Beginning of the End: Kuivuutta ja kuumuutta, lukulomaa ja loppukevään tunnelmia

Kello on puoli kuusi iltapäivällä, ja kampus on epätavallisen hiljainen. Lukuvuoden loppu on alkanut, mikä tarkoittaa sitä että kolmen ja puolen viikon päästä MUWCIn kakkosvuotiset valmistuvat, ja ykkösvuotiset pääsevät kesälomalle. Suomi onkin alkanut pikkuhiljaa hiipiä mieliin vauhdikkaan kakkoslukukauden hidastuessa - tosin ristiriitaisin tunnelmin.

Kakkosvuotisilla on jo alkanut lukuloma, jota varten lähes kaikki ovat vetäytyneet niin sanottuihin "study roomeihinsa" opiskelemaan kirjoituksia varten. Niinpä koulussa ja ylipäätään kampuksella on hiljainen ja työntäyteinen tunnelma - osa oppilaista jopa nukkuu luokissa. 

Itselläni on vielä neljä päivää koulua ennen omaa lukulomaani. Kirjoitan viikon päästä itsenäisen suomen kielen, ja kahden viikon päästä matematiikan, joiden lisäksi muista aineista on vuoden loppukokeet. Tämän lisäksi viikonloppuna odottaa Theory of Knowledge-esitelmä ja teatterin final collaborative project, eli ryhmissä tehty 15-minuuttinen esitys ja portfolio. Osa opettajista onkin alkanut jo lopettelemaan tunteja, jotta itsenäiseen työhön jäisi enemmän aikaa.

Elämän rytmi on siis tällä hetkellä aikalailla seuraava: aamulla kouluun niille tunneille joita on, koulun jälkeen syömään ja nukkumaan päivän kuumimmat tunnit pois, ja sitten kirjastoon, josta henkilökohtaisesti palaan vielä ihan ihmisten aikoihin (i.e keskiyöllä), mutta jossa jotkut kukkuvat aamutunneille asti. Toki myös sosiaalinen puoli kuuluu UWC-elämään irroittamattomana osana, mutta tässä vaiheessa vuotta ihmissuhteet alkavat olla sen verran tasoittuneita, ettei niin sanottuun "sosialisoimiseen" käytä enää niin paljoa aikaa, kun luottaa siihen että omat kaverit pysyvät. Toiseksi yleensä ne kaveritkin ovat siellä kirjastossa, joten kuten sanottu, koulun ulkopuolinen kampus on melko autio.  

Se, että kampuksella vallitseva yleinen unirytmi on jonkun aikaa ollut täysin absurdi (tarkoittaen sitä, että ihmiset nukkuvat muutaman tunnin öisin ja loput keskellä päivää), ei tosin ole täysin opiskelun takia. Intiassa on nimittäin jo jonkun aikaa ollut kesä, joka tarkoittaa yli 40 asteen lämpötiloja joka päivä - ennen iltaa on siis mahdotonta saada lähes mitään aikaan. Normaaliin intialaiseen kesään lisättynä tänä vuonna yölämpötilat eivät ole laskeneet normaaliin tapaan, vaan jäävät nekin yli 30 asteeseen, joka on tuottanut suuria ongelmia esimerkiksi maanviljelijöille.

Opiskeluongelmat onkin aika pieniä siihen verrattuna, että Maharashtran osavaltiossa vallitseva kuivuus on pahin 100 vuoteen, ja jatkuva vedensaanti on harvalle itsestäänselvyys. 

Samaan aikaan koulun loppumisen kanssa mieleen on tietysti hiipinyt myös se ajatus, että ensimmäinen vuosi MUWCIssa alkaa kohta olla ohi. Puolet ihmisistä, joiden kanssa on elänyt yhdeksän tiivistä kuukautta, valmistuu kohta - suunnaten eri puolille maailmaa. Ajatus siitä, ettei suurinta osaa heistä näe enää ikinä, on outo ja pelottava. Sillä vaikka välillä yksityisyydenpuute ja kolmen huonekaverin kanssa eläminen käy raskaaksi, niin samalla ihmisiin kasvaa kiinni enemmän kuin koti-Suomessa. Kun joudut elämään niin intensiivisessä ympäristössä, opit myös elämään toisten ihmisten kanssa - ja esimerkiksi huonekavereiden kanssa muodostuu lähes symbioottinen suhde.

On hassua, miten aluksi ei tiedä, sopeutuuko; kaipaa omaa rauhaa ja kotimaata. Ja sitten vuosi kuluu, ja jossain vaiheessa huomaa kotiutuvansa. 

Ja kun joutuukin olemaan ilman sitä kaikkea, huomaa, ettei enää tiedä miten. Kotimaahan palaaminen tuntuu vieraalta ja kaukaiselta - vaikka odotan tiettyjä asioita Suomesta, niin koen myös syvää ristiriitaisuutta sinne palaamisesta. 

Tosin siitä huolimatta on mainittava, että tiettyjä asioita ei kesän aikana tule ikävä. Olen nimittäin tässä vaiheessa vuotta lopen kyllästynyt jatkuvaan riisin ja dalin syöntiin, joita tarjotaan Intiassa joka aterialla. Ja kun omasta wadasta löytyi pari viikkoa sitten käärmepesä (sen jälkeen kun pihalta bongattiin yhtäkkiä 11 käärmettä päivän sisään), kaipasi yhtäkkiä aika paljon kaupunkiin. Sitä paitsi suomalaisilta saamastani kateudesta huolimatta jokapäiväisessä 40 asteessa ei ole mitään hauskaa, ja Suomen sateinen kesäkuu tuntuu yhtäkkiä oudon houkuttelevalta. 

Oon alkanut saamaan jonkunlaisia kuvia, ikäänkuin välähdyksiä, Suomesta - ihan kuin alitajunta olisi pikkuhiljaa valmistautumassa taas Eurooppaan. Saan välillä esimerkiksi mielikuvia siitä, että on aurinkoinen heinäkuun päivä, telkkari on päällä ja ovet auki - eikä ole mitään tekemistä. Ja siinä mielikuvassa on jotain todella rauhoittavaa. 

Mutta ylläkin mainituista asioista huolimatta en koe olevani valmis siihen, että ensimmäinen Intia-vuosi loppuu. 

Sillä vielä viime elokuussa Intia oli valtava möykky tuntemattomuutta, sekasortoa, jännitystä ja outoa ruokaa. Nyt se on maa, johon olen luonut tarinoita ja muistoja; kasvoja ja paikkoja. Tämä vuosi on ollut niin absurdi ja tapahtumarikas, etten ole valitettavasti blogiinkaan saanut kaikkea laitettua ylös, ja ajattelin vielä ennen lukuvuoden loppua tehdä kertauksen vuoden tärkeimmistä tapahtumista. 

Palaan siis varmaan kirjoituksien jälkeen tänne blogin puolelle!

- Ella