaan maailman toiselta puolelta, mitä Suomessa on tapahtunut. Ja kun maailmalla on ollut konflikteja, oon monta kertaa ollut niiden toisella puolella Suomeen nähden; esimerkiksi Beirutin ja Bagdadin terrori-iskut tapahtui mun ja Suomen välissä.
Oon oppinut paljon suomalaisuudesta ja siitä, mitä tarkoittaa kotimaa; siitä, mitä tarkoittaa lähteä ja jättää kaikki normaali taakse.

Tää syksy ei ole ollut helppo. Vaikka kuinka mä oon kirjoittanut projektiviikoista ja Diwalin viettämisestä, niin tää syksy ei todellakaan ole ollut helppo. UWC ei ole vaan matkustelua, vaan oikeasti rankkaa työtä ja hektistä arkea - sen lisäksi, että jo muutenkin totuttelet lukioikäisenä asumaan ulkomailla ilman ketään, jonka tuntisit entisestä elämästä. Tää onkin se syy, miksi UWC-oppilaat on niin tarkkoja siitä, että tätä ei kutsuta vaihdoksi - UWC:ssa kun pitää luoda kahdeksi vuodeksi täysipainoinen elämä täysin vieraaseen maahan. Sun pitää opetella hyväksymään se, että oot jättänyt taakse sen, mitä muut pitinä normaalina lukiolaisen elämänä; sun pitää opetella hyväksymään asiat, joista luovuit UWC:n takia.
 Ja jos satut aamulla heräämään huonoon päivään, niin teet sen kolmen huonekaverin ja 240 muun oppilaan keskellä; ja sen lisäksi, että raahaat itsesi seitsemäksi tunniksi kouluun, saatat illalla mennä työskentelemään HIV-positiivisten lasten kanssa tai opettamaan kehitysvammaisille aikuisille englantia. Ja vaikka sulla olisi kuinka huono päivä, joudut tsemppaamaan kaiken läpi. UWC-elämä ei aina tarjoa mahdollisuutta vetäytyä sänkyyn murjottamaan, mutta se oikeasti kasvattaa luonnetta.
Ja vaikka oon nähnyt mun huonekaverin itkevän useammin kuin kerran ja luullut että jo tässä vaiheessa hukun koulutöihin, ja vaikka oon ollut tilanteissa jotka on ollut äärimmäisen epämukavia, ja vaikka oon välillä toivonut vaan ihan mielettömästi että olisin Suomessa ilman mitään velvollisuuksia, niin sillä kaikella on toinen puoli.

Sillä kaikella on puoli, joka on niin hienoa, ettei sitä osaa pukea sanoiksi. Se on puoli, joka tapahtuu luokan ja projektien ulkopuolella. Puoli, jonka takia tänne lähdetään, ja jota ei voisi kokea missään muualla maailmassa.
On nimittäin hetkiä, jolloin tajuat olevasi niin äärimmäisen onnekas, että voisit itkeä. Hetkiä, jolloin koko koulun reilu 50 eri kansallisuutta on kokoontunut illaksi kynttilöiden ääreen soittamaan kitaraa ja laulamaan. Hetkiä, jolloin keskustelet maailmaa heilauttelevista konflikteista kyseisistä maista tulevien ihmisten kanssa. Hetkiä, jolloin heräät vuorien takaa nousevaan aurinkoon ja kuulet, kuinka alhaalla laaksossa soitetaan rumpuja; hetkiä, jolloin Intiassa on meneillään valtava festivaali, ja vietät sitä tanssimalla intialaisessa kylässä.
Niitä hetkiä on vaikea selittää ulkopuolisille, ja mulla on kieltämättä ollut vaikeuksia pitää yhteyttä Suomeen. On vaikeaa prosessoida asiaa yksikseenkin - saati sitten yrittää pukea niitä asioita lauseiksi, joita muut ihmiset ymmärtäisivät. Ja nyt kun ensimmäistä kertaa mun lähdön jälkeen tulen käymään Suomessa, huomaan että oon vähän hermostunut - huomaan miettiväni, miten enää sopeudun takaisin kulttuuriin, joka tuntuu koko ajan kaukaisemmalta.

Se viikonloppu, kun elokuussa matkustin yön yli Mumbaista kampukselle ja rymistelin seitsemältä sunnuntaiaamuna mun uuteen huoneeseen, tuntuu ihan mielettömän kaukaiselta. Mun australialainen roommate tuli avaamaan oven ja mietin väsyneenä, voisinko koskaan viihtyä täällä; ja niin siinä (tietenkin) kävi, että MUWCIsta tuli paikka jossa viihdyn paremmin kuin missään muualla.
Niin kliseiseltä kun se kuulostaa, niin mun elämä on muuttunut kaikilla mahdollisilla tavoilla - ikään siinä ei enää ikinä tule olemaan samanlaista kuin ennen tänne lähtöä. Intia on neljässä kuukaudessa opettanut mulle maailmasta enemmän, kuin kaikki muu yhteensä mun seitsemäntoista elinvuoden aikana.
Ja näiden seuraavien kolmen Suomi-viikon jälkeen, kun Intian olematon talvi tulee ja palaan kampukselle, saan olla täällä vielä kesään 2017 asti.

Uusi UWC-haku muuten alkaa heti tammikuun alussa - jos yhtään kutkuttaa lähteä, niin käy vilkaisemassa hakuohjeet osoitteesta uwc.fi!

Alla videokooste näistä kuluneista neljästä kuukaudesta :)

MUWCI: 1st term

Hyvää joulua, nähdään Suomessa ❤ 
- Ella