Project Week: Osa I

MUWCIssa syysloma siis tarkoittaa projektiviikkoa, jolloin eri ryhmät lähtevät eri puolille Intiaa jonkunlaisen projektin merkeissä. Meillä oli vaihtoehtoina esimerkiksi 9 päivän vaellus Himalajalla, Jungle Adventures (nimi kertoo kaiken olennaisen), krokotiilipuistossa työskenteleminen tai intialaiseen markettikulttuuriin tutustuminen - eli projekteja oli aika laidasta laitaan.

Kokonaisuudessaan projektiviikko oli ihan mahtava kokemus. Me matkattiin siis 22 tuntia junalla Punesta Pondicherryyn, Kaakkois-Intiaan, jossa me työskenneltiin viikko Sharana-nimisen organisaation kanssa.
Sharana auttaa eri keskuksissaan eri ikäisiä katulapsia, ja organisaation kautta lapset pääsevät kouluun, saavat päivittäisen ruoan ja terveydenhuoltoa. Organisaatiolla on esimerkiksi iltakoulu, ammattikoulu koulutuksensa keskeyttäneille pojille sekä päivähoitokeskus pienille lapsille. Periaatteessa lapset halutaan pitää poissa kaduilta (tai vastaavasti erittäin huonoista kotioloista), ja heille halutaan tarjota mahdollisimman terve kasvuympäristö. Lapset palaavat öiksi koteihinsa, mutta viettävät suurimman osan päivästään eri keskuksissa, ja monet ovatkin Sharanan hoivissa päiväkodista aina lopulta yliopistoon pääsemiseen asti.

Reilu viikko sitten lauantaina meidän 16 hengen porukka siis lähti matkaamaan Intian poikki. Opin sitten silloin että juna-asemat ja junat yleensäkin on täällä todella kansoitettuja, ja varsinkin juna-asemalla näki hauskoja näkyjä. Elokuvissa näkyvät kuvat ei nimittäin ole valetta - ihmiset oikeasti hyppii juniin sen liikkeellelähdön jälkeen, ja myös niin kutsutut "suicide doorit" on totta - junien keskiosissa ei nimittäin ole aina lainkaan ovia.
Enemmän tai vähemmän järkyttäviä vessoja, sillit purkissa-oloa ja jonkun punkassa hyppinyttä hiirtä lukuunottamatta intialaiset junat on aika mukava tapa matkustaa, ja itse asiassa sängyissä oli jopa parempi nukkua kuin Ruotsin laivalla.

Joka tapauksessa, saavuttiin Villupuramiin yhden maissa sunnuntaina, ja sieltä kuljettiin bussilla Pondicherryyn ja hotellille. Pondicherry on aikoinaan ranskalaisten omistuksessa ollut promenadikaupunki, jossa näkyy vieläkin vahvasti ranskalainen kulttuuri ja jopa ranskalainen yhteisö. Jotkut kadut näyttivätkin niin pariisilaisilta, että ei olisi voinut uskoa olevansa Intiassa.
Ylipäätään meillä oli kyllä tosi hyvät oltavat, koska projekti oli kaupungissa ja meillä oli hyvä hotelli mahtavalla ilmastoinnilla (joka ei Intiassa ole mikään itsestäänselvyys - edes kampuksella). Ainiin, ja ehkä yksi parhaista asioista Pondicherryssä oli meri - oli ihan uskomattoman ihana, jopa rauhoittava, tunne kuulla ja haistaa meri kahden kuukauden jälkeen.

Huomasin muuten vasta kuvanoton jälkeen, millanen kontrasti tossa allaolevassa hotellikuvassa näkyy. Yleensä on tosi vaikeaa selittää ihmisille, ettei Intiassa ole vaan köyhyyttä, kun sitä kuitenkin on - mutta itse asiassa sain sen vahingossa aika hyvin kaapattua tohon kuvaan.

Projektiviikko alkoi virallisesti maanantaiaamuna, jolloin me käveltiin Sharanan päätoimistolle tapaamaan organisaation toimitusjohtajaa. Meille pidettiin esitelmä organisaation toiminnasta ja historiasta, ja iltapäivällä mentiin käymään Gayatri Housessa, johon lapset tulevat koulun jälkeen tekemään läksyjä, leikkimään, syömään ja viettämään aikaa toistensa kanssa.
Huomasin jo ensimmäisenä päivänä, että organisaation työntekijät tekevät ihan mieletöntä työtä; kukaan heistä ei saa palkkaa, mutta kaikki on ihan älyttömän omistautuneita organisaatiolle. Vaikka lapset joutuvatkin päivän päätteeksi palaamaan enemmän tai vähemmän huonoihin oloihin, niin vasta lasten iloa ja aikuisten huolta katsellessa tajuaa, miten suuri merkitys on sillä, että lapset edes jossain kohtaa päivästä saavat aikuiselta niinkin pienen asian kuin halauksen.
Gayatri Housen lapset tulivat todella erilaisista taustoista, ja olivat myös eri ikäluokkia. Osa heistä oli esikouluikäisiä ja sen ikäiseksi selvästi kovia kokeneita ja sulkeutuneita, kun taas osa oli omanikäisiäni tyttöjä, joista oli Sharana-vuosien aikana tullut todella hyviä tanssijoita. Osalla oli toinen vanhempi kuollut, ja toinen koki väkivaltaa kotona; joitakin tyttöjä yritettiin pakkonaittaa, ja osalle ainoa vaihtoehto ennen Sharanaa oli ollut jatkaa äidin työtä prostituoituna.

Aluksi Gayatri Housen tarinat pysäytti, koska ne ei olleet mitään kaukaisia, televisiosta näkyviä kuvia, vaan pidit sylissä lasta, joka oli menettänyt molemmat vanhempansa kaduille. Sen osasi kuitenkin aika nopeasti kääntää haluksi tehdä jotain lasten hyväksi - oli se sitten jotain konkreettista, tai vaan jotain, minkä lapset muistaisi vuosia tästä eteenpäin.

Noh, hyvin alkanut matka kuitenkin alkoi omalla kohdallani mennä vähän alamäkeä ensimmäisen päivän jälkeen, koska maanantai-iltana sain nestehukan, joka sitten kääntyi joksikin oudoksi vatsaflunssaksi. En tiedä, sainko varsinaisesti ruokamyrkytystä, mutta joku ruoka mut sai todella kipeäksi. Se ei onneksi kuitenkaan pilannut koko viikkoa, vaikka en ihan täysillä pystynyt olemaan mukana ja yhden vuorokauden vietinkin sängyn pohjalla.

Seuraavana päivänä olin kuitenkin vielä ihan toimintakykyinen, ja tiistaina kierrettiin loput keskukset. Loppuviikolla me sitten ryhmissä palattiin kaikkiin näihin keskuksiin pitämään erilaisia ohjelmia, joista kerron tarkemmin tän projektiviikkokertomuksen seuraavassa osiossa! Joissakin keskuksissa oltiin tosi tarkkoja siitä, ettei ulkopuoliset laita kuvia nettiin, joten mulla ei valitettavasti Gayatri Housesta ole yhtään kuvaa.
Julkaisen toisen osan joko tällä tai ensi viikolla, koska lähinnä kuvien läpikäymiseen menee aika paljon aikaa ja mulla on ainaisten koulujuttujen lisäksi viikonloppu aika täynnä ohjelmaa. Kirjoitan kuitenkin heti kun sopivan ajan löydän! :)

- Ella