Pidin itseäni todella epäsuomalaisena, kunnes huomasin, että ihmiset eivät aamuseitsemältä ymmärrä, miksi kukaan olisi hiljaa. Pidin itseäni todella epäsuomalaisena, kunnes huomasin, ettei kukaan muu valita kahvin puuttumisesta. Kellään muulla ei ole ikävä ruokaa, joka ei olisi täynnä mausteita. Kukaan muu ei seiso kädet puuskassa, jos ei oikeasti ole tarvetta. Asiat, joita Suomessa sai sanoa suoraan, voivat loukata jotakuta syvästi.
Pidin itseäni todella epäsuomalaisena, kunnes tapasin 80 eri kansallisuutta, ja tajusin olevani todella suomalainen.
Kävelin viime viikolla välitunnilla puhelin kädessä. Suomessa puhelimet oli kielletty viimeksi ala-asteella, jolloin silloinkin saattoi helposti päästä kevyellä "laitappa se puhelin pois"-huomautuksella. Vuoden yksin asuneena ja suomalaista lukiota käyneenä olin rehellisesti sanottuna täysin unohtanut, että aikuisilla olisi enää tarve kontrolloida mun puhelimenkäyttöä. Harvaa opettajaa enää ala-asteen jälkeen hetkautti, mikäli joku kirjoitti tunnilla viestiä - tai varsinkaan tuntien ulkopuolella.
No, täällä asia tosiaan on vähän toisin, ja viime viikolla siis kävelin välitunnilla puhelin kädessä. Olin vaihtamassa luokkaa ja luin sähköpostia, kunnes mun luo ryntäsi kaksi opettajaa. Sain siinä sitten kunnon huudot siitä, ettei koulun alueelle (joka siis on aika laaja) saa tuoda puhelinta, tai se takavarikoidaan.
Mun teki oikeasti mieli alkaa kapinoimaan sitä vastaan, ja tunsin oloni vaan niin ala-astelaiseksi. Mun onkin välillä ollut vaikea sopeutua joihinkin sääntöihin juuri siksi, että olin jo ehtinyt tottua elämään, jossa mun oletetaan ottavan itse vastuu itsestäni. Ketään ei kiinnosta mun iPhonen käyttö vapaa-ajalla, eikä opettajat muutenkaan jaksa enää myöhemmillä luokilla antaa "huutoja".
Mutta no, tämä siis vaan esimerkkinä siitä, että koulu ei täällä ole ehkä niin vapaamuotoista, kuin suomalaisessa lukiossa. Oon kuitenkin hoitanut jo vuoden ajan omat ruokaostoksetkin itse, ja yhtäkkiä sulla on ympärillä aikuisia, jotka holhoaa, mitä sä teet välitunnilla - ja siksi edes selitän tätä tarinaa, koska ei se itse iPhone nyt ole niin iso juttu.
Anyway, eteenpäin. Sen lisäksi, että mun elämään on yhtäkkiä tullut sääntöjä, niin on kyllä tullut esiin jo muitakin kulttuurieroja. Intia ja Suomi nyt ei varmaan oikein millään tasolla edes soinnu yhteen, mutta voisin kertoa joitakin pikkujuttuja, jotka täällä tehdään toisin.
Ensinnäkin intialaiset tervehtii usein räpäyttämällä silmiä "tiukasti", ja nyökyttää keinuttamalla päätä puolelta toiselle. Tää oli aluksi tosi hämmentävää, koska sehän tarkoittaa länsimaissa epäröintiä tai pään pudistamista. Saatan välillä vieläkin kysyä jotain mun intialaisilta kavereilta ja luulla, että ne ei esimerkiksi ole samaa mieltä :D
Toiseksi on tietenkin ruoka. Kampusruoka ei ole mitenkään älyttömän tulista, mutta ei kyllä älyttömän hyvääkään. Ihan kaikista eniten ikävöinkin suomalaista ruokaa, koska yleensä kun menee cafeteriaan, ei osaa edes nimetä kaikkia ruokalajeja - tai sitten on pastaa, mutta siitäkin aiheutui viime vuonna älytön ruokamyrkytysepidemia.
Lisäksi Intiassa juodaan teetä samalla intohimolla kuin Suomessa kahvia. Samalla tavalla kun Suomessa on kahvitaukoja, on Intiassa chai-taukoja - tai jos on kahvia, niin siinä ei kamalasti ole kofeiinia. Mutta kyllä täällä syötyä saa, ja aina kun pääsee Puneen, pitää vaan kasata varastoon omaa ruokaa.
Mitä muuten tulee intialaiseen ruokakulttuuriin, niin täällä ei periaatteessa voi kieltäytyä, jos joku tarjoaa sulle jotain. Kukaan ei tietenkään ota ventovieraalta mitään epäilyttävää, mutta jos olet esimerkiksi jonkun luona kylässä, niin ruoasta kieltäytyminen koetaan todella epäkohteliaaksi.
Olin esimerkiksi ensimmäistä kertaa kahvilassa mun intialaisen kaverin kanssa, ja multa kysyttiin mutkitta, että mitä otan. Olin vähän hämmentynyt ja selitin, etten ottanut rahaa mukaan, johon sain ihmettelevän vastauksen; "Oh no no, it's just a thing here, like if you're gonna come to a coffee shop with me, you're gonna take something and I'll buy it for you."
Eli välillä tästä tavasta voi kyllä olla paljonkin hyötyä!
Intiassa on ostoskeskuksissa turvatarkastukset ennen sisälle menoa, ja ruokakauppaan mennessä pitää jättää laukut narikkaan (vaan lompakko ja kännykkä saa tulla mukaan). Kaupasta ei myöskään pääse ulos, jos ei näytä vartijalle kuittia - ensin siis maksat kassalla ja pakkaat ostokset, jonka jälkeen kävelet vartijan luokse, joka tutkii että sun kuitti mätsää sun laukun sisältöön.
Intian pikkukatukulttuuri on kyllä yks mun lempiasioista täällä. Niitä on ihan mielettömästi, ja niiden kojuista saa mitä ikinä voisi kuvitella. Hassua että sanon näin, mutta ne on lisäksi aika hyvin organisoitu - yhdessä kojussa myydään valoja, toisessa hedelmiä ja kolmanessa verhoja, eikä mitään sekaisin.
Pikkukadut ei siis kyllä turhaan olekaan se yleisin kuva, jota TV:ssä näkee kun puhutaan Intiasta. Tosin vaaleaihoisia pidetään Intiassa todella rikkaina (jota me täällä usein ollaankin), ja välillä joutuu vääntämään pitkään myyjien tai taksikuskien kanssa, kun hinta onkin yhtäkkiä kaksinkertainen.
Täytyy kaikesta mainitusta huolimatta kyllä sanoa, että kulttuurieroja enemmän oon ihmetellyt sitä järjetöntä globalisaatiota, mikä Intiassa näkyy. Sitä ei huomaa, ennen kuin on maassa, jonka pitäisi olla täysin Suomen vastakohta - ja silti mainostauluilla näkyy länsimaisia, vaaleita ihmisiä, ja telkkarissa pyörii Arielin mainos, jonka ainoa erotus suomalaisiin mainoksiin on intialainen aksentti. Mun intialaisille kavereille on yhtä outoa vierailla köyhissä kylissä, kuin mitä se on mulle - eikä melkeen kukaan heistä edes puhu paljoa hindiä, vaan lähinnä englantia.
Oon nyt ollut Intiassa kolme viikkoa, ja huomaa, että on alkanut tottua kaikkeen. Ei enää niin paljoa ajattele sitä, että ruoka on erilaista, tai ettei saa naudanlihaa (josta siis ihan näin btw voi saada viis vuotta vankeutta). Koulu, harrastukset ja palvelutyö on aluillaan, ja näillä on ollut iso rooli siinä, että oon pystynyt muodostamaan rutiineja ja viikkorytmin. En voi todellakaan vielä sanoa, että kaikki sujuisi ihan mutkitta ja että olisin 100% kotiutunut - mutta jotain on tapahtunut omassa päässä, ja on jollain tapaa siirtynyt Suomesta pois.
Kiivettiin viime viikonloppuna Mount Wilkolle, joka on siis koulun viereinen vuori. Saatiin siellä tehtäväksi kirjoittaa kirjeet itsellemme, jotka avataan sitten ensi vuonna, ja vaikka tää on jotenkin niin perustehtävä kun aloittaa uudessa koulussa, niin se oli tässä tilanteessa jotenkin tosi jännää.
On nimittäin hassu tunne, kun ei osaa katsoa tulevaisuuteen - ei voi oikeasti tietää, mitä tulee tapahtumaan seuraavien kahden vuoden aikana.
En malttaisi odottaa, että pääsen nää vuodet näkemään.
Hyvää syyskuuta!
Ella
Pidin itseäni todella epäsuomalaisena, kunnes tapasin 80 eri kansallisuutta, ja tajusin olevani todella suomalainen.
Kävelin viime viikolla välitunnilla puhelin kädessä. Suomessa puhelimet oli kielletty viimeksi ala-asteella, jolloin silloinkin saattoi helposti päästä kevyellä "laitappa se puhelin pois"-huomautuksella. Vuoden yksin asuneena ja suomalaista lukiota käyneenä olin rehellisesti sanottuna täysin unohtanut, että aikuisilla olisi enää tarve kontrolloida mun puhelimenkäyttöä. Harvaa opettajaa enää ala-asteen jälkeen hetkautti, mikäli joku kirjoitti tunnilla viestiä - tai varsinkaan tuntien ulkopuolella.
No, täällä asia tosiaan on vähän toisin, ja viime viikolla siis kävelin välitunnilla puhelin kädessä. Olin vaihtamassa luokkaa ja luin sähköpostia, kunnes mun luo ryntäsi kaksi opettajaa. Sain siinä sitten kunnon huudot siitä, ettei koulun alueelle (joka siis on aika laaja) saa tuoda puhelinta, tai se takavarikoidaan.
Mun teki oikeasti mieli alkaa kapinoimaan sitä vastaan, ja tunsin oloni vaan niin ala-astelaiseksi. Mun onkin välillä ollut vaikea sopeutua joihinkin sääntöihin juuri siksi, että olin jo ehtinyt tottua elämään, jossa mun oletetaan ottavan itse vastuu itsestäni. Ketään ei kiinnosta mun iPhonen käyttö vapaa-ajalla, eikä opettajat muutenkaan jaksa enää myöhemmillä luokilla antaa "huutoja".
Mutta no, tämä siis vaan esimerkkinä siitä, että koulu ei täällä ole ehkä niin vapaamuotoista, kuin suomalaisessa lukiossa. Oon kuitenkin hoitanut jo vuoden ajan omat ruokaostoksetkin itse, ja yhtäkkiä sulla on ympärillä aikuisia, jotka holhoaa, mitä sä teet välitunnilla - ja siksi edes selitän tätä tarinaa, koska ei se itse iPhone nyt ole niin iso juttu.
Anyway, eteenpäin. Sen lisäksi, että mun elämään on yhtäkkiä tullut sääntöjä, niin on kyllä tullut esiin jo muitakin kulttuurieroja. Intia ja Suomi nyt ei varmaan oikein millään tasolla edes soinnu yhteen, mutta voisin kertoa joitakin pikkujuttuja, jotka täällä tehdään toisin.
Ensinnäkin intialaiset tervehtii usein räpäyttämällä silmiä "tiukasti", ja nyökyttää keinuttamalla päätä puolelta toiselle. Tää oli aluksi tosi hämmentävää, koska sehän tarkoittaa länsimaissa epäröintiä tai pään pudistamista. Saatan välillä vieläkin kysyä jotain mun intialaisilta kavereilta ja luulla, että ne ei esimerkiksi ole samaa mieltä :D
Toiseksi on tietenkin ruoka. Kampusruoka ei ole mitenkään älyttömän tulista, mutta ei kyllä älyttömän hyvääkään. Ihan kaikista eniten ikävöinkin suomalaista ruokaa, koska yleensä kun menee cafeteriaan, ei osaa edes nimetä kaikkia ruokalajeja - tai sitten on pastaa, mutta siitäkin aiheutui viime vuonna älytön ruokamyrkytysepidemia.
Lisäksi Intiassa juodaan teetä samalla intohimolla kuin Suomessa kahvia. Samalla tavalla kun Suomessa on kahvitaukoja, on Intiassa chai-taukoja - tai jos on kahvia, niin siinä ei kamalasti ole kofeiinia. Mutta kyllä täällä syötyä saa, ja aina kun pääsee Puneen, pitää vaan kasata varastoon omaa ruokaa.
Mitä muuten tulee intialaiseen ruokakulttuuriin, niin täällä ei periaatteessa voi kieltäytyä, jos joku tarjoaa sulle jotain. Kukaan ei tietenkään ota ventovieraalta mitään epäilyttävää, mutta jos olet esimerkiksi jonkun luona kylässä, niin ruoasta kieltäytyminen koetaan todella epäkohteliaaksi.
Olin esimerkiksi ensimmäistä kertaa kahvilassa mun intialaisen kaverin kanssa, ja multa kysyttiin mutkitta, että mitä otan. Olin vähän hämmentynyt ja selitin, etten ottanut rahaa mukaan, johon sain ihmettelevän vastauksen; "Oh no no, it's just a thing here, like if you're gonna come to a coffee shop with me, you're gonna take something and I'll buy it for you."
Eli välillä tästä tavasta voi kyllä olla paljonkin hyötyä!
Intian pikkukatukulttuuri on kyllä yks mun lempiasioista täällä. Niitä on ihan mielettömästi, ja niiden kojuista saa mitä ikinä voisi kuvitella. Hassua että sanon näin, mutta ne on lisäksi aika hyvin organisoitu - yhdessä kojussa myydään valoja, toisessa hedelmiä ja kolmanessa verhoja, eikä mitään sekaisin.
Pikkukadut ei siis kyllä turhaan olekaan se yleisin kuva, jota TV:ssä näkee kun puhutaan Intiasta. Tosin vaaleaihoisia pidetään Intiassa todella rikkaina (jota me täällä usein ollaankin), ja välillä joutuu vääntämään pitkään myyjien tai taksikuskien kanssa, kun hinta onkin yhtäkkiä kaksinkertainen.
Täytyy kaikesta mainitusta huolimatta kyllä sanoa, että kulttuurieroja enemmän oon ihmetellyt sitä järjetöntä globalisaatiota, mikä Intiassa näkyy. Sitä ei huomaa, ennen kuin on maassa, jonka pitäisi olla täysin Suomen vastakohta - ja silti mainostauluilla näkyy länsimaisia, vaaleita ihmisiä, ja telkkarissa pyörii Arielin mainos, jonka ainoa erotus suomalaisiin mainoksiin on intialainen aksentti. Mun intialaisille kavereille on yhtä outoa vierailla köyhissä kylissä, kuin mitä se on mulle - eikä melkeen kukaan heistä edes puhu paljoa hindiä, vaan lähinnä englantia.
Oon nyt ollut Intiassa kolme viikkoa, ja huomaa, että on alkanut tottua kaikkeen. Ei enää niin paljoa ajattele sitä, että ruoka on erilaista, tai ettei saa naudanlihaa (josta siis ihan näin btw voi saada viis vuotta vankeutta). Koulu, harrastukset ja palvelutyö on aluillaan, ja näillä on ollut iso rooli siinä, että oon pystynyt muodostamaan rutiineja ja viikkorytmin. En voi todellakaan vielä sanoa, että kaikki sujuisi ihan mutkitta ja että olisin 100% kotiutunut - mutta jotain on tapahtunut omassa päässä, ja on jollain tapaa siirtynyt Suomesta pois.
Kiivettiin viime viikonloppuna Mount Wilkolle, joka on siis koulun viereinen vuori. Saatiin siellä tehtäväksi kirjoittaa kirjeet itsellemme, jotka avataan sitten ensi vuonna, ja vaikka tää on jotenkin niin perustehtävä kun aloittaa uudessa koulussa, niin se oli tässä tilanteessa jotenkin tosi jännää.
On nimittäin hassu tunne, kun ei osaa katsoa tulevaisuuteen - ei voi oikeasti tietää, mitä tulee tapahtumaan seuraavien kahden vuoden aikana.
En malttaisi odottaa, että pääsen nää vuodet näkemään.
Hyvää syyskuuta!
Ella
Ihan mahtavaa lukea elämästä intiassa kun se ihan varmasti poikkeaa pohjois-eurooppalaisesta menosta kunnolla. Ja myös tuo puhelimen käyttö koulussasi on aika hurja. En tiiä miten itselläni elämä siellä sujuisi, kun puhelin on aika sidottuna käteen koulussa ja se on välillä sellainen tuki ja turva kun tylsyys iskee :D Tosin kyllä kaikkeen tottuu ja tosi kiva kun näytät ottavan asiat avoimin mielin etkä heti ala miettimään että olisikohan pitänyt jäädä kotiin. Toivottavasti tulevat viikot on sulle yhtä kivoja! Kauhea matkakuume iskee ku luen sun tekstejä :D
VastaaPoistaÄlyttömän mielenkiintonen postaus!! Jos keksit vastaavia eroja niin kerro lisää ihmeessä.
VastaaPoistaLisää tällaisia postauksia! Tätä oli tosi mielenkiintosta lukee :) Tosi jännä, että siellä ollaan noinkin tarkkoja koulussa. En kanssa tiennyt tuosta naudanlihan syömisestä :o Meillä oli kerran pari intialaista koulun kautta viikon kestävässä vaihtoprojektissa ja meille kerrottiin, etteivät he syö punaista lihaa. Noh, äiti laittoi heille omia kasvisruokia yms, mutta kyllä he vetelivät sitä lihaakin normaalisti :D Ehkä juurikin siksi, ettei kukaan ollut vahtimassa. En oikein tiedä. Hyvää aikaa sulle Intiaan, kirjottelehan lisää pian!! :)
VastaaPoistaKumn mä työnsin sua rattaissa pitkin Mäkelänkatua mä ajattelin etten koskaan jätä sua. Nyt sä oot siellä, ja mun sydämessä.
VastaaPoista