First impressions: matkustus, kampuselämä ja monsuuni

Viikko sitten lauantaina seisoin Munchenin lentokentällä odottamassa pääsyä Mumbain koneeseen. Olin yksin intialaisten miesten keskellä, ja kenttävirkailija tuijotti mua oudoksuen. En tiennyt miten olisin, ja koneessa viereisellä penkillä istuva nainen halusi ottaa mun kanssa selfien.
Kuuntelin hindin kielisiä ohjeita ennen nousua, selailin koneen Bollywood-elokuvia ja mietin, mikä mua odottaisi. Mun tietämättä samassa koneessa istui myös viisi muuta UWC-stipendiaattia, ja kahdeksan tunnin lento sujui lopulta tosi nopeasti.

12,5 miljoonan asukkaan Mumbai pilkkopimeältä taivaalta oli aika sanoinkuvaamaton näky, kuten on ollut koko Intia tähän mennessä. Koneen laskeutumisen jälkeen menin maahanmuuttokontrolliin jonottamaan, ja koko lentokenttä oli täynnä aseistettuja poliiseja, joilla ei naamasta päätellen ollut kyllä donitsit mielessä.

Päästyäni virallisesti maahan, kentällä oli vastassa muutama secondie (=toisen vuosikurssin opiskelija) ja minibussi. Jouduttiin odottamaan vielä paria lentoa, ja lopulta bussi lähti kohti kampusta kolmen maissa yöllä. Meille tarjottiin vettä ja voileipiä, jotka ei tosin kamalasti auttaneet siihen että olin valvonut jo edellisen yön kokonaan ja edessä olisi vielä viisi tuntia Intian liikenteessä, keskellä monsuunisateita ja järjettömän huonossa kunnossa olevia teitä.
Samalla bussilla tuli oppilaita Italiasta, Puolasta, Romaniasta, USA:sta, Kanadasta, El Salvadorista ja Vietnamista, mutta nukahtelin niin tiuhaan tahtiin etten ainakaan itse vielä silloin tutustunut oikein kehenkään.

Mumbaista en ehtinyt nähdä oikeastaan mitään muuta kuin slummeja, ja liikennevalotkin loppui kun poistuttiin kaupungista. Heräilin vähän väliä töyssyihin ja töötteihin - tai jos en niihin, niin vähintään järjettömiin sadekuuroihin. Jossain vaiheessa kuitenkin sain sen verran unta, että seuraavan kerran heräsin Punen kohdalla päivänvaloon.

Saavuttiin kampuksen porteille seitsemän maissa aamulla, ja meninkin suoraan pariksi tunniksi nukkumaan. Viime sunnuntai oli kyllä varmaan yksi mun elämän pisimmistä päivistä, ja nyt viikonkin jälkeen tuntuu että olisi ollut täällä ikuisuuden.

Mulshi Valley

Tän kuluneen viikon aikana on tapahtunut ihan mielettömästi asioita, ja oon ollu niin väsynyt etten varmaan edes muista kaikkea, mutta yritän ainakin jotain avata. 

Oon esimerkiksi tutustunut ihmisiin yli 80 eri maasta, leikkinyt mutaleikkejä, tehnyt ainevalinnat, tutustunut koulua ympäröivään laaksoon, laulanut karaokea, meinannut ajaa kolarin riksha-taksissa, heittänyt sammakkoja ulos vessasta, syönyt yhden (yhden) intialaisen masala-sipsin ja meinannut tukehtua siihen, sisustanut mun huonetta ja tehnyt englannin- sekä matikantasotestit. Kolme kurssia pitkää matikkaa lukeneena olin IB-tasolla kelpoinen alimpaan ryhmään, Math Studiesiin, yhdeksi vuodeksi :D

 

campus

 Ensimmäiset päivät kampuksella oli aika rankkoja ja outoja, koska ei kunnolla tuntenut ketään. Kampus- ja UWC-elämä tarvitsee valtavasti totuttelemista, mutta oon alkanut huomaamaan, että kotiudun joka päivä vähän lisää. Lisäksi täällä on yli 200 muuta oppilasta samassa tilanteessa, ja meille tarjotaan todella paljon tukea, koska jokainen tänne tuleva menee samojen asioiden läpi.
Lisäksi suunnilleen toissapäiväiseen asti unohdin koko ajan, etten olekaan menossa kotiin viikon tai kahden päästä, vaan seuraavan kerran jouluna.

Kuten kuvista saattaa vähän huomata, on kampuksella ihan mielettömät näkymät, ja muutenkin tosi hyvät puitteet. "Asuntola" on jaettu viiteen eri wadaan eli kylään, joissa jokaisessa on 11 taloa ja common room. Itse huoneet on aika ahtaita eikä mitään mielettömän viihtyisiä, mutta meille annetaan niiden kanssa aika vapaat kädet, ja itselläkin on juuri menossa sisustusprojekti.
Wadojen lisäksi koululta löytyy esimerkiksi ruokala, koulurakennus, jalkapallo- ja koripallokenttä, kuntosali, uima-allas, kirjasto, social center, kanttiinikauppa, lenkkeilypolkuja, puumaja, biljardipöytä, juhlasalin tapainen "multipurpose hall", medical center ja admin block, jossa koulun johto viihtyy. Sen lisäksi koulun porteilta lähdettäessä ja takaisin tultaessa on kirjauduttava ulos ja sisään, ja wadojenkin sisäänkäynneillä istuu vartija. Joten vaikka kampus ei varmaan ole niin luksus kuin kaikesta mainitusta voisi olettaa, on täällä tosiaan todella hyvät oltavat.

 

biodiversity walk

Kävin itse eilen ensimmäistä kertaa kampuksen ulkopuolella (saapumista lukuunottamatta), joten en osaa vielä mitään kaikenkertovaa kuvausta Intiasta antaa. Paitsi ehkä ilmastosta; täällä on tällä hetkellä todella kostea ja hiostava keli monsuunin takia, ja on pitänyt totutella siihen, että jalat on aina likaiset. Jossain vaiheessa päivää rankkasateet vaan aina yllättää sut, kun kävelet esimerkiksi ruokalaan ilman takkia. Iltaisin on aika sademetsäolo, kun heinäsirkat huutaa kovaa ja liikut kampuksen pimeitä teitä pitkin märkien palmujen keskellä.
Se, mitä siis joka tapauksessa eilen näin Punessa, oli ihan mieletöntä. Intia on ihan hullu maa; 1,5 miljardia ihmistä, slummeja ja huippumoderneja kauppakeskuksia, villi liikenne ja kamalasti pikkukatuja, joissa myydään mitä ikinä voisi olettaa.
Vaikka itse luulin tulevani tänne aika ennakkoluulottomasti, niin Intia on kyllä todistanut munkin oletukset vääräksi jo monta kertaa. Esimerkiksi kauppakeskuksissa on parempi tarjonta kuin Suomessa, kadulla voi kävellä suht-rauhassa (kunhan ei liiku yksin) ja jopa naisia on alkanut näkyä työelämässä. Intian talous kasvaa tällä hetkellä nopeiten maailmassa, ja voin Punesta löytää lähes kaikkea, mitä löytäisin länsimaistakin.

Pune 

Ja vaikka "parannettavaa" on vielä ihan mielettömästi (varsinkin sukupuolten välisessä tasa-arvossa ja köyhyyden poistamisessa), niin olen itse ainakin ihan rakastunut tähän maahan. Mutta koska olen tosiaan vasta kerran käynyt oikeassa kaupungissa, niin palaan varmaan myöhemmin kertomaan, millaista itse Intiassa on. Se pitää kyllä mainita, että Intiassa ainoa liikennesääntö taitaa olla töötti.

Aloitan ensi viikolla trial periodin koulussa, jonka aikana setvitään käytännönasioita ja kokeillaan eri aineita, vaikka ne periaatteessa onkin jo valittu. Kuluva viikonloppu meillä on aika vapaa, mikä on ihan hyvä, koska hektisen ensimmäisen viikon jälkeen tarvitseekin vähän hengähdystaukoa. Voisin tosiaan vihdoin vaikka sisustaa huoneeni loppuun.
Päätän siis nämä ensimmäiset kuulumiset nyt tähän, kirjoittelen taas pian!

Terveisiä Suomeen,
Ella

The day is here: UWC odottaa!

Päiväkirjamerkintä 1.4.2015, kello 20:51 

Luoja mä lähden Intiaan. Minä lähden Intiaan. Seisoin tänään Lauttasaaren sillalla kuolettavan hitaasti valmistuvaa Länsimetroa vastapäätä, ja mun harmaille polvisukille satoi räntää jota valui hiuksista alas. Ja kaikki ne ihmiset siinä pysäkillä seisoi niin masentuneen tai ainakin kyllästyneen näköisinä, ja autojen pyyhkijät pyyhki kilpaa tuulilaseja, kun ne lipui hiljalleen Länsiväylää pitkin. Ja oli muka melkein huhtikuu, ja seisoin siinä ja mua nauratti se paradoksi. Seisoin siinä ja olin lähdössä Intiaan. 
HIT ME WITH YOUR BEST SHOTS. 

Tää on nyt sitten se kuuluisa viimeinen postaus, jonka kirjoitan Suomen puolelta. Kamat on kasassa ja huomenna mun kone jättää Helsinki-Vantaan taakseen. Tällä hetkellä viettelen mun vikaa päivää vanhempien luona Loviisassa, ja yksi mun parhaista kavereista tulee illemmalla meille ennenkun sitten lähdetään kolmen maissa (yöllä) ajelemaan kentälle. Oli tosi haikeeta jättää koti-Helsinki, mutta mulla oli pari kaveria siinä hyvästelemässä, ja se jätti itse asiassa aika hyvän mielen. tuli sellainen olo, että ei tästä tarvitse tehdä niin valtavan dramaattista asiaa; kyllä kaikki mua odottaa, ja voin aina tulla Suomessa käymään. Ennen tätä kun oli monessa kohtaa vähän sellanen "byyyh en enää ikinä nää ketään se on nyt kaikki ohi hyvästi!!!!!!!!!"-olo.

Fiilikset tällä hetkellä on hyvät, innostuneet ja sopivan jännittyneet. Mulla on vähän perhosia vatsassa, mutta tuntuu hassulta, kun ei yhtään tiedä mitä odottaa. Kaikki tulee kuitenkin olemaan niin erilaista, kuin mitä etukäteen kuvitteli.

farewells

Odottelin koko kesän sitä lähtöahdistusta, joka monilla jossain vaiheessa tulee. Sitä ei onneksi kuitenkaan kamalasti ollut, vaikka viime viikolla olin ehkä pari päivää vähän huonommissa fiiliksissä. Tai no, en ollut varsinaisesti mitenkään alamaissa, mutta en ollut kikseissäkään. Kadotin kaiken todentunnun lähdöstä, ja tuli olo, että tässäkö tää nyt on, ja mitäköhän hittoa mä luulen tekeväni.
Saisin Suomesta loistavasta lukiosta paperit ja tehdä vaan kaiken paljon helpomman kautta; sen sijaan oon jättämässä kaikki mukavuudet ja suomalaiset luksukset taakse, ja lähden toiselle puolelle maailmaa opiskelemaan tutkintoa, joka saa ihmiset itkemään stressistä.
Sitä paitsi jään kotimaassa jälkeen asioissa; en tiedä, osaanko enää ikinä palata. Tai mitä jos palaan, koska en oikein löydä mun paikkaa mistäänpäin maailmaa, mutta mulla ei ole enää paikkaa täälläkään?
Mietin, että mitä jos nää kaksi vuotta tulee olemaan todella rankat.. eikä mitään muuta. Mietin, että onko mun pakko aina tehdä kaikki sieltä, missä aita on korkein.

Sitten päätin, että tällä kertaa on, ja se on samaan aikaan todella siistiä ja vähän pelottavaa. Ja sitä paitsi kaikki ne negatiivisetkin tunteet kuuluu tähän prosessiin, ja koen, että olen tähän asti päässyt niissä todella vähällä. Mikään ei tuu olemaan ruusuillatanssimista, mut se on ihan ok. Oon valmis siihen, että tuun kokemaan mun elämän rankimmat, mutta myös parhaimmat hetket.

Tottakai kaikki tulee olemaan tosi outoa aluksi. Joudun opettelemaan uudet piirit ja uuden tavan elää, aloitan toisenlaisen koulunkäynnin toisessa maassa. Tällä hetkellä en kuitenkaan voisi olla siitä onnellisempi; mulla virtaa adrenaliinia suonissa, ja kliseisesti sanottuna oon valmis hyppäämään tuntemattomaan!

Oon etukäteen saanut jo tietää, että mulla on huonekavereita ainakin Bangladeshista ja Australiasta, ja asun Wada 3:ssa. Meidän "wada parentsit", eli asuntolassa tukihenkilöinä toimivat ihmiset lähetti jo sähköpostia, ja lisäksi saatiin ohjeet lentokentälle saapumiseen.
Meillä alkaa kampuksella orientaatioviikko kun saavun, joten en osaa vielä yhtään sanoa, että milloin kerkeän postaamaan kuulumisia. Liittymän saamiseen voi kuulemma mennä parikin viikkoa, mutta yritän somen puolella ilmoitella itsestäni niin pian kuin mahdollista. En malta odottaa, että pääsen täälläkin kertomaan, miltä koko homma paikanpäällä vaikuttaa!

Lopuksi täytyy vielä kiittää kaikkia mun kavereita, tuttuja ja muita henkilöitä (esimerkiks suosittelijoita, jos satutte tätä lukemaan), jotka on kannustanu ja tukenu tässä lähdössä. Oon saanu tosi paljon kiinnostusta ja rakkautta ja kommentteja ja muuta ihanaa, ja se on oikeesti merkannu paljon!

Tuun teitä muistelemaan, kun heilun jossain Mulshin laaksoissa :)

Seuraavan kerran Intian puolelta,
Ella

Where did the time go?: 18 päivää lähtöön

 Niin. 18 päivää siihen, että muutan Intiaan. Are you kidding me?

Kesä on yhtäkkiä hurahtanu ohi aivan älyttömän nopeasti. En tiedä johtuuko se näistä Suomen säistä vai mistä, mutta oon itse asiassa todella hämmentynyt siitä, että mulla on enää reilu kaksi viikkoa täällä.

Sen jälkeen kun sain viime maaliskuussa kuulla, että mut on valittu stipendiaatiksi, elin hetken aika hypnoosissa. Olin häkeltynyt, hämmentynyt, epäuskoinen ja täysin pysähdyksissä. Menin seuraavana aamuna kahdeksaksi kouluun teatteritunnille, koska mun oli vaan pakko pitää jollain tapaa kiinni arjesta. Lopetin koulun sitten kuitenkin siihen, ja viikon päästä lensin Kaliforniaan mun Amerikan perheen luokse. Siellä oltiin ehkä vielä järkyttyneempiä asiasta kuin täällä, mutta matka osui sikäli hyvään koloon, että se rauhoitti omaa mieltä ja antoi pölyn laskeutua.

Kun tulin viime keväänä takaisin Suomeen, alkoi kuitenkin turhauttava ja välillä tuskastuttavaltakin tuntunut odotus. Mulla ei ollut motivaatiota viedä edes mun kahta lukkariin jätettyä kurssia loppuun, vaikka toisaalta halusin vaan saada ajan kulumaan mahdollisimman nopeasti. Vaikka meitä kuinka kehotettiin nauttimaan kesästä ja kotimaasta, ja vaikka kuinka omat kaverit toisteli lausetta "älä lähde", niin en usko että olisi ollut mitään tapaa millä mun kärsimättömyyttä ja tahtoa lähteä olisi voitu taltuttaa.
 Loppukevään ja alkukesän aikana kun tuli aika hiljainen vaihe; tiesin olevani muuttamassa Intiaan, tiesin että mua odottaa ehkä elämäni parhaat kaksi vuotta, tiesin että mun lukioajoista tulisi erilaiset kuin kellään muulla; ja silti jouduin vaan odottamaan ja miettimään, että mitä nyt.
Ja kohta se loputtomalta tuntunut odotus on ohi, vaikka tässä kahden viikon kohdalla jalat tutiseekin innostuksesta ja aamuisin herää jo pelkkä Intia mielessä. Mutta nyt oon silti onnellisesti (ja haikeasti) siinä vaiheessa, kun mulla on kämppä pahvilaatikkoja täynnä ja vaatekaapit oudon tyhjiä.

Oon viettäny jo yhdet läksiäiset parhaiden kavereiden kanssa (niistä revinkin kuvat tähän postaukseen), ja toiset on tulossa puolentoista viikon päästä. Multa lähti muuten hiuksetkin, tai ei ihan kokonaan, mutta siltä se melkeen tuntuu. Aloin olla aika kyllästynyt pitkiin hiuksiin eikä niistä ollut mulle oikeastaan mitään iloa, joten en edes itkenyt niitä leikatessa, vaikka ensin niin luulinkin.

Muistan kun mulle kerrottiin puhelimessa, että Suomen Kulttuurirahasto rahoittaa mun opinnot Intiassa, ja puhelimen suljettua mua pelotti aivan mielettömästi. Olin silloin ehkä vähän yllättynytkin siitä, kun pidän itseäni niin pelottomana, mutta se tunne tuli silloin oikeasti todella vahvana ja ylitsevuotavana.
Tässä vaiheessa mun onkin oikeastaan helpompi kertoa mitä fiiliksiä mulla ei ole, kuin mitä mulla on. Mua ei nimittäin pelota tippaakaan. Oon tottakai ehtinyt tässä melkein puoli vuotta totutella ajatukseen, mutta vaikka mua jännittää ja nousen varmasti lähtöpäivänä koneeseen hermostuneena ja itku kurkussa, niin en voi sanoa että mua pelottaa.
Ehkä se on se fakta, että olet lähdössä 16-vuotiaana yksin todella vieraaseen maahan, jossa elät kaksi vuotta vieraiden ihmisten kanssa pääsemättä kotiin, jos nyt koti-ikävä sattuu yllättämään, tai jos elämä on muuten vaikeaa. Ehkä mua ei siksi pelota. Koska kun tuon lauseen lukee, kuulostaa se niin absurdilta, ettei sitä ole mitään järkeä pelätä; tuhlaisin vaan omaa aikaani, kun lähdössä olen joka tapauksessa.

Nää mun viimeiset reilu kaksi viikkoa Suomessa tulee olemaan tosi kiireiset, mutta kirjoitan vielä tänne ajatuksia ylös lähdön kynnyksellä. Kuulostellaan kun on sen aika (eli ihan pian) :-)

// Ella