Faraway land: Suomi-ikävästä

Mietin tänään miten uskomattoman pitkä aika on siitä, kun saavuin Intiaan. Se tuntuu enemmän vuodelta kuin viideltä viikolta - ja vasta viime viikolla aloin tajuamaan, miten tottunut alan olla kaikkeen. 

Aika on alkanut lentää, ja tuntuu, että on koko ajan tekemistä. On tosi hassu tunne, kun haluaa nukkumaan vartavasten siihen sänkyyn, mikä sulla on sun wadassa, eikä Suomessa. Siihen sänkyyn, missä makasin aamuseitsemältä viisi viikkoa sitten miettien, että täälläkö mä olen seuraavat kaksi vuotta. 

Tietenkin mulla on yhä, ja tulee aina olemaan, huonoja hetkiä - mutta ne on paljon kevyempiä ja helpompia kuin ne oli aluksi. Täällä oppii elämään koti-ikävän kanssa, vaikka en voi varsinaisesti sanoa, että olisin edelleenkään potenut koti-ikävää - mutta silloin kun ikävöin jotain tiettyä asiaa, en enää tartu siihen, vaan annan sen mennä. 

Elämä UWC:ssa on kaiken kaikkiaan hektistä, ja siitä pitää osata nauttia. Pitää tavallaan osata vaan antaa mennä ja katsoa mitä tulee vastaan ja miten mistäkin selviää - pitää käydä omilla äärirajoilla ja uskaltaa tehdä asioita, mitä ei ikinä kuvitellut tekevänsä. Yövyin esimerkiksi pari viikkoa sitten köyhässä intialaisessa perheessä, ja kahden viikon päästä lähden viikoksi Etelä-Intiaan auttamaan katulapsia.

 

Mutta joo, on mulla tullut selvästi eteen asioita, joita erityisesti ikävöin Suomesta - tai itse asiassa Euroopasta. 

Ikävöin hiljaisuutta ja rauhaa, jota ei 1.2 miljardin asukkaan maasta löydä. Ikävöin ruokakauppoja, vaikka Intian ruokakaupat ei niin paljoa suomalaisista eroakkaan - jostain syystä mä nyt vaan silti ikävöin esimerkiksi Citymarkettia. Ikävöin syksyä ja kirpeitä aamuja, ja jopa sadetta, koska monsuunisateet ei ole oikein millään tasolla verrannollisia syyssateisiin. 

Ja kyllä, joo, kyllä, mulla on ikävä ruisleipää ja Fazeria. En aikonut ensin laittaa näitä, koska ne on niin ilmiselviä, mutta oli vaan pakko. Intiassa ei ole tummaa leipää, eikä kyllä täysjyvää muutenkaan, joten tiedän jo nyt mitä syön joululomalla aamusta iltaan. 

Ikävöin myös yleisesti Eurooppaa, siisteyttä ja selkeyttä. Sitä on tosi vaikea myöntää, ja se on myös asia, jota ei oikein saisi sanoa ääneen - eihän sun kuuluisi ikävöidä länsimaita ja länsimaisia asioita. Totuus kuitenkin on, että kyllä niitä ikävöi - katsoin juuri jotain turismimainosta, jossa kuvattiin Frankfurtin lentokenttää, ja olisin sillä hetkellä antanut kaikkeni että olisin hitto ollut edes Euroopassa. Frankfurtin lentokentällä, tuijottamassa saksankielistä kylttiä jossa lukisi "Abflug". En oo ikinä ennen edes varsinaisesti tuntenut itseäni eurooppalaiseksi, mutta täällä siitä on tullut osa mun identiteettiä. 

Mulla oli aluksi tosi kova ikävä vapaata liikkumista, itsenäisyyttä ja sitä, että sai hakea jääkaapista ruokaa silloin kun huvitti. Yksinkertaisesti ikävöin sitä, etten olisi aidatulla kampuksella, kukkulan päällä, keskellä Intian maaseutua. 

Nyt kun asiaa katson uudestaan, voin kuitenkin sanoa, etten enää jaksa miettiä sitä. Se on kuitenkin niin turhaa, ja itse asiassa en varmaan edes jaksaisi tän enempää itsenäisyyttä kaiken tän työmäärän keskellä. Mulla on kuitenkin itsenäisyys Suomessa, ja valmistumisen jälkeen sitten missä onkaan.  

Oon oppinut täällä, että ruoho ei oo vihreämpää aidan toisella puolella. Ruoho on vihreämpää tunnelin päässä. Siellä, mihin joudut taistelemaan sun tien - mihin joudut kulkemaan vaikeiden asioiden kautta. On rankkaa jättää taakse kaikki normaali, mut on aika siistiä istua autossa keskellä Intiaa sun bangladeshilaisen, jamaikalaisen ja amerikkalaisen kaverin kanssa. Laulaa täysillä Coldplayn Viva La Vidaa ja miettiä, miksi ikinä tyytyi vähempään. 

Mun paras intialainen kaveri tuli mun huoneeseen opiskelemaan, ja me kuunnellaan jotain keskiyön opiskelu-urakkaan sopivaa latinomusiikkia. Istun tällä hetkellä mun sängyllä kirjottamassa tätä tekstiä, ja on vaan niin hassua, että edes olen täällä. Vaikka välillä ootan Suomessa käymistä ihan mielettömästi, niin jos saisin tällä hetkellä valita, en Suomeen tulisi.  

Mun puolalaista kaveria lainaten, "here was the first time i ever cried out of love".  

- Ella