Faraway land: Suomi-ikävästä

Mietin tänään miten uskomattoman pitkä aika on siitä, kun saavuin Intiaan. Se tuntuu enemmän vuodelta kuin viideltä viikolta - ja vasta viime viikolla aloin tajuamaan, miten tottunut alan olla kaikkeen. 

Aika on alkanut lentää, ja tuntuu, että on koko ajan tekemistä. On tosi hassu tunne, kun haluaa nukkumaan vartavasten siihen sänkyyn, mikä sulla on sun wadassa, eikä Suomessa. Siihen sänkyyn, missä makasin aamuseitsemältä viisi viikkoa sitten miettien, että täälläkö mä olen seuraavat kaksi vuotta. 

Tietenkin mulla on yhä, ja tulee aina olemaan, huonoja hetkiä - mutta ne on paljon kevyempiä ja helpompia kuin ne oli aluksi. Täällä oppii elämään koti-ikävän kanssa, vaikka en voi varsinaisesti sanoa, että olisin edelleenkään potenut koti-ikävää - mutta silloin kun ikävöin jotain tiettyä asiaa, en enää tartu siihen, vaan annan sen mennä. 

Elämä UWC:ssa on kaiken kaikkiaan hektistä, ja siitä pitää osata nauttia. Pitää tavallaan osata vaan antaa mennä ja katsoa mitä tulee vastaan ja miten mistäkin selviää - pitää käydä omilla äärirajoilla ja uskaltaa tehdä asioita, mitä ei ikinä kuvitellut tekevänsä. Yövyin esimerkiksi pari viikkoa sitten köyhässä intialaisessa perheessä, ja kahden viikon päästä lähden viikoksi Etelä-Intiaan auttamaan katulapsia.

 

Mutta joo, on mulla tullut selvästi eteen asioita, joita erityisesti ikävöin Suomesta - tai itse asiassa Euroopasta. 

Ikävöin hiljaisuutta ja rauhaa, jota ei 1.2 miljardin asukkaan maasta löydä. Ikävöin ruokakauppoja, vaikka Intian ruokakaupat ei niin paljoa suomalaisista eroakkaan - jostain syystä mä nyt vaan silti ikävöin esimerkiksi Citymarkettia. Ikävöin syksyä ja kirpeitä aamuja, ja jopa sadetta, koska monsuunisateet ei ole oikein millään tasolla verrannollisia syyssateisiin. 

Ja kyllä, joo, kyllä, mulla on ikävä ruisleipää ja Fazeria. En aikonut ensin laittaa näitä, koska ne on niin ilmiselviä, mutta oli vaan pakko. Intiassa ei ole tummaa leipää, eikä kyllä täysjyvää muutenkaan, joten tiedän jo nyt mitä syön joululomalla aamusta iltaan. 

Ikävöin myös yleisesti Eurooppaa, siisteyttä ja selkeyttä. Sitä on tosi vaikea myöntää, ja se on myös asia, jota ei oikein saisi sanoa ääneen - eihän sun kuuluisi ikävöidä länsimaita ja länsimaisia asioita. Totuus kuitenkin on, että kyllä niitä ikävöi - katsoin juuri jotain turismimainosta, jossa kuvattiin Frankfurtin lentokenttää, ja olisin sillä hetkellä antanut kaikkeni että olisin hitto ollut edes Euroopassa. Frankfurtin lentokentällä, tuijottamassa saksankielistä kylttiä jossa lukisi "Abflug". En oo ikinä ennen edes varsinaisesti tuntenut itseäni eurooppalaiseksi, mutta täällä siitä on tullut osa mun identiteettiä. 

Mulla oli aluksi tosi kova ikävä vapaata liikkumista, itsenäisyyttä ja sitä, että sai hakea jääkaapista ruokaa silloin kun huvitti. Yksinkertaisesti ikävöin sitä, etten olisi aidatulla kampuksella, kukkulan päällä, keskellä Intian maaseutua. 

Nyt kun asiaa katson uudestaan, voin kuitenkin sanoa, etten enää jaksa miettiä sitä. Se on kuitenkin niin turhaa, ja itse asiassa en varmaan edes jaksaisi tän enempää itsenäisyyttä kaiken tän työmäärän keskellä. Mulla on kuitenkin itsenäisyys Suomessa, ja valmistumisen jälkeen sitten missä onkaan.  

Oon oppinut täällä, että ruoho ei oo vihreämpää aidan toisella puolella. Ruoho on vihreämpää tunnelin päässä. Siellä, mihin joudut taistelemaan sun tien - mihin joudut kulkemaan vaikeiden asioiden kautta. On rankkaa jättää taakse kaikki normaali, mut on aika siistiä istua autossa keskellä Intiaa sun bangladeshilaisen, jamaikalaisen ja amerikkalaisen kaverin kanssa. Laulaa täysillä Coldplayn Viva La Vidaa ja miettiä, miksi ikinä tyytyi vähempään. 

Mun paras intialainen kaveri tuli mun huoneeseen opiskelemaan, ja me kuunnellaan jotain keskiyön opiskelu-urakkaan sopivaa latinomusiikkia. Istun tällä hetkellä mun sängyllä kirjottamassa tätä tekstiä, ja on vaan niin hassua, että edes olen täällä. Vaikka välillä ootan Suomessa käymistä ihan mielettömästi, niin jos saisin tällä hetkellä valita, en Suomeen tulisi.  

Mun puolalaista kaveria lainaten, "here was the first time i ever cried out of love".  

- Ella

(Dis)comfort Zone: Muutoksia & kulttuurieroja

Pidin itseäni todella epäsuomalaisena, kunnes huomasin, että ihmiset eivät aamuseitsemältä ymmärrä, miksi kukaan olisi hiljaa. Pidin itseäni todella epäsuomalaisena, kunnes huomasin, ettei kukaan muu valita kahvin puuttumisesta. Kellään muulla ei ole ikävä ruokaa, joka ei olisi täynnä mausteita. Kukaan muu ei seiso kädet puuskassa, jos ei oikeasti ole tarvetta. Asiat, joita Suomessa sai sanoa suoraan, voivat loukata jotakuta syvästi.
Pidin itseäni todella epäsuomalaisena, kunnes tapasin 80 eri kansallisuutta, ja tajusin olevani todella suomalainen.

Kävelin viime viikolla välitunnilla puhelin kädessä. Suomessa puhelimet oli kielletty viimeksi ala-asteella, jolloin silloinkin saattoi helposti päästä kevyellä "laitappa se puhelin pois"-huomautuksella. Vuoden yksin asuneena ja suomalaista lukiota käyneenä olin rehellisesti sanottuna täysin unohtanut, että aikuisilla olisi enää tarve kontrolloida mun puhelimenkäyttöä. Harvaa opettajaa enää ala-asteen jälkeen hetkautti, mikäli joku kirjoitti tunnilla viestiä - tai varsinkaan tuntien ulkopuolella.
No, täällä asia tosiaan on vähän toisin, ja viime viikolla siis kävelin välitunnilla puhelin kädessä. Olin vaihtamassa luokkaa ja luin sähköpostia, kunnes mun luo ryntäsi kaksi opettajaa. Sain siinä sitten kunnon huudot siitä, ettei koulun alueelle (joka siis on aika laaja) saa tuoda puhelinta, tai se takavarikoidaan.
Mun teki oikeasti mieli alkaa kapinoimaan sitä vastaan, ja tunsin oloni vaan niin ala-astelaiseksi. Mun onkin välillä ollut vaikea sopeutua joihinkin sääntöihin juuri siksi, että olin jo ehtinyt tottua elämään, jossa mun oletetaan ottavan itse vastuu itsestäni. Ketään ei kiinnosta mun iPhonen käyttö vapaa-ajalla, eikä opettajat muutenkaan jaksa enää myöhemmillä luokilla antaa "huutoja".
Mutta no, tämä siis vaan esimerkkinä siitä, että koulu ei täällä ole ehkä niin vapaamuotoista, kuin suomalaisessa lukiossa. Oon kuitenkin hoitanut jo vuoden ajan omat ruokaostoksetkin itse, ja yhtäkkiä sulla on ympärillä aikuisia, jotka holhoaa, mitä sä teet välitunnilla - ja siksi edes selitän tätä tarinaa, koska ei se itse iPhone nyt ole niin iso juttu.

Anyway, eteenpäin. Sen lisäksi, että mun elämään on yhtäkkiä tullut sääntöjä, niin on kyllä tullut esiin jo muitakin kulttuurieroja. Intia ja Suomi nyt ei varmaan oikein millään tasolla edes soinnu yhteen, mutta voisin kertoa joitakin pikkujuttuja, jotka täällä tehdään toisin.
Ensinnäkin intialaiset tervehtii usein räpäyttämällä silmiä "tiukasti", ja nyökyttää keinuttamalla päätä puolelta toiselle. Tää oli aluksi tosi hämmentävää, koska sehän tarkoittaa länsimaissa epäröintiä tai pään pudistamista. Saatan välillä vieläkin kysyä jotain mun intialaisilta kavereilta ja luulla, että ne ei esimerkiksi ole samaa mieltä :D

Toiseksi on tietenkin ruoka. Kampusruoka ei ole mitenkään älyttömän tulista, mutta ei kyllä älyttömän hyvääkään. Ihan kaikista eniten ikävöinkin suomalaista ruokaa, koska yleensä kun menee cafeteriaan, ei osaa edes nimetä kaikkia ruokalajeja - tai sitten on pastaa, mutta siitäkin aiheutui viime vuonna älytön ruokamyrkytysepidemia.
Lisäksi Intiassa juodaan teetä samalla intohimolla kuin Suomessa kahvia. Samalla tavalla kun Suomessa on kahvitaukoja, on Intiassa chai-taukoja - tai jos on kahvia, niin siinä ei kamalasti ole kofeiinia. Mutta kyllä täällä syötyä saa, ja aina kun pääsee Puneen, pitää vaan kasata varastoon omaa ruokaa.
Mitä muuten tulee intialaiseen ruokakulttuuriin, niin täällä ei periaatteessa voi kieltäytyä, jos joku tarjoaa sulle jotain. Kukaan ei tietenkään ota ventovieraalta mitään epäilyttävää, mutta jos olet esimerkiksi jonkun luona kylässä, niin ruoasta kieltäytyminen koetaan todella epäkohteliaaksi.
Olin esimerkiksi ensimmäistä kertaa kahvilassa mun intialaisen kaverin kanssa, ja multa kysyttiin mutkitta, että mitä otan. Olin vähän hämmentynyt ja selitin, etten ottanut rahaa mukaan, johon sain ihmettelevän vastauksen; "Oh no no, it's just a thing here, like if you're gonna come to a coffee shop with me, you're gonna take something and I'll buy it for you."
Eli välillä tästä tavasta voi kyllä olla paljonkin hyötyä!

Intiassa on ostoskeskuksissa turvatarkastukset ennen sisälle menoa, ja ruokakauppaan mennessä pitää jättää laukut narikkaan (vaan lompakko ja kännykkä saa tulla mukaan). Kaupasta ei myöskään pääse ulos, jos ei näytä vartijalle kuittia - ensin siis maksat kassalla ja pakkaat ostokset, jonka jälkeen kävelet vartijan luokse, joka tutkii että sun kuitti mätsää sun laukun sisältöön.
Intian pikkukatukulttuuri on kyllä yks mun lempiasioista täällä. Niitä on ihan mielettömästi, ja niiden kojuista saa mitä ikinä voisi kuvitella. Hassua että sanon näin, mutta ne on lisäksi aika hyvin organisoitu - yhdessä kojussa myydään valoja, toisessa hedelmiä ja kolmanessa verhoja, eikä mitään sekaisin.
Pikkukadut ei siis kyllä turhaan olekaan se yleisin kuva, jota TV:ssä näkee kun puhutaan Intiasta. Tosin vaaleaihoisia pidetään Intiassa todella rikkaina (jota me täällä usein ollaankin), ja välillä joutuu vääntämään pitkään myyjien tai taksikuskien kanssa, kun hinta onkin yhtäkkiä kaksinkertainen.

Täytyy kaikesta mainitusta huolimatta kyllä sanoa, että kulttuurieroja enemmän oon ihmetellyt sitä järjetöntä globalisaatiota, mikä Intiassa näkyy. Sitä ei huomaa, ennen kuin on maassa, jonka pitäisi olla täysin Suomen vastakohta - ja silti mainostauluilla näkyy länsimaisia, vaaleita ihmisiä, ja telkkarissa pyörii Arielin mainos, jonka ainoa erotus suomalaisiin mainoksiin on intialainen aksentti. Mun intialaisille kavereille on yhtä outoa vierailla köyhissä kylissä, kuin mitä se on mulle - eikä melkeen kukaan heistä edes puhu paljoa hindiä, vaan lähinnä englantia.

Oon nyt ollut Intiassa kolme viikkoa, ja huomaa, että on alkanut tottua kaikkeen. Ei enää niin paljoa ajattele sitä, että ruoka on erilaista, tai ettei saa naudanlihaa (josta siis ihan näin btw voi saada viis vuotta vankeutta). Koulu, harrastukset ja palvelutyö on aluillaan, ja näillä on ollut iso rooli siinä, että oon pystynyt muodostamaan rutiineja ja viikkorytmin. En voi todellakaan vielä sanoa, että kaikki sujuisi ihan mutkitta ja että olisin 100% kotiutunut - mutta jotain on tapahtunut omassa päässä, ja on jollain tapaa siirtynyt Suomesta pois.
Kiivettiin viime viikonloppuna Mount Wilkolle, joka on siis koulun viereinen vuori. Saatiin siellä tehtäväksi kirjoittaa kirjeet itsellemme, jotka avataan sitten ensi vuonna, ja vaikka tää on jotenkin niin perustehtävä kun aloittaa uudessa koulussa, niin se oli tässä tilanteessa jotenkin tosi jännää.
On nimittäin hassu tunne, kun ei osaa katsoa tulevaisuuteen - ei voi oikeasti tietää, mitä tulee tapahtumaan seuraavien kahden vuoden aikana.
En malttaisi odottaa, että pääsen nää vuodet näkemään.

Hyvää syyskuuta!
Ella