torstai 2. maaliskuuta 2017
tiistai 21. helmikuuta 2017
Fourth Term: Kevään kuulumisia
Neljäs (viimeinen) lukukausi on täällä - jossain kaukana Suomessa ne kai kutsuu tätä abikevääksi. Mulla on orava lemmikkinä ja mun petivaatteet alkaa olla kuluneita. Jostain syystä muurahaiset on taas vallannu meijän huoneen. Vedän joka päivä päikkärit puol neljästä viiteen. Käyn koulussa pari tuntia päivässä, joista niistäkin toisella luetaan vaan Margaret Atwoodia, toisella valmistellaan itsenäisesti teatterisooloja ja kolmannella saatetaan ehkä tutkia jotain Global Politicsin teoriaa. Viimeistelen iltasin mun IB-lopputöitä ja katson Suitsia, joka koukuttavuudestaan huolimatta ei sisällä yhtäkään syvempää hahmoa. Äiti lensi Mumbaihin ja toi mulle Presidentti-kahvia, viiniä ja Fazeria Suomesta viimeisiksi kuukausiksi. Ohjasin Pina Bauschin Cafe Mullerin Theater Seasonille. Lämpötilat on nousemassa taas 30 yläpuolelle ja ainoa viileä paikka kampuksella on laundry room. Mitä muuta?
Oon viimeistä kevättä UWC:ssa ja Intiassa. Pikkuhiljaa, varovaiset kommentit jäljellä olevista päivistä on alkaneet hiipyä ruokalakeskusteluihin. 90. Yhdeksänkymmentä.
Kaikki tuntuu tutummalta kuin koskaan. Osaan laskea kivilaatat Wada 3:sta ruokalaan ja tien töyssyt Paudista kampuksen porteille. Oon tottunut siihen, että MUWCI:n huoneet ei ikinä ole täysin siistejä, ja siihen, että ruoka ei ikinä ole mitenkään erityisen hyvää. Suihkuista ei aina tule kuumaa vettä ja mikään ei ikinä hoidu sulavasti tai edes ajallaan. (Nimim. mun seinätapetti rapisi pois monsuunin aikana ja sitä ei vieläkään ole korjattu, joten tyydyin peittämään sen julisteilla.)
Long story short, oon asunut Intiassa puolitoista vuotta ja vaikka kuinka sitä arvostankin, niin sen sanominen ei enää tunnu uudelta ja ihmeelliseltä. Kaikesta tulee joskus arkea, ja siitä arjesta tulee normaalia. Ja sitä olenkin aina hakenut; olen aina halunnut matkustaa löytääkseni uusia normaaleja. Olen halunnut nähdä elämää turistimainoksien ulkopuolella. Olen halunnut tottua paikkoihin, jotka tuntuvat kaukaisilta ja oudoilta kun istuu Suomessa television ääressä ja katsoo Yle TV1:n dokumenttia Bangladeshin tehdastyöläisistä tai Intian katulapsista. Muistan jo pienenä miettineeni, ettei se voi "vaan olla niin", että jotkut maat on köyhiä ja niiden ihmiset sairaita ja siinä se. Halusin tietää, mitä ne tehdastyöläiset söivät sen jälkeen kun ne lähtivät kotiin. Mitä ne harvahampaiset alakouluikäiset tytöt halusivat olla isona. Näiden vuosien aikana oon alkanut ymmärtää hieman paremmin, mitä pinnan alla on.
Vietin siis joululoman Thaimaassa mun norjalaisten ja jamaikalaisten kaverien kanssa, jonka jälkeen palasin vähäksi aikaa Mumbaihin ennen kampukselle paluuta. Sain jo ensimmäiset nostalgiset fiilikset, kun mun maahanmuuttopaperit leimattiin viimeistä kertaa ennen kun toukokuussa luovutan ne kokonaan pois.
Lukukauden alku oli vielä aika hektinen, koska kaikki päättötöiden viimeistellyt versiot piti lähettää IB:lle, jonka lisäksi MUWCI:ssa oli tosiaan Theater Season eli kolmeviikkoinen jakso jolloin kuka tahansa pystyi ohjaamaan näytelmän. Ohjasin itse saksalaisen koreografin Pina Bauschin Café Mullerin, joka keskittyy niihin ihmisten sisäisiin ja keskinäisiin konflikteihin, jotka tapahtuivat Natsi-Saksan aikana sen varsinaisen sodan ulkopuolella. Näytelmän ohjaaminen oli ajoittain ihan mielettömän stressaavaa, mutta olin lopulta todella tyytyväinen siihen mitä sain aikaan mun näyttelijöiden kanssa. (Toisin sanoen onnistuin ehkä tuomaan jonkunlaista kunniaa Bauschin elämäntyölle.)
Lisäksi musta alkoi taas tuntumaan, että mun on pakko jatkaa teatteria jollain tasolla yliopistossa, kun tähän mennessä oon miettinyt että haluan keskittyä vaan journalismiin ja kansainväliseen politiikkaan.
Viime perjantaina alkoi myös ykkösten project week ja kakkosten travel week. Jäin itse vielä kampukselle loman ekaksi puoliskoksi, mutta lennän keskiviikkona Goalle. TW:n loputtua mulla on vielä kuukausi koulua, jonka jälkeen alkaa lukuloma - Intiassa loman alku muuten ajoittuu huhtikuulle lähinnä sen takia, että on liian kuuma käydä enää koulussa. Mitä tulee kesään ja ylipäätään ensi vuoteen, niin mulla ei ole vielä hajua, mitä oon tekemässä - odottelen tuloksia eri Jenkkien yliopistoista, mutta pidän luultavasti välivuoden jossain puolella maailmaa.
Tuun tekemään Goalta kuva/videokoosteen, jonka tuun postaamaan tänne varmaan joskus ensi viikon aikana! Terveisiä Suomea 40 astetta lämpimämmästä Maharashtrasta.
Poda Island (c) Andrea Berg
Long story short, oon asunut Intiassa puolitoista vuotta ja vaikka kuinka sitä arvostankin, niin sen sanominen ei enää tunnu uudelta ja ihmeelliseltä. Kaikesta tulee joskus arkea, ja siitä arjesta tulee normaalia. Ja sitä olenkin aina hakenut; olen aina halunnut matkustaa löytääkseni uusia normaaleja. Olen halunnut nähdä elämää turistimainoksien ulkopuolella. Olen halunnut tottua paikkoihin, jotka tuntuvat kaukaisilta ja oudoilta kun istuu Suomessa television ääressä ja katsoo Yle TV1:n dokumenttia Bangladeshin tehdastyöläisistä tai Intian katulapsista. Muistan jo pienenä miettineeni, ettei se voi "vaan olla niin", että jotkut maat on köyhiä ja niiden ihmiset sairaita ja siinä se. Halusin tietää, mitä ne tehdastyöläiset söivät sen jälkeen kun ne lähtivät kotiin. Mitä ne harvahampaiset alakouluikäiset tytöt halusivat olla isona. Näiden vuosien aikana oon alkanut ymmärtää hieman paremmin, mitä pinnan alla on.
Vietin siis joululoman Thaimaassa mun norjalaisten ja jamaikalaisten kaverien kanssa, jonka jälkeen palasin vähäksi aikaa Mumbaihin ennen kampukselle paluuta. Sain jo ensimmäiset nostalgiset fiilikset, kun mun maahanmuuttopaperit leimattiin viimeistä kertaa ennen kun toukokuussa luovutan ne kokonaan pois.
Lukukauden alku oli vielä aika hektinen, koska kaikki päättötöiden viimeistellyt versiot piti lähettää IB:lle, jonka lisäksi MUWCI:ssa oli tosiaan Theater Season eli kolmeviikkoinen jakso jolloin kuka tahansa pystyi ohjaamaan näytelmän. Ohjasin itse saksalaisen koreografin Pina Bauschin Café Mullerin, joka keskittyy niihin ihmisten sisäisiin ja keskinäisiin konflikteihin, jotka tapahtuivat Natsi-Saksan aikana sen varsinaisen sodan ulkopuolella. Näytelmän ohjaaminen oli ajoittain ihan mielettömän stressaavaa, mutta olin lopulta todella tyytyväinen siihen mitä sain aikaan mun näyttelijöiden kanssa. (Toisin sanoen onnistuin ehkä tuomaan jonkunlaista kunniaa Bauschin elämäntyölle.)
Lisäksi musta alkoi taas tuntumaan, että mun on pakko jatkaa teatteria jollain tasolla yliopistossa, kun tähän mennessä oon miettinyt että haluan keskittyä vaan journalismiin ja kansainväliseen politiikkaan.
Viime perjantaina alkoi myös ykkösten project week ja kakkosten travel week. Jäin itse vielä kampukselle loman ekaksi puoliskoksi, mutta lennän keskiviikkona Goalle. TW:n loputtua mulla on vielä kuukausi koulua, jonka jälkeen alkaa lukuloma - Intiassa loman alku muuten ajoittuu huhtikuulle lähinnä sen takia, että on liian kuuma käydä enää koulussa. Mitä tulee kesään ja ylipäätään ensi vuoteen, niin mulla ei ole vielä hajua, mitä oon tekemässä - odottelen tuloksia eri Jenkkien yliopistoista, mutta pidän luultavasti välivuoden jossain puolella maailmaa.
Tuun tekemään Goalta kuva/videokoosteen, jonka tuun postaamaan tänne varmaan joskus ensi viikon aikana! Terveisiä Suomea 40 astetta lämpimämmästä Maharashtrasta.
Café Muller (c) Moises Flores Baca
lauantai 17. joulukuuta 2016
Some sporadic thoughts about third term
I close my suitcase and lock my cupboard. My room looks oddly clean, despite the scrambling wallpaper that never got fixed. I smile at the thought of it and take a deep breath before closing the door behind me.
It's over. Third term. The infamously hectic third term. The term they all warned us about.
It's over and we all made it through the endless EEs, IAs, November exams, TOK essays, all other essays, SATs, ACTs, labs, FOAs and written tasks.
On the last two days of the semester, the legendary Mount Wilko next to our campus caught on fire - twice - how symbolical is that.
I make my way the parking lot, and I feel more anxious than I've felt at the end of my previous semesters. I feel anxious, because this is the last time I leave campus before I actually leave for good. It's maybe a bit early to think about that five months in advance, but I can't really help it.
On my way to Mumbai, I wonder how fast time has gone, despite how long these 1,5 years have occasionally felt when I've had to bury myself into coffee cups and academic articles and Global Politics essay outlines at 2 am. I wonder how weird it is that this place is now my new "normal" - and how I'm not even seeing my precious Arctic Circle until June, and though it feels weird, it feels less weird than I expected.
As we reach Mumbai, the taxi driver cannot find the right apartment, so he casually tries to dump us to the middle of Bandra. And like nothing was more usual, we use our weak hindi skills to fight with him and eventually manage to find our friend's aunt's place where we'll be staying until we catch our flight to Thailand next week.
It's been a few days now since the semester ended, and first of all, I've always loved Mumbai more than anything - but God it feels good to just be out of campus. Funnily enough, the densely populated area of Bandra, with street noises flowing in from the windows and buildings after buildings covering all of my eyesight, feels incredibly relaxing. Yesterday I was having my morning coffee by the window, and a frigging parrot almost flew in. As much as I sometimes get frustrated at the challenges I face here because of cultural differences, this is the part I love about India. The fast-paced, hectic atmosphere that swallows you in and makes you realize how different life can be from the monotonous days in Finland.
Some of my second-years, now scattered all over the world and reaching out for us in their longing for MUWCI-days, have been asking me how third term was, telling me how much they wish they would've appreciated the years they had here. It's been hard to say "how third term was"; it feels a bit like you've been running on a busy street, trying to find your destination with people shouting and cars getting on your way, and always just ending up in a new corner that you didn't know existed. But I can already feel that longing they felt; it already feels like the calm after the storm. Though I'm still confused about what just happened during the last few months, or during the last 1,5 years actually, I can already feel a lot of nostalgia about the green valley of Mulshi. About the cold, foggy mornings on top of that hill in rural Maharashtra - that by the way, are not a thing in Mumbai where the air feels like it has been pressed into a tiny jar.
It's been such a crazy fall. "Fall" in all its meanings. One day I'll look back and think about the absurdity of all this; about how much I survived in MUWCI and about how I'm spending my break in this small bohemian apartment in Mumbai with my Norwegian friend, with whom I'm flying to Bangkok with in 3 days. I honestly don't always know how I ended up here and what it means to be an UWCer, but as I said, one day I'll know the purpose of all of this.
Right now I need to sleep though, I haven't really done any of that since August.
- Ella
perjantai 11. marraskuuta 2016
Q&A: Kysy UWC:sta, Intiasta tai mistä tahansa muusta!
Are you an aspiring UWCer or just wanna know more about me, India, or studying abroad?
Kuten mainitsin jo lyhyesti viime postauksessa, oon päättänyt pistää pystyyn Q&A:n koska uudet UWC-haut käynnistyy taas pian, ja muutenkin haluun pitää tätä blogia yllä paremmin kuin aiemmin tänä syksynä.
Oon saanut jo jonkun verran kysymyksiä, mutta tän postauksen alle voit laittaa mitä tahansa mieltä askarruttavia kysymyksiä. Voit myös lähettää niitä osoitteeseen elllakononen@gmail.com tai vaikka privalla Instagramissa @ellagrams.
Tuun todennäkösesti kuvaamaan tän ens viikon puolella, eli siihen asti on aikaa :-)
- Ella
Kuten mainitsin jo lyhyesti viime postauksessa, oon päättänyt pistää pystyyn Q&A:n koska uudet UWC-haut käynnistyy taas pian, ja muutenkin haluun pitää tätä blogia yllä paremmin kuin aiemmin tänä syksynä.
Oon saanut jo jonkun verran kysymyksiä, mutta tän postauksen alle voit laittaa mitä tahansa mieltä askarruttavia kysymyksiä. Voit myös lähettää niitä osoitteeseen elllakononen@gmail.com tai vaikka privalla Instagramissa @ellagrams.
Tuun todennäkösesti kuvaamaan tän ens viikon puolella, eli siihen asti on aikaa :-)
- Ella
torstai 20. lokakuuta 2016
It's Not a Vacation: UWC-elämän haasteista
Näin uuden UWC-haun pikkuhiljaa lähestyessä, ja myös herättääkseni blogia eloon, oon ajatellut pistää pystyyn Q&A-postauksen. Jos sulla on ikinä ollut kysymyksiä UWC:sta, Intiasta, IB:stä, ulkomaille muutosta, musta tai mistään muusta asiaan liittyvästä, voit lähettää niitä osoitteeseen elllakononen@gmail.com, yksärillä Instagramiin @ellagrams, tai kommentoida alle. Jos ollaan Facebookissa kavereita, sekin toimii. Keräilen kysymyksiä pikkuhiljaa, ja teen niistä koosteen kun on sopiva aika!
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Pääsin pitkästä aikaa kirjoittamaan postausta, sen jälkeen kun oon tallentanu miljoona draftia jotka on jääneet kesken syystä tai toisesta... En tiedä, millainen avautuminen tästä postauksesta tulee, mutta toivottavasti saan jotenkin organisoitua mun ajatuksia yhteen kasaan.
Tosiaan, oon tässä välissä ehtinyt pakata kamat ja lentää Suomeen kolmeksi kuukaudeksi ja sitten lentää takaisin Intiaan viimeistä lukiovuotta varten. Paluu Suomeen oli melko rankka, ja muistan että viime toukokuussa se ahdisti mua paljon enemmän kuin Intiaan lähtö viime vuoden elokuussa.
Kesä tuntui välillä matelevan, koska noh, elämä Suomessa on noin 99% hitaampaa kuin Intiassa ja UWC:ssa, mutta ennemmin tai myöhemmin kävelin jo ruuhkaisella Istanbulin kentällä etsien istumapaikkaa ennen Mumbain koneen nousua.
Kakkosvuosi MUWCI:ssa on ollut monella tapaa erilainen viime vuoteen verrattuna. Uusien ykkösten tulo ja täten myös uudet huonekaverit ovat vaatineet kampukseen totuttelua uudella silmällä - tai lähinnä totuttelua on vaatinut se, että puolet ihmisistä, joiden kanssa asuit vuoden, eivät ole enää osa jokapäiväistä arkea.
Myös suuri osa henkilökunnasta vaihtui, joka on sallinut sen, että esimerkiksi koulun sääntöjä on tiukennettu paljon. Vuosi alkoikin aika kaoottisesti oppilaiden protesteilla uusia säädöksiä vastaan, mutta hallinnon mukaan muutokset ovat tarpeellisia, sillä konservatiivisemmista taustoista tulevien oppilaiden vanhemmat ja UWC-komiteat ovat jatkuvasti painostaneet MUWCIa muuttamaan "liian rentoa" ilmapiiriään.
En monesta syystä mene tässä postauksessa sen enempää näihin muutoksiin, ja vuosi on kuitenkin alun "shokin" jälkeen kulkenut normaalisti. Seniorivuoden työtaakka on vienyt huomion pois kaikesta muusta, ja oon kirjoittanut tänä lukuvuonna laskielmien mukaan yli 35000 sanaa IB:n virallisia päättötöitä, puhumattakaan siitä että samaan aikaan on käynnissä pääsykokeet ja yliopistohaut. Tästä kuitenkin viis, koska mun postauksen tarkoituksena ei oo puhua pelkästä koulunkäynnistä, ja sitä paitsi opetuksen johtajat on onneksi tehneet tänä vuonna paljon töitä sen eteen, että paineita vähennettäisiin edes vähän.
Puhuin viime kesänä erään kaverini kanssa siitä, millainen kuva ihmisillä on UWC:sta, ja jotenkin yleinen kuva tuntuu olevan, että UWC-oppilaille maksetaan vähän niin kuin kaksivuotinen loma. Olen oikeastaan siitä asti ollut aikeissa kirjoittaa tästä postauksen, mutta vasta nyt (ehkä seniorivuoden stressin "innoittaman") päätin istua alas ja avata UWC-elämän haasteita. Kirjoitin viime vuonna hiukan IB:n haasteista, mutta pyrin tällä kertaa avaamaan enemmän juuri niitä UWC:hen liittyviä vaikeampia puolia.
Ennen tätä on kuitenkin pakko mainita, että UWC on ainutlaatuinen ja mieletön kokemus, jonka ylämäet ovat niin korkeita, että ne voittavat jokaikisen alamäen. Vaikka viime kuukauden olisit ollut lähellä burnouttia tai tuntenut koti-ikävää, niin kun nukut junan yläpunkalla matkalla toiselle puolelle Intiaa - tai kiipeät koulun viereisille vuorille aamuyöllä katsomaan neon-violettia auringonnousua - tai juot chaita keskellä yötä viidestä eri maasta tulevien kavereidesi kanssa - on se kaikki sen arvoista. Pointtina tässä on vaan se, etten halua että Suomen UWC-komitea soittaa vihaisena Intiaan koska hakijamäärät laskivat postaukseni takia, haha..
UWC nimittäin on juuri ainutlaatuinen kokemus, jonka arvokkuus on siinä, miten valtavasti sen aikana kasvaa - ja sitä kasvamista varten tarvitaan hetkiä, jotka saattavat joskus olla todella, todella vaikeita.
Ehkä kaksi asiaa, joita itseltäni kysytään eniten, ovat koti-ikävä ja kulttuurishokki.
En ehkä henkilökohtaisesti ole kokenut samanlaista kulttuurishokkia tai koti-ikävää kuin monet muut, koska olin melko itsenäinen jo lukion alussa, joten asiat kuten pyykinpesu eivät olleet yhtä uusia kuin monelle muulle.
On kuitenkin sanomattakin selvää, että koti-ikävä on ongelma, jonka moni kohtaa. Osalla se liittyy kulttuurishokkiin, toisille vaan suureen elämänmuutokseen. Jotkut kokevat sitä vain alussa, ja toiset esimerkiksi stressin kasvaessa; joka tapauksessa, toiseen maahan muuttaminen ei ole pelkästään hauskaa. Jokainen kokee jonkunlaisen "reality checkin", kun UWC ei olekaan vaan matkustelua ja siistejä Instagram-kuvia.
Koti-ikävä on siis todella yksilöllinen asia, mutta lähes jokainen tottuu siihen. Muistan viime vuonna, kun kakkosvuotinen huonekaverini vollotti monta tutkia putkeen, koska seniorivuoden työmäärän alla hän ei kokenut että sai enää mitään iloa UWC-kokemuksestaan. Hän olisi ollut valmis lähtemään kotiin sillä hetkellä, jos olisi pystynyt - mutta UWC:n haastavuus onkin siinä, että vaikeiden paikkojen edessä ei voi vaan pakata laukkuja ja lähteä kotiin. Toukokuun lopussa katsoin, kuinka sama huonekaveri käveli hakemaan päättötodistustaan vihreässä sareessa, kuten lähes jokainen muu joka olisi jossain vaiheessa halunnut luovuttaa.
UWC:n sopeutuminen vaatii joka tapauksessa paljon. Varmaan suurin väärinkäsitys, mikä UWC:hen liittyy, on että se on vain matkustelua - totuus kuitenkin on, että suurinosa ajasta kuluu kampuksella. Koulua on viisi päivää viikossa ja seitsemän tuntia päivässä, puhumattakaan siitä, että tutkintona on haastava IB joka säästää suurimman osan töistä koulun ulkopuolelle. Kun tähän laitetaan päälle harrastukset ja palvelutyö, on jaksaminen "välillä" kortilla. Palvelutyö taas on mielettömän opettavaa, mutta myös turhauttavaa - pitkän koulupäivän jälkeen ei aina tunnu palkitsevalta vetää 40 asteessa iltapäiväkerhoa HIV-positiivisille lapsille, jotka eivät puhu englantia eivätkä tule muistamaan nimeäsi viiden vuoden päästä. (Ja se turhautuneisuus ei siis johdu niistä lapsista, vaan siitä, miten vähän voit oikeasti tehdä kenenkään eteen niin suuressa maassa.)
Toisin sanoen jopa Intian Länsi-Ghattien vuoristojen keskellä sijaitsevassa kansainvälisessä UWC-koulussa eletään arkea, joka ei aina ole hauskaa tai ikinä helppoa.
Itselleni ehkä vaikeinta onkin ollut toisenlaiseen elämänrytmiin tottuminen. Olin Suomessa tottunut siihen, että herään itse kouluun, valitsen omat kurssini ja perun harrastukset, jos en oikeasti jaksa. Kukaan ei valvonut sitä, kenellä olin kylässä tai olinko nukkunut yhtenä aamuna pommiin. UWC:ssa jouduin tottumaan siihen, ettei minulle anneta vapautta ottaa yhtäkään luvatonta poissaoloa, ja jos koulussa menee huonosti, joudut kuraattorin tai terveydenhoitajan sijasta rehtorin puhutteluun. Saatan saada varoituksen siitä, että olen toisen oppilaan huoneessa kello yhdentoista jälkeen, kun Suomessa en joskus kesäisin ollut edes töistä kotona vielä siihen aikaan.
Kulttuurierot ovat kiinnostavia ja niihin on usein jopa helppo tottua, kun kyseessä ovat toiset oppilaat. Kun kyseessä ovat säännöt, jotka rajoittavat elämää ja ovat ristiriidassa omien arvojesi kanssa, erot eivät aina olekaan niin "hauskoja".
UWC:ssa on totuttava siihen, että antaa periksi sen arjen, jonka joskus koki normaaliksi. Toisaalta koulu antaa mielettömiä mahdollisuuksia kokea täysin erilaisia kulttuureja ja matkustaa lomien aikana, mutta toisaalta on hyvä ymmärtää, että sen takia joutuu luopumaan paljosta. Hyvä ruoka, pehmeä sänky, pitkään nukkuminen, kaupungilla käyminen, vaatteiden ostaminen, television katsominen, yökylät, Mäkkäri, suomalaisten kavereiden näkeminen, suomen puhuminen, elokuvissa ja kahviloissa käyminen, raikas sää, meikkaaminen, siisteys ja puhtaus, Netflix-maratonit ja yksityisyys ovat vain pieni osa asioista, joista luovun aina, kun olen MUWCI:ssa. Osa niistä saattaa kuulostaa materialistisilta tai merkityksettömiltä, mutta niiden arvo kasvaa, kun niistä luopuu yhdeksäksi kuukaudeksi.
Itse kaipaan aina lukukauteni aikana sitä, ettei tarvitsisi joka päivä kulkea haalistuneessa t-paidassa, sortseissa ja rasvaisessa nutturassa. Ja sitä, että voisin joskus lauantaina katsoa televisiota ja syödä jäätelöä. Ja sitä, että voisin ottaa metron keskustaan ja mennä kahville.
UWC on kaksi vuotta elämästä, jonka aikana luopuu suurimmasta osasta asioita, joita omat kaverit tekevät.
Tiivistettynä UWC-oppilaat eivät siis vietä viikkojaan maata tutkiessa tai lapsia pelastamassa. UWC on suurimmaksi osaksi arkea, johon kuuluu haasteita, ristiriitoja, väsymystä ja kaipuuta "normaaliin arkeen".
Kieltämättä jokainen miettii itsekin joskus, että miksi kukaan hullu lähtisi UWC:hen. Viime joulun jälkeen, kun olin koneessa matkalla takaisin kampukselle, vieressäni istuva amerikkalais-intialainen mies ihmetteli, miksi olen menossa yksin Intiaan. Kun selitin hänelle asuvani ja opiskelevani Punessa, hän totesi "Are you crazy?! Why would you live in India, even I left the country 10 years ago."
Ehkä juttu onkin siinä, että UWC:hen lähtiessä pitää olla vähän hullu. Pitää uskoa siihen, että selviää - ja jotta on mahdollisuus edes päästä koko kouluun, pitää olla hieman hullu ja uskoa että voi tehdä tässä maailmassa jotain jonkun asian eteen. Se kasvu, jonka UWC:ssa käy läpi, on nimittäin sanoinkuvaamatonta ja tekee näistä kahdesta vuodesta jokaikisen hikipisaran arvoisia. Luulin joskus, että olin ehkä keskivertoa tietoisempi siitä, millainen maailma on - mutta nyt kun lähdöstäni on 14 kuukautta, voin luvata etten ennen tätä kokemusta tiennyt maailmasta yhtään mitään.
UWC ei ehkä ole loma tai edes vaihto, kuten moni luulee - mutta se on opiskelua ja töitä, jotka antavat enemmän kuin lähes mikään muu mahdollisuus, jota tässä vaiheessa elämää voi saada.
Se on uskomaton mahdollisuus, mutta se ei ole loma.
Kuten mainitsin yllä, olen jossain vaiheessa tekemässä Question&Answer-postausta, jota varten alan keräilemään kysymyksiä. Olen myös ajatellut kuvata MyDayn, kunhan löydän hyvän välin, eli yritän taas herätellä tätä blogia eloon.
- Ella
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Pääsin pitkästä aikaa kirjoittamaan postausta, sen jälkeen kun oon tallentanu miljoona draftia jotka on jääneet kesken syystä tai toisesta... En tiedä, millainen avautuminen tästä postauksesta tulee, mutta toivottavasti saan jotenkin organisoitua mun ajatuksia yhteen kasaan.
Tosiaan, oon tässä välissä ehtinyt pakata kamat ja lentää Suomeen kolmeksi kuukaudeksi ja sitten lentää takaisin Intiaan viimeistä lukiovuotta varten. Paluu Suomeen oli melko rankka, ja muistan että viime toukokuussa se ahdisti mua paljon enemmän kuin Intiaan lähtö viime vuoden elokuussa.
Kesä tuntui välillä matelevan, koska noh, elämä Suomessa on noin 99% hitaampaa kuin Intiassa ja UWC:ssa, mutta ennemmin tai myöhemmin kävelin jo ruuhkaisella Istanbulin kentällä etsien istumapaikkaa ennen Mumbain koneen nousua.
Kakkosvuosi MUWCI:ssa on ollut monella tapaa erilainen viime vuoteen verrattuna. Uusien ykkösten tulo ja täten myös uudet huonekaverit ovat vaatineet kampukseen totuttelua uudella silmällä - tai lähinnä totuttelua on vaatinut se, että puolet ihmisistä, joiden kanssa asuit vuoden, eivät ole enää osa jokapäiväistä arkea.
Myös suuri osa henkilökunnasta vaihtui, joka on sallinut sen, että esimerkiksi koulun sääntöjä on tiukennettu paljon. Vuosi alkoikin aika kaoottisesti oppilaiden protesteilla uusia säädöksiä vastaan, mutta hallinnon mukaan muutokset ovat tarpeellisia, sillä konservatiivisemmista taustoista tulevien oppilaiden vanhemmat ja UWC-komiteat ovat jatkuvasti painostaneet MUWCIa muuttamaan "liian rentoa" ilmapiiriään.
En monesta syystä mene tässä postauksessa sen enempää näihin muutoksiin, ja vuosi on kuitenkin alun "shokin" jälkeen kulkenut normaalisti. Seniorivuoden työtaakka on vienyt huomion pois kaikesta muusta, ja oon kirjoittanut tänä lukuvuonna laskielmien mukaan yli 35000 sanaa IB:n virallisia päättötöitä, puhumattakaan siitä että samaan aikaan on käynnissä pääsykokeet ja yliopistohaut. Tästä kuitenkin viis, koska mun postauksen tarkoituksena ei oo puhua pelkästä koulunkäynnistä, ja sitä paitsi opetuksen johtajat on onneksi tehneet tänä vuonna paljon töitä sen eteen, että paineita vähennettäisiin edes vähän.
Puhuin viime kesänä erään kaverini kanssa siitä, millainen kuva ihmisillä on UWC:sta, ja jotenkin yleinen kuva tuntuu olevan, että UWC-oppilaille maksetaan vähän niin kuin kaksivuotinen loma. Olen oikeastaan siitä asti ollut aikeissa kirjoittaa tästä postauksen, mutta vasta nyt (ehkä seniorivuoden stressin "innoittaman") päätin istua alas ja avata UWC-elämän haasteita. Kirjoitin viime vuonna hiukan IB:n haasteista, mutta pyrin tällä kertaa avaamaan enemmän juuri niitä UWC:hen liittyviä vaikeampia puolia.
Ennen tätä on kuitenkin pakko mainita, että UWC on ainutlaatuinen ja mieletön kokemus, jonka ylämäet ovat niin korkeita, että ne voittavat jokaikisen alamäen. Vaikka viime kuukauden olisit ollut lähellä burnouttia tai tuntenut koti-ikävää, niin kun nukut junan yläpunkalla matkalla toiselle puolelle Intiaa - tai kiipeät koulun viereisille vuorille aamuyöllä katsomaan neon-violettia auringonnousua - tai juot chaita keskellä yötä viidestä eri maasta tulevien kavereidesi kanssa - on se kaikki sen arvoista. Pointtina tässä on vaan se, etten halua että Suomen UWC-komitea soittaa vihaisena Intiaan koska hakijamäärät laskivat postaukseni takia, haha..
UWC nimittäin on juuri ainutlaatuinen kokemus, jonka arvokkuus on siinä, miten valtavasti sen aikana kasvaa - ja sitä kasvamista varten tarvitaan hetkiä, jotka saattavat joskus olla todella, todella vaikeita.
Ehkä kaksi asiaa, joita itseltäni kysytään eniten, ovat koti-ikävä ja kulttuurishokki.
En ehkä henkilökohtaisesti ole kokenut samanlaista kulttuurishokkia tai koti-ikävää kuin monet muut, koska olin melko itsenäinen jo lukion alussa, joten asiat kuten pyykinpesu eivät olleet yhtä uusia kuin monelle muulle.
On kuitenkin sanomattakin selvää, että koti-ikävä on ongelma, jonka moni kohtaa. Osalla se liittyy kulttuurishokkiin, toisille vaan suureen elämänmuutokseen. Jotkut kokevat sitä vain alussa, ja toiset esimerkiksi stressin kasvaessa; joka tapauksessa, toiseen maahan muuttaminen ei ole pelkästään hauskaa. Jokainen kokee jonkunlaisen "reality checkin", kun UWC ei olekaan vaan matkustelua ja siistejä Instagram-kuvia.
Koti-ikävä on siis todella yksilöllinen asia, mutta lähes jokainen tottuu siihen. Muistan viime vuonna, kun kakkosvuotinen huonekaverini vollotti monta tutkia putkeen, koska seniorivuoden työmäärän alla hän ei kokenut että sai enää mitään iloa UWC-kokemuksestaan. Hän olisi ollut valmis lähtemään kotiin sillä hetkellä, jos olisi pystynyt - mutta UWC:n haastavuus onkin siinä, että vaikeiden paikkojen edessä ei voi vaan pakata laukkuja ja lähteä kotiin. Toukokuun lopussa katsoin, kuinka sama huonekaveri käveli hakemaan päättötodistustaan vihreässä sareessa, kuten lähes jokainen muu joka olisi jossain vaiheessa halunnut luovuttaa.
UWC:n sopeutuminen vaatii joka tapauksessa paljon. Varmaan suurin väärinkäsitys, mikä UWC:hen liittyy, on että se on vain matkustelua - totuus kuitenkin on, että suurinosa ajasta kuluu kampuksella. Koulua on viisi päivää viikossa ja seitsemän tuntia päivässä, puhumattakaan siitä, että tutkintona on haastava IB joka säästää suurimman osan töistä koulun ulkopuolelle. Kun tähän laitetaan päälle harrastukset ja palvelutyö, on jaksaminen "välillä" kortilla. Palvelutyö taas on mielettömän opettavaa, mutta myös turhauttavaa - pitkän koulupäivän jälkeen ei aina tunnu palkitsevalta vetää 40 asteessa iltapäiväkerhoa HIV-positiivisille lapsille, jotka eivät puhu englantia eivätkä tule muistamaan nimeäsi viiden vuoden päästä. (Ja se turhautuneisuus ei siis johdu niistä lapsista, vaan siitä, miten vähän voit oikeasti tehdä kenenkään eteen niin suuressa maassa.)
Toisin sanoen jopa Intian Länsi-Ghattien vuoristojen keskellä sijaitsevassa kansainvälisessä UWC-koulussa eletään arkea, joka ei aina ole hauskaa tai ikinä helppoa.
Itselleni ehkä vaikeinta onkin ollut toisenlaiseen elämänrytmiin tottuminen. Olin Suomessa tottunut siihen, että herään itse kouluun, valitsen omat kurssini ja perun harrastukset, jos en oikeasti jaksa. Kukaan ei valvonut sitä, kenellä olin kylässä tai olinko nukkunut yhtenä aamuna pommiin. UWC:ssa jouduin tottumaan siihen, ettei minulle anneta vapautta ottaa yhtäkään luvatonta poissaoloa, ja jos koulussa menee huonosti, joudut kuraattorin tai terveydenhoitajan sijasta rehtorin puhutteluun. Saatan saada varoituksen siitä, että olen toisen oppilaan huoneessa kello yhdentoista jälkeen, kun Suomessa en joskus kesäisin ollut edes töistä kotona vielä siihen aikaan.
Kulttuurierot ovat kiinnostavia ja niihin on usein jopa helppo tottua, kun kyseessä ovat toiset oppilaat. Kun kyseessä ovat säännöt, jotka rajoittavat elämää ja ovat ristiriidassa omien arvojesi kanssa, erot eivät aina olekaan niin "hauskoja".
UWC:ssa on totuttava siihen, että antaa periksi sen arjen, jonka joskus koki normaaliksi. Toisaalta koulu antaa mielettömiä mahdollisuuksia kokea täysin erilaisia kulttuureja ja matkustaa lomien aikana, mutta toisaalta on hyvä ymmärtää, että sen takia joutuu luopumaan paljosta. Hyvä ruoka, pehmeä sänky, pitkään nukkuminen, kaupungilla käyminen, vaatteiden ostaminen, television katsominen, yökylät, Mäkkäri, suomalaisten kavereiden näkeminen, suomen puhuminen, elokuvissa ja kahviloissa käyminen, raikas sää, meikkaaminen, siisteys ja puhtaus, Netflix-maratonit ja yksityisyys ovat vain pieni osa asioista, joista luovun aina, kun olen MUWCI:ssa. Osa niistä saattaa kuulostaa materialistisilta tai merkityksettömiltä, mutta niiden arvo kasvaa, kun niistä luopuu yhdeksäksi kuukaudeksi.
Itse kaipaan aina lukukauteni aikana sitä, ettei tarvitsisi joka päivä kulkea haalistuneessa t-paidassa, sortseissa ja rasvaisessa nutturassa. Ja sitä, että voisin joskus lauantaina katsoa televisiota ja syödä jäätelöä. Ja sitä, että voisin ottaa metron keskustaan ja mennä kahville.
UWC on kaksi vuotta elämästä, jonka aikana luopuu suurimmasta osasta asioita, joita omat kaverit tekevät.
Tiivistettynä UWC-oppilaat eivät siis vietä viikkojaan maata tutkiessa tai lapsia pelastamassa. UWC on suurimmaksi osaksi arkea, johon kuuluu haasteita, ristiriitoja, väsymystä ja kaipuuta "normaaliin arkeen".
Kieltämättä jokainen miettii itsekin joskus, että miksi kukaan hullu lähtisi UWC:hen. Viime joulun jälkeen, kun olin koneessa matkalla takaisin kampukselle, vieressäni istuva amerikkalais-intialainen mies ihmetteli, miksi olen menossa yksin Intiaan. Kun selitin hänelle asuvani ja opiskelevani Punessa, hän totesi "Are you crazy?! Why would you live in India, even I left the country 10 years ago."
Ehkä juttu onkin siinä, että UWC:hen lähtiessä pitää olla vähän hullu. Pitää uskoa siihen, että selviää - ja jotta on mahdollisuus edes päästä koko kouluun, pitää olla hieman hullu ja uskoa että voi tehdä tässä maailmassa jotain jonkun asian eteen. Se kasvu, jonka UWC:ssa käy läpi, on nimittäin sanoinkuvaamatonta ja tekee näistä kahdesta vuodesta jokaikisen hikipisaran arvoisia. Luulin joskus, että olin ehkä keskivertoa tietoisempi siitä, millainen maailma on - mutta nyt kun lähdöstäni on 14 kuukautta, voin luvata etten ennen tätä kokemusta tiennyt maailmasta yhtään mitään.
UWC ei ehkä ole loma tai edes vaihto, kuten moni luulee - mutta se on opiskelua ja töitä, jotka antavat enemmän kuin lähes mikään muu mahdollisuus, jota tässä vaiheessa elämää voi saada.
Se on uskomaton mahdollisuus, mutta se ei ole loma.
Kuten mainitsin yllä, olen jossain vaiheessa tekemässä Question&Answer-postausta, jota varten alan keräilemään kysymyksiä. Olen myös ajatellut kuvata MyDayn, kunhan löydän hyvän välin, eli yritän taas herätellä tätä blogia eloon.
- Ella
lauantai 21. toukokuuta 2016
Year in Review: Ensimmäinen vuosi MUWCIssa
22.8.2016: Flight to Mumbai
Istuin nousevassa koneessa enkä tuntenut juuri mitään muuta kuin suunnatonta vapautta - vastoin odotuksiani en ollut edes lähellä itkemistä, kun lähdin lentokentältä. Minusta tuntui, että olin vihdoin tekemässä asioita, jotka merkitsivät jotain - vaikka en edes tiennyt mitä se tarkoitti.
Yksi niistä asioista, jotka kaiken tämän jälkeen ovat jääneet mieleen, on koneen saapuminen Mumbaihin. Kun kone alkoi laskeutua, alkoi pilvien alta paljastua kultainen valomeri; ja mitä lähemmäs maata tulimme, sitä kauemmaksi valot kantautuivat. 23 miljoonan asukkaan kaupungin valtava liikenne näkyi koneeseen absurdina kultaisena kaulakoruna, ja kaikki ne rakennukset, jotka ylhäältä näyttivät pilvenpiirtäjiltä paljastuivat valtaviksi slummeiksi. Se on toki vain pieni pala Mumbaita - kaupunkia, jota myöhemmin opin rakastamaan - mutta ensimmäisenä kuvana Intiasta se on painunut mieleen. Ja 23 miljoonaa valoa ilmasta on absurdi näky, oli tilanne mikä tahansa.
Seisoin maahanmuuttokontrollissa valtavan matkalaukkuni kanssa, ja lentokentällä pyöri aseistautuneita poliiseja ja haisi erilaiselta. Päästyäni ulos kentältä, muutama kakkosvuotinen odotti minua kampusbussin ja muiden illalla saapuneiden oppilaiden ja kanssa. Muistan miettineeni, miten kakkosvuotiset pystyivät matkustamaan Mumbaihin ilman aikuisia; ja muutaman kuukauden päästä matkustin itse kolmen kaverini kanssa maan halki.
Ja niin istuin bussissa keskellä yötä eri puolilta maailmaa tulleiden ihmisten kanssa, monsuunisateen ripotellessa sisään bussin ikkunoista, tietämättä mitä vuosi toisi tullessaan. Muistan, kuinka heräsin jossain vaiheessa renkaan paikkaamiseen, ja toisessa huonokuntoisten teiden töyssyihin.
Saavuimme kampukselle kuudelta seuraavana aamuna, ja kun bussi jätti meidät kampuksen parkkipaikalle, tuntui kuin olisin tullut vain viikon mittaiselle kesäleirille. Ensimmäinen päiväni UWC:ssa tuntuu nyt kuin toiselta todellisuudelta.
Intregation Month
Mudgames (c) Vedu Wadhwani
MUWCI-elämä alkoi Integration Weekillä, jota seurasi vielä kolme "integration"-tyyppistä viikonloppua. On hassua, miten IW tuntui elämän pisimmältä viikolta, mutta nyt kun kirjoitan siitä, muistan vaan hassuja pieniä hetkiä. Muistan Second-year Shown, jossa meille esiteltiin koulun toimintaa ja kulttuureja; muistan ensimmäisen päivän Punessa, kampuksen viereisessä kaupungissa; muistan yllä näkyvät mutaleikit monsuunin keskellä. Näiden lisäksi IW koostui palvelutoimintaan, koulunkäyntiin ja harrastusmahdollisuuksiin tutustumisesta, lääkärikäynnistä, tutustumisleikeistä ja kampuksella tarjottavaan tukeen syventymisestä.
Muistan ensimmäisen päivän kampuksen viereisessä kaupungissa Punessa. Olin epävarma siitä, mikä oli turvallista ja mikä ei, ja miten minun tulisi käyttäytyä kadulla. Kakkosvuotiseni opettivat minulle tinkimistä rickshaw-takseissa, ja sinä päivänä tajusin ensimmäistä kertaa kuinka paljon pidän Intiasta.
Integration Weekin jälkeen alkoi koulu, joka auttoi kehittämään rutiineja ja arkea. Jossain vaiheessa piti oikeasti alkaa muodostamaan normaalia elämää MUWCIin, ja aloin ymmärtämään, etten ollut tullut tänne vain kesäleirille.
Koulun alun jälkeen oli tosiaan vielä Integration Weekendit, joihin kuului kiipeilyä koulun viereiselle vuorelle ja "homestaysit" alhaalla sijaitsevissa kylissä. Homestayseiltä onkin jäänyt yksi absurdeimmista hetkistä, jonka olen kokenut, kun istuin vähäosaisen host-perheeni pienen kivitalon lattialla, ja huoneessa olevasta vanhasta televisiosta tuli Discovery-channelin reality-sarja metsureista. Istuin siis köyhässä intialaisessa perheessä katsomassa, kuinka amerikkalaiset valkoiset miehet uhosivat televisiossa.
Shileswarin kylä / Homestays
Mount Wilkinson / kampuksen viereinen vuori
Noin kuukausi lukuvuoden alkamisen jälkeen Intiassa juhlittiin Ganesh-festivaalia. Lähdimme kampukselta paraatissa kohti alhaalla olevia kyliä, joissa festivaali päättyi kyläläisten kanssa tanssimiseen. Lopuksi tehtiin Ganesh-jumalaa kunnioittava seremonia, ja (vain) miehet saivat kastautua kylien läpi kulkevassa Mulshi-joessa.
(c) Emila Dorniak
Project Week
Ensimmäisten viikonloppujen jälkeen arki alkoi tasoittua, kunnes lokakuussa tuli Project Weekin aika. Kuten olen täällä blogissa kertonut, lähdin itse Etelä-Intiaan, Tamil Nadun osavaltioon seuraamaan Sharana-nimisen organisaation työtä. Teimme joka päivä kuusi tuntia töitä slummeissa kasvaneiden lasten kanssa, ja vaikka itselläni on kirkkaana mielessä käsite nimeltä ruokamyrkytys, niin ei se todellakaan ole se, mikä päällimmäisenä jäi käteen.
Diwali
Marraskuussa ollut Diwali oli ehdottomasti viime lukukauden, jos ei koko vuoden, kohokohta. Lähdimme viettämään länsimaisen uudenvuoden ja joulun yhdistelmältä tuntuvaa festivaalia Mumbaihin, joka on varmaan paras kaupunki jossa olen tähän mennessä käynyt. Voit tästäkin lukea lisää arkistosta löytyvästä postauksesta, joten tämän kuvien varaan!
(Saree-disclaimer: Yövyimme kaverini luona, jonka kodinhoitaja tarjoutui auttamaan meitä pukeutumaan intialaista juhlaa varten. Mikäli joku asiaa miettii, niin ns. "cultural appropriation" ei siis ollut illan teemana.)
Plearn / Thaimaa, Eliza / Armenia
Christmas Break
Ensimmäinen lukukausi tuli aikanaan päätökseen, ja lähdin jouluksi Suomeen.
Suomi oli pikainen vierailu yltäkylläisyyteen, pimeyteen ja kylmyyteen; jotain, josta en oikein kerennyt saada mitään irti.
Tosin tulen aina muistamaan, miltä tuntui laskeutua aamukuudelta auringonnousun värjäämälle Frankfurtin lentokentälle, kun oli juuri viettänyt neljä kuukautta Intiassa. Ja takaisinlähtö kieltämättä kirpaisi sen jälkeen, kun oli vähän aikaa saanut maistaa normaalia elämää (joka siis UWC-oppilaille tarkoittaa kotiruokaa ja nukkumista).
Kun joululoman jälkeen istuin taas jeepissä matkalla kampukselle, tuli minua kuitenkin vastaan katujen tutut tuoksut, ihmisvilinä ja liikenteen tööttäykset; ja tajusin, että se tuntui tutulta ja turvalliselta. Intia oli yhtäkkiä alkanut tuntumaan tutummalta kuin Suomi.
Theater Season
Kun toinen lukukausi alkoi ja lensin takaisin Intiaan, tuli ensimmäisenä vastaan Theater Season. Itse Teatterioppilaana itselläni saattoi olla koulun päälle harjoituksia monta tuntia päivässä, ja muistan olleeni jossain vaiheessa pyörtymisen partaalla. Näyttelimme Friedrich Durrenmattin "The Visitin", ja prosessi maksoi lopulta itsensä takaisin kahdella onnistuneella näytöksellä.
Travel Week
Helmikuun puolivälissä tuli Travel Week. Travel Week eroaa Project Weekistä siten, että matka suunnitellaan itse, ja kyseessä on enemmänkin kokea osa Intiaa kuin tehdä projekti. Kuten olen aiemmin blogissani kertonut, suuntasimme norjalaisen, curacaolaisen ja kahden intialaisen kaverini kanssa Etelä-Intiaan, Keralan osavaltioon. Kerala oli sekoitus uskontoja, kulttuureja, rantoja ja viidakkoa, mutta myös huomattavasti turistisempaa aluetta kuin se, missä itse asun. Travel Weekiltä jäi käteen uimisen, palmujen ja parathan lisäksi turistien huiputtamisessa harjaantuneet rickshaw-kuskit ja 36 tunnin junamatka, jonka kaksi meistä (en onneksi tällä kertaa minä) viettivät ruokamyrkytyksessä. Kaikki nämä painuvat kuitenkin loppujenlopuksi mieleen asioina, joille nauraa.
Holi
Holi, joka Euroopassa tunnetaan nimellä "Festival of Colours" on kaikista Intiaan liitetyistä kuvista tuttu festivaali, johon kuuluu värien heittely ja tanssiminen. Värien heittely liittyy hindulaiseen mytologiaan, jonka mukaan Krishna-jumala oli kateellinen puolisonsa Radhan vaaleudelle. Niinpä hänen veljensä päätti värjätä tämän, ja täten Holiin kuuluu vielä tänäkin päivänä pilanteko ja kepposet.
Alla kuvia MUWCIn Holi-juhlista!
Local Project Week
Maaliskuun lopulla tuli eteen vuoden viimeinen palvelutyöhön liittyvä "rutistus": Local Project Week. LPW:llä jokainen lähtee oman palveluohjelmansa kanssa tekemään muutaman päivän mittaista projektia, joka vedetään täysin itsenäisesti.
Esimerkiksi omassa Peace&Justice-streamissani Nose Up-niminen palveluohjelma lähti tekemään katuteatteria, kun taas itse lähdin norjalaisen kaverini kanssa tapaamaan Manavyan toimitusjohtajaa ja HIV-positiivisten nuorten kanssa työskentelevää lääkäriryhmää. Istuimme paljon tapaamisissa, mutta projektiin kuului valtava määrä taustasuunnittelua ja sen jälkeen uuden ohjelman laukaisemista.
Nose Upin harjoitukset (Ciro, Espanja)
Andrea käymässä läpi toimintasuunnitelmaa
End of Year
Ensimmäisen vuoden toiseksi viimeinen aamu. (Andrea / Norja, Leonor / Portugali)
Vuoden päätteeksi kirjoitin vielä kaksi ainetta, suomen ja matikan. Kouluni loppui lukuloman takia toukokuun alussa, jonka jälkeen olen opiskellut, muistellut kulunutta vuotta ja pakannut.
Toinen lukukausi oli niin hetkinen, ettei aina ole ehtinyt pysähtymään - itsekin tajusin vasta pari viikkoa sitten, miten nopeasti kesäloma on tulossa.
On perjantain ja lauantain välinen yö, ja huomenna MUWCIn kakkosvuotiset valmistuvat. Huomenyöllä lähden myös kohti Mumbaita ja Chhatrapati Shivajin lentokenttää. Sitä, johon 272 päivää sitten lensin täysin keltanokkana - tietämättä, millaista elämää tässä valtavassa maassa edes todella eletään.
Olen opetellut raahaamaan elämääni matkalaukussa ympäri maailmaa. Olen opetellut tasapainottelemaan kahden eri elämän välissä, jotka ovat niin erillä toisistaan, ettei kumpikaan voi koskaan ymmärtää toista. Olen opetellut lähtemään ja palaamaan, ja huomenna opin hyvästelemään ihmisiä, joiden kanssa elin vuoden vain jotta he silmän räpäyksessä lähtisivät toiselle puolelle maailmaa.
Ja vaikka itse palaan vielä vuodeksi takaisin, niin on ajatus kesästä ilman MUWCIa jokseenkin outo. Seuraavan kerran kirjoittelenkin varmaan jo Suomen puolelta - ja tällä kertaa toivoin että sataisi ja olisi kylmä.
- Ella
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)